Siirryn täällä Blogimaailmassa taas vain lukijan osaan ja jätän tämän blogin tänne muistoksi.
En osaa kirjoittaa vauva-arjesta enkä siitä miltä mikäkin minusta tuntuu, on vaikea kirjoittaa siten ettei joku käsittäisi väärin ja antaisi omaa näkemystä asioihin joista ei välttämättä ole hajuakaan. Jokainen joka joutuu luopumaan lapsestaan tietää ne tunteet, ne ristiriidat mikä vaan missä vaan voi laukaista kamalan tunnemyrskyn sitä etukäteen tietämättä ja ihminen joka ei ole sitä menetystä kokenut ei sitä tiedä eikä osaa kuvitella. Usein ilmeisesti kuvitellaan että kun lapsi on kuollut ihan vauvana tai ennen syntymää on se sellainen asia josta ihminen toipuu nopeasti mutta se ei ole niin. Kyllä minulle on vaikeampaa hyväksyä oman lapsen kuolema kuin esimerkiksi mummoni, ei mummoa tule ajateltua joka päivä kun taas Alpo on mielessä aina. En saa sitä pyyhittyä enkä halua täytyy vaan oppia elämään surun kanssa.
Ulospäin voi näyttää että ihminen on ehjä vaikka sisällä olisikin suuri aukko, se vaikken joka päivä vello surussa ei poikaa minun mielestäni saa.
Toiset asiat tekee kipeää, vaikka kaikki onkin nyt hyvin tiedän asioita joita en olisi halunnut tietää ja niitä ei saa pois. En voi sille mitään että ultrakuvan nähdessäni kera kymmenien onnittelujen ensimmäisenä minulla on ajatus ja tieto siitä kuinka moni asia voi mennä pieleen, en tee sitä tahallani ja pidän asiat omana tietona mutta se tekee pahaa. Ei sitä tunnetta osaa selittää, se on jonkun pelon ja vihan sekamelska joku katkeruus tai joku jotain kohtaan. Kyllä osaan tuntea suurta onnellisuuttakin ei tämä ole niin mustavalkoista,
Kun Alpo todettiin kuolleeksi oli se päivä jonka tulen muistamaan lopunikääni, joka kerta kun kuulen Samuli Edelmanin Tähtipölyä kappaleessa lauseen jossa "äiti nostaa rinnoilleen lapsen vastasyntyneen.." Muistan kuinka sain Esikoiseni valkoiseen lakanaan kapaloituna syliini, muistan niistä päivistä kaiken, muistan sen äärettömän surun, luopumisen tuskan, epätoivon, suuren hiljaisuuden. Muistan kuinka esitin vahvaa vain muiden takia. Se hetki oli kaunis vaikka olikin täynnä suuria tunteita, astuin silloin maailmaan jonka en tiennyt olevan edes olemassa. On kamalan vaikeaa todellakin kuvailla tunteita, Sofian syntyessä tilanne oli aivan toinen, siinä mukana oli kamala sähellys ja kiire jota ei Alpon kanssa enää ollut, ihana parkaisu joka sai kyyneleet valumaan valtoimenaan mutta suurimpana tunteena oli onnellisuus. Kun vauva-arki alkoi asettumaan olen paininut kaikenlaisten tunteiden kanssa, samassa hetkessä voi olla onni, ilo ja samalla suru, tämä on ollut sellaista tunteiden vuoristorataa että se välillä uuvuttaa.
Välillä tuntuu että kun on elämän lanka katkennut ennen aikojaan, on se kuoleman tietoisuus niin läsnä. Olen pyrkinyt sysäämään sitä ajatusta aina pois mutta tuntuu että se kummittelee, tiedän että mitä vaan voi tapahtua milloin vaan ja se pelottaa ihan uudella tavalla. Välillä kun katson Sofiaa ajattelen että miten voin turvata että lapseni saisi hyvän elämän tässä maailmassa, mistä tiedän että tekemäni päätökset on hyviä? Ei sitä tiedä, vastuu on kuitenkin kannettavana.
Tähän on hyvä lopettaa tämä, paljon olisi kaikkea mielessä elämä ei ole aina reilua ja toisille murhetta tulee enemmänkin kuin mitä minulle, yritän aina pitää ajatuksen siinä ehkä myös vähätellä tapahtunutta mutta minulle riittää että minä tiedän.
Surulla on aikansa.
On toki hyvä muistuttaa,
miten aurinko jälleen paistaa
tummien pilvien takaa,
miten yön jälkeen tulee uusi aamu
ja miten jokaista syksyä seuraa varmasti kevät.
Mutta ei liian aikaisin,
ei liian nopeasti,
ei liian itsestään selvästi.
Ei niin etteikö se olisi totta.
Mutta ymmärräthän,
surulla on aikansa;
surevalle aurinko todella nukkuu
eikä surua voi hätyytellä lentoon ennen kuin se itse jaksaa siivilleen.
(hanna ekola, sano suruasi rakkaudeksi)
