Haudan merkitys

Nyt olen päättänyt sen että järjestän Alpolle sukukiveen nimilaatan. Olen miettinyt millainen se pitäisi olla ja mitä siinä pitäisi lukea. Olen taas tuntenut sellaista vihaa appiukkoakohtaan että ajattelin jos kirjoittaisin siihen seuraavasti "poika xx hyvä yritys mutta huono lopputulos" ja sitten päivämäärät. Se on ihme miten jotku sanat voivat kaluta sisuksia, tietyt lausahdukset saavat minut tuntemaan sellaista vihaa että oikein mahassa velloo.

Haluan että minulla on jotain konkreettista siellä haudalla, nimi päivämäärät ei vain kukat ja kynttilä. Siellä on kuitenkin minun rakkain, omaa lihaa ja verta. No nyt en taida jaksaa kirjoitella enempää, ikävä kova, viha suurta mutta onneksi rakkaus joka on vielä suurempi kaikista <3.

ajatelmia

Viikonloppu on ollut vauhdikas se on sisältänyt ihania aikuisia ihmisiä, parhaita ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Oli mukavaa pitkästä aikaa viettää aikaa heidän kanssaan. Samalla olen taas miettinyt kaikkea johtunee taas vaihteeksi kirjasta jota luen. Se on Joy Swift omakertomus 5-lapsen menettämisestä, 4-heistä ammuttiin julmasti kotona pienin oli reilu vuoden ja vanhin n 15-v, sekä vanhin tyttö kuoli syöpään hieman tapauksen jälkeen. Se on kertomus äidistä joka alkaa rakentamaan elämää sitten uudestaan ja onnistuukin sitten lopulta siinä joten kuten. Mä en pysty ymmärtämään miten tuollaisen jälkeen ihminen pysyy kasassa, itse varmaankin lähtisin kostoretkelle tai jotain.

Näin toissa yönä kamalaa painajaista, sain keskenmenon... jouduin olemaan yksin taas ja verta ja soluja valui lattialle, sitten tuli sama lääkäri joka totesi silloin että Alpon sydän on pysähtynyt hänellä oli tippapussi jonka sisällä oli jotain se näytti ihan vauvan päältä joka oli kuin rusina. Onneksi heräsin vihaan noita helvetin sairaita unia en tiedä mistä ne nyt taas on päähäni hypännyt, onneksi tiesin että ainakaan vielä se ei pidä paikkaansa.
Kun odotin Alpoa näin unta jossa jouduin synnyttämään yksin, ja kun vauva syntyi oli sillä kaksi napanuoraa toinen oikeassa paikassa ja toinen päässä, leikkasin ne itse irti ja laitoin päälle sellaisen elmukelmun, no sitten tuli joku hoitaja tms joka kysyi olenko syönyt banaania, sanoin että no joskus sitten se siihen no se selittää miksi tämä lapsivesi haisee ihan banaanille.

Olen miettinyt sitä viittä päivää jona tiesin että rakas poikani on kuollut, muistellut sitä aikaa miltä minusta tuntui, maha tuntui päivä päivältä painavemmalta, mutta siellä oli meidän oma pikku aarre. Vaikka se aika jonka vietin sairaalassa oli täynnä suurta surua ja kaipausta, kaipasin niitä potkuja jotka olivat hiljentyneet, tunsin miten Alpo on samassa asennossa, mietin miten se siellä masussa on se ei tuntunut minusta silleen pahalta että "hyi ottakaa se pois", minulle olisi ollut aivan sama vaikka olisin pitänyt koko loppuelämäni Alpon siellä turvassa, mutta koska ihminen ei ole luotu siihen vaan keho alkaa hylkimään sitä niin ei se onnistu.
Maha jossa kuollut vauva nukkuu on juuri sen tuntuinen kuin voisi ajatella, se ei ole enää sellainen "pehmeä" se on kuin kivi koska lapsivettä ei enää muodostu, se painaa alaspäin ja pienenee siitä hetkestä kun vauvan sydän pysähtyy. Ei se ole kiva asia, mutta ne on niitä minun muistoja joihin minun on tarrauduttava, minulla ei ole enää muuta kuin muistot ja niitä pyörittelen päivästä toiseen.

Voi pieni rakas kun tietäisit miten paljon täällä taas sinua kaipaan ja rakastan.. niin paljon että sydän pakahtuu.

Juhlat ja muiden lapset

Minulla oli eilen kahvitus lähipiirilleni. Paikalla oli sisaruskatras lapsineen oli eri ikäistä yläasteelta pieneen vauvaan. Vihdoin koskin veljeni vauvaan joka on nyt n 6kk vanha hän syntyi hieman ennen Alpoa. En tuntenut mitään sitä vauvaa kohtaan, ajattelin että alkaisin itkemään, antaisin tunteiden tulla mutta ei. Ei se ole yhtään Alpon näköinen ei meidän poika olisi ollut samanlainen. Tunsin eräänlaista haikeutta koska meilläkin piti olla oma touhukas pikkumies mutta siinä se ei tunteita sen enempää.

En ole koskaan tuntenut minkäänlaista omistushalua muiden lapsia kohtaan, olen aina tiennyt että ne eivät ole minun eivätkä minun lapseni olisi samanlaisia. Puhuimme miehen kanssa nukkumaan mennessä millaisia vanhempia olisimme, päädyimme siihen tulokseen että meidän lapset olisivat hyvä tapaisia mutta saisivat olla lapsia en vaadi lapsiltani mitään sellaista joka ei siihen lapsuuteen kuulu, aina välillä saa hieman juosta ja huutaa se kuuluu siihen lapsuuteen ja aikuiseksi kasvamiseen, nyt kun olen tämän ikäinen en voi juosta sisällä ja kiljua se ei tunnu samalta kuin silloin se ei enää kuulu siihen, mutta se että lapset eivät saa olla lapsia ei kuitenkaan ole oikein, leikkiminen ja uuden oppiminen on ainut asia joka heille kuuluu ja se pitäisi heille suoda, koska tulee aika kun ehtii olla vanha ja aikuinen ja silloin sitä yrittää löytää sen sisäisen lapsen jonka on menettänyt aikoja sitten.
Minusta on kiva olla kummitäti, isosisko ja vaan täti se antaa minulle mahdollisuuden antaa hieman omaa elämänkatsomusta ja turvaa noille mukuloille. Pikkuveljeni esimerkiksi on sellainen joka puhuu aina kaikki murheet minulle ja olen siitä tyytyväinen koska aina täytyy löytyä sellainen aikuinen jonka tiedät olevan apuna jos joku asia mietityttää ilman että hän ottaisi kantaa rangaistuksella tai kertomalla vanhemmille, sitä olisin kaivannut omassakin lapsuudessa.

Toinen asia joka on tänään mietityttänyt on se että kun sanon etten toivo tätä kenellekkään, niin olen huomannut huijanneeni, ehkä osa minusta ei toivo mutta sitten on se osa joka sanoo että noille ihmisille joille pitäisi tapahtua saisi tapahtua en minä jaksa olla "pyhimys" vaan elämässä pitäisi olla joku syyseuraus juttu eikä hupsistakeikkaa meni väärään osoitteeseen systeemi. Viha on nostanut taas päätään, en mä kenenkään muun elämää haluaisi enkä muutakaan mutta kyllä se tuntuu että en ehkä olisi ansainnut tätä jos saan olla hieman itsekeskeinen, no tuudittaudun edelleen siihen että näin tän piti mennä ja parempi onni seuraavalla kerralla... toivottavasti.

Luin just aforismin elämän pisaroita paikasta Facesta ja siinä sanottiin:

Elämä heittelee joskus isommilla ja pienemmillä kivillä ja aina niitä ei ehdi väistellä.

Just niin, siten se menee.

Vertaistuki.. mitä se on?

Saman päivän yönä kun poikamme sydänäänet olivat hiljentyneet etsin googlesta hakusanoilla "vauva kuoli kohtuun" "Fetus Mortus" siinä kaksi sanaa toisen kuulin lääkäriltä ja toisen keksin kun mietin mitä etsin... Löysin heti tietoa kohtukuolemasta ja sivustoja jotka kertoivat siitä. Liityin erilaisiin ryhmiin joissa voin keskustella samankokeneiden kanssa. Alkuun se helpotti kun huomasi ettemme ole ainuita tässä maailman kaikkeudessa asian kanssa vaan monia on ollut meitä aikaisemmin ja sain siitä voimaa. Nyt minusta tuntuu että ahdistun enemmän kun liittyjiä tulee kokoajan lisää ja tämä puoli on niin synkkä. Lapsen kuolemasta harvoin uutisoidaan mediassa jollei siihen ole liittynyt jotain muuta, ja nyt kun huomaan kuinka paljon sitä surua on masennun joka kerta kun huomaan jälleen yhden perheen lisää johon tämä suunnaton suru on osunut.

 Tuntuu kuin kaikki olisi välillä kristallinkirkasta miksi näin kävi ja välillä iskee epätoivo eikä ymmärrä ollenkaan. Olen hyväksynyt elämässä olevat kaikki puolet niin ilot kuin surut ja tiedän että elämässä ei mikään ole varmaa ei koskaan. Se etten osannut tätä aavistaa tuntuu pahalta mutta toisaalta aavistin... vaikea selittää. En ole koskaan tottunut tekemään itsestäni numeroa ei minulla ole niin väliä minä kestän mutta joskus tuntuisi helpommalta luovuttaa mutta se ei olisi elämää. Kun tulin sairaalasta kotiin ja vanhempani tulivat käymään, isäni oli ostanut minulle kaksi kukkaa koska ei tiennyt kumpi minua miellyttäisi enemmän, äitini suuttui isälle koska minun isälläni on tapana "vähätellä" asioita pahoina hetkinäkin se heittää vitsiä ja tiedän ettei kaikki sitä ymmärrä. Minä tunnen kuitenkin isäni ja sen mitä sen kaiken huonon huumorin takana on, siellä on Leijona joka suojelee lapsiaan mutta silloin kun hän ei siihen pysty hän yrittää opettaa selviämään elämän pahoista kuopista, häneltä olen perinyt tämän positiivisen elämänasenteen ja sen että kaikki mikä tulee elämässä vastaan kuuluu tähän matkaan eikä niistä saa lannistua, on heitettävä välillä vitsiksi vaikkakin se vituttaisi.Äitini ei sitten taas koskaan ole ymmärtänyt sitä ja hänelläkin on taustalla 4 keskenmenoa joista yksi melko myöhäinen,hän vaan ei koskaan ole niistä puhunut hänelle se on jotenkin häpeällistä, 80- ja 90- luvulla ei  vielä näistä asioista puhuttu, nyttenkin nämä ovat tabuja joita sattuu mutta moni kuvittelee että silloin kun se sattuu on vauvassa ollut joku vika ja se on väärää tietoa.

Vertaistukipalstat ja ryhmät ovat korvaamattomia jokainen meistä ammentaa tietoa alkutaipaleella enenmmän tai vähemmän, on taustalla tai osallistuu. Myös blogit ovat olleet hyvä kanava, me kaikki olemme erilaisia vaikkakin samassa tilanteessa. Kiitos myös että on oikeita ystäviä olemassa jotka ovat jaksaneet kuunella minun purkautumistani.

Olen ennenkin puinut tätä asiaa..
Keskustelin eilen hyvän ystäväni kanssa ja puheisiin tuli mitä silloin sanoa jos on joku jolle käy näin. Minua on suunnattomasti raivostuttanut kun toiset ihmiset sanovat että tietää miltä minusta tuntuu.. olen minäkin saanut keskenmenon tai  olette nuoria voitte tehdä uuden... Minulle sanoi mieheni kummitäti juurikin noin ja nyt mulle tuli joku dissaus juttu häntä kohtaan, en halua nähdä häntä. Mua ärsyttää, hän ei tiedä miltä minusta tuntuu eikä uutta Alpoa voi tehdä, jos meille lapsi siunaantuu hän ei ole Alpo, hän ei ole esikoisemme, hän ei ole mikään korvike. Mikään ei voi viedä pois sitä mitä olemme kokeneet eikä lievittää sitä, enkä sitä haluakkaan.
Niin ihmiset päästelevät kaikenlaisia perhosia suustaan tarkoittamatta välttämättä sillä yhtään mitään sen tähteellisempää, ja tässä niitä sitten joutuu vaan ottamaan vastaan hammasta purien. Olen sitä mieltä että jos et oikeasti tiedä mistä puhut niin on parempi olla hiljaa tai keksiä jotakin joka ei satuta sen vastaanottajaa. Se on kumma kun en yleensä ole suuttunut kenellekkään enkä alkanut vihaamaan ketään sen tähden mitä on sanonut, niin nyt mulla on sellainen olo et ei vois laittaa kaikki sillat poikki... mut katsellaan.

Niin no saatan toistaa itseäni, mutta sellaista se on taas vaihteeksi täällä ja tänään.

5kk takana

Tänään on tasan 5kk ihanan pikkumiehen syntymästä <3 . Tuntuu kuin olisin alkoholisti joka laskee kuukausia vaikka mitä se tieto minua auttaa? Mieheni huomasi puhelimesta että olin laittanut ylös joka kuukausi 4 päivä eri kuukausi lukee Alpo xkk se ei asiaa mihinkään muuta mutta en halua unohtaa, en halua että yksikään kuukausi kuluu ettenkö muistaisi kauan siitä on (ei sillä ettenkö muistaisi).
Mieheni tapa on erinlainen hänestä on hyvä ettei Alposta puhuta, en tiedä häpeääkö hän sitä vai onko se niin kova paikka ettei hän halua siitä puhua. Minä kunnioitan sitä ja sanoin hänelle että jos sinä et halua Alpoa muistella se on sinun tapasi ja minulla on oma enkä pyydä sinua siihen osallistumaan joten voit antaa sen olla.

Eilen kidutin taas itseäni katsoin hieman sydänääniä ohjelmaa TV1 tai kakkoselta. En tiedä miksi se tuntuu suorastaan sairaalta, mutta kai yritän turruttaa itseäni.Olen usein miettinyt millaista se olisi ollut kaikki olisi tullut onnittelemaan ja millainen opettelu olisi ollut vauva-arjessa. En ajattele Alpoa 5kk vauvana millainen hän nyt olisi, Alpo on ainutlaatuinen hän ei kasva vaan kun ummistan silmäni muistan millainen hän oli juuri sellaisena. Voisin sanoa että olen selvinnyt vähillä ruhjeilla, mieleni on vielä samanlainen kuin ennen eikä synkät ajatukset ole vallanneet päätäni. Minusta on kehkeytynyt lyhyt hermoinen ihminen joka helposti antaa kritiikkiä, se ominaisuus tuli tämän kaiken mukana.

Mutta ei muuta yritän pitää kaikista niistä asioista  kiinni joita meillä oli ennenkin ja silleen se arki rullaa kun ei liikaa ala synkistelemään. Tulevaisuus epävarma en halua miettiä, tämä on nyt ja tässä. Minut on myös ehkä pitänyt järjissä se että ajattelen aina kuinka huonosti muuten asiat voisivat olla ja että on ihmisiä joille sattuu pahoja asioita ja he taistelevat selvitäkseen niistä eivätkä luovuta, tämä on meidän elämän suurin tragedia mutta voisi ne asiat olla vieläkin huonommin ja sen tähden olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta päivästä jonka saan täällä rakkaiden luona olla he ovat minulle kaikki kaikessa <3

" On lastattu laiva kultainen,
sen kyytiin pääsee jokainen,
ken viattoman sai sydämen,
on lapseni kyydissä jo sen.

Kuin unta sun tulosi ollut ois,
mut Luoja sut äidiltä otti pois,
Ei valita voi koskaan kukaan,
ken lähtee enkelin mukaan.

Sun poskesi nukka,
suloinen unen kukka,
ripset poskille taipui,
elämä hento haipui.

Kuin virvatulien kajoo,
toivo sielussain hajoo,
liekki sammui ja hiipui,
pirstaleeks´sydän riipui."

viha joka kumpuaa jostain

Olen vihainen aina välillä... vihainen odottaville äideille jotka eivät voi sitä saunakaljaa jättää ottamatta, vihainen miehelleni jonka mielestä Alposta ei tarvitse kertoa jos ihmiset kysyvät meidän lapsisuunnitelmista, vihainen appiukolle joka ei tee itselleen mitään mutta voi sanoa Alpoa hyväksi yritykseksi mutta huono lopputulos, vihainen niille jotka alkumetreillä uskaltaa kertoa raskaudesta sosiaalisessa mediassa vaikkei ole varmoilla vesillä vielä. Se viha ei johda mihinkään toimenpiteisiin se on vaan sellainen ärsyttävä tunne joka aina silloin tällöin kumpuaa jostain. Mutta toki pitäkööt he vaaleanpunaiset ruusulasit silmillään koska eihän niille mitään tapahdu.
Siinä samassa tulee viha Jumalaa kohtaan, Alpoa kohtaan, maailmankaikkeutta kohtaan miksi meidän piti kokea tämä, miksi, miksi??? Mitä minä tein niin väärin? Olisiko parempi että poltan Bostonia 3 askia päivässä ja juhlissa en voi tyytyä limsaan vaan otan sen alkoholillisen alkumaljan sekä kaljan seurustellessa? Olisiko parempi jos haukkuisin oman lapseni äpäräksi ja kaikilla muilla sanoilla jotka eivät normaalisti äidin suuhun sovi? Teinkö virheen siinä vaiheessa kun se pirun +3 viikkoa oli siinä testissä niin samantien se rakkaus lastani kohtaan heräsi, sekö oli minun suurin virheeni? Niin vaikka en toivoisikaan tätä kenellekkään niin miksi minun pitäisi hyväksyä toisten teot ja miksi he eivät olisi ansainneet siinä samassa kuin me tämän? Mä tiedän että on virhe laittaa tälläinen teksti koska jos heille jotain pahaa käy niin voidaan sanoa että minä manasin, mutta luulempa että se ei ole minun käsissäni.

Olen huomannut muutenkin että paha ei saa palkkaansa, voin vaan uppoutua siihen ajatukseen että ehkä heillä ei aina ole kaikki hyvin ja ehkä he kompastuvat siihen ensimmäiseen juureen joka matkalle sattuu. Haukkukoot he lapsiaan ei toivotuiksi vahingoiksi tai ihan miten vaan I JUST DON`T GIVE A SHIT.

Joo purkautuminen johtuu nyt monesta jutusta, eilisistä häistä joissa vanhemmat ryyppäsivät pienten lapsien edessä, Facebookin maailman idiootimmeista päivityksistä kaikista niistä yhdessä ja erikseen. Minä olin mehulinjalla joten en ole nauttinut nyttenkään ilojuomaa voi kun olisin en ehkä olisi tänään niin vihainen.

Mutta minua v-ituttaa suoraan sanotusti tänään olen aivan V***** vihainen ja siihen ei auta mikään. Ilmeisesti olen kasvanut kultalusikka perseessä ja olen kaiken tämän ansainnut joten antakaa tulla lisää paskaa niskaan =) siitä minä pidän.

Eilen häissä eräs nainen jonka kanssa olin 10-vuotta sitten samassa koulussa, emmekä olleet nähneet sen jälkeen. Hän tunnisti minut ja kyseli kuulumisia kysyi myös monta lasta meillä on. Hetken mietin mutta sanoin että esikoinen enkelinä, hän oli että ai, oliko keskonen sanoin että ei 2,2kg valmista vauvaa kuoli kohtuun. Hän oli ihan ihmeissään, ei ollut koskaan kuullut että noin voi käydä. Oli puhdistavaa kertoa jollekkin vieraalle joka kyselee kaikkia ja suhtautuu asiallisesti. Heillä oli vielä samanlainen tausta kun meillä 16-vuotta yhdessä ei vielä lapsia omasta tahdosta ja kaikki "ihanat" sukulaiset ihmettelee onko heissä jotakin vikaa... Niinhän se meilläkin oli meissä oli vika kun emme lapsia aikaisemmin ole yrittäneet ja nyttenkin meillä on vaan se huono lopputulos... Mä en halua olla mikään marttyyri kun asiasta kerron, minulla on poika joka on syntynyt ei minun tarvitse sitä häpeillä mitäs sitten kyselee jos ei halua tietää.

No en ole aina vihainen, 99% olen Zen itse valaistuminen mutta nyt minulla on paska olo tätä paskaa maailmaa kohtaan olen väsynyt ja vihainen kaikesta mikä ei ole reilua mutta mille en vaan voi mitään. Alpon syntymästä tulee keskiviikkona 5kk, hänellä olisi varmasti isänsä ruskeat silmät ja musta tukka sekä äidiltä kuoppa leuassa =) voi sitä pikkumiestä, ei varmasti ajatellut ihan loppuun asti miten kova ikävä täällä on joka pirun päivä.