Minulla oli eilen kahvitus lähipiirilleni. Paikalla oli sisaruskatras lapsineen oli eri ikäistä yläasteelta pieneen vauvaan. Vihdoin koskin veljeni vauvaan joka on nyt n 6kk vanha hän syntyi hieman ennen Alpoa. En tuntenut mitään sitä vauvaa kohtaan, ajattelin että alkaisin itkemään, antaisin tunteiden tulla mutta ei. Ei se ole yhtään Alpon näköinen ei meidän poika olisi ollut samanlainen. Tunsin eräänlaista haikeutta koska meilläkin piti olla oma touhukas pikkumies mutta siinä se ei tunteita sen enempää.
En ole koskaan tuntenut minkäänlaista omistushalua muiden lapsia kohtaan, olen aina tiennyt että ne eivät ole minun eivätkä minun lapseni olisi samanlaisia. Puhuimme miehen kanssa nukkumaan mennessä millaisia vanhempia olisimme, päädyimme siihen tulokseen että meidän lapset olisivat hyvä tapaisia mutta saisivat olla lapsia en vaadi lapsiltani mitään sellaista joka ei siihen lapsuuteen kuulu, aina välillä saa hieman juosta ja huutaa se kuuluu siihen lapsuuteen ja aikuiseksi kasvamiseen, nyt kun olen tämän ikäinen en voi juosta sisällä ja kiljua se ei tunnu samalta kuin silloin se ei enää kuulu siihen, mutta se että lapset eivät saa olla lapsia ei kuitenkaan ole oikein, leikkiminen ja uuden oppiminen on ainut asia joka heille kuuluu ja se pitäisi heille suoda, koska tulee aika kun ehtii olla vanha ja aikuinen ja silloin sitä yrittää löytää sen sisäisen lapsen jonka on menettänyt aikoja sitten.
Minusta on kiva olla kummitäti, isosisko ja vaan täti se antaa minulle mahdollisuuden antaa hieman omaa elämänkatsomusta ja turvaa noille mukuloille. Pikkuveljeni esimerkiksi on sellainen joka puhuu aina kaikki murheet minulle ja olen siitä tyytyväinen koska aina täytyy löytyä sellainen aikuinen jonka tiedät olevan apuna jos joku asia mietityttää ilman että hän ottaisi kantaa rangaistuksella tai kertomalla vanhemmille, sitä olisin kaivannut omassakin lapsuudessa.
Toinen asia joka on tänään mietityttänyt on se että kun sanon etten toivo tätä kenellekkään, niin olen huomannut huijanneeni, ehkä osa minusta ei toivo mutta sitten on se osa joka sanoo että noille ihmisille joille pitäisi tapahtua saisi tapahtua en minä jaksa olla "pyhimys" vaan elämässä pitäisi olla joku syyseuraus juttu eikä hupsistakeikkaa meni väärään osoitteeseen systeemi. Viha on nostanut taas päätään, en mä kenenkään muun elämää haluaisi enkä muutakaan mutta kyllä se tuntuu että en ehkä olisi ansainnut tätä jos saan olla hieman itsekeskeinen, no tuudittaudun edelleen siihen että näin tän piti mennä ja parempi onni seuraavalla kerralla... toivottavasti.
Luin just aforismin elämän pisaroita paikasta Facesta ja siinä sanottiin:
Elämä heittelee joskus isommilla ja pienemmillä kivillä ja aina niitä ei ehdi väistellä.
Just niin, siten se menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti