Pyydän anteeksi jos loukkaan jotain seuraavalla tekstillä joitain face-aktivistejä. Mutta oikeasti minusta tuntuu että voisin kirjoittaa kirjan Facebookin naurettavasta maailmasta ja niistä ihmisistä siellä profiileiden takana....
Eilen kävi siten että eräs tuttuni joka odottaa toista lastaan ja laskettuaika oli mennyt jo ohi. Käynnistys oli nyt lauantaina on päivitellyt tätä asiaa seinällään. Miten siis saada vauva ulos, vaikka hänellä oli jo jotain raskausmyrkytyksen mahdollisisa merkkejä, ei se aiheuttanyt paniikkia hän vitsaili että täytyisi lähteä hyppimään trampoliinille jotta saisi vauvan ulos... No nyt sitten ilmeisesti käynnistys aloitettiin lauantaina niin hän teki tilapäivityksiä synnytys-salista.....
Niin olen pohtinut tuota Facebookin tarpeellisuutta ja toki siellä on se nappula josta kun painaa ei kaikkia tarvitse nähdä mutta mitä minä siellä teen? Minulle elämässä tietyt asiat ovat pyhiä, avioliitto ja todellakin lapsen syntymä, en Alpon raskausaikana marissut facessa mitään enkä uskaltanut muutoinkaan siellä puhua, saatikka synnytys-salissa tilapäivityksen tekeminen..... not ei ole mun juttu. Mä rakastan vanhaa maailmaa jossa tietyt asiat on pyhiä, niitä kunnioitetaan ja arvostetaan ei vaan siten että no niin nyt olen pullauttamassa tätä lasta täällä maailmaan...puuh puuuh nyt on kivut sen mukaiset... kätilö sanoi pari tuntia ja on vauva sylissä...
No suurin osa teistä tietää miksi minua kirpaisee ja suututtaa, sitä huolettomuuden päivää takaisin odottaessa.. Mä en ehkä miellä että olen katkera, en mä halua heiltä mitään, en heidän elämää enkä heidän lapsia.. mä olen vihainen maailmalle mikä minusta teki niin erilaisen että meille kävi näin miksi minä olin jotenkin huonompi kuin hän, miksi minä käyttäydyin niin eritavalla raskausaikana jos olisin valittanut ja ollut "hälläväliä" asenteella olisiko lopputulos ollut toinen?
Niin en minä mieti ja murehdi sitä mitä heillä on ja miksi, mietin ja olen vihainen siitä kun en tiedä miksi itse olen niin erinlainen ja "ansaitsin" tämän. Mitä yhteistä meillä lapsen menettäneillä on muutoin kuin se että olemme menettäneet tärkeimmän asian elämässä?
No vauvoja syntyy nyt joka paikkaan taitaa olla tämä minun ikäluokka, silloin ne huomaa kun ei haluaisi.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
lauantai 27. lokakuuta 2012
salaisuus
Olen pitänyt tarkoituksella tämän salaisuutena ja pahoittelen teille rakkaat ystäväni jotka luette tämän nyt tästä, etten ole itse tätä kertonut. Toivon että ulkomaailma ei saa tietää joten pysykööt muutaman kuukauden vain blogimaailman tietona, toivottavasti. Tämä on kauhean ristiriitaista koska tunnen kamalaa syylisyyttä että meillä odotetaan pikkusisarusta Alpolle. Se että tulin nopeasti raskaaksi tuntuu epäoikeuden mukaiselta, hassu tunne kun ei osaa olla ylpeä ja onnellinen siitä. Minulla on pahamieli, koska tiedän että toiset joutuvat kamppailemaan usean kuukauden, vuosia tai joutuvat luovuttamaan. Siksi tunteet on kovin ristiriitaisia.
Olen jo ylittänyt nuo "vanhat etapit" joita ei tässä raskaudessa sitten ole ollutkaan. Jokainen päivä on pelkoa täynnä, rakenneultrassa kätilön mielestä vauvan paino heitti 100g alakanttiin, jouduimme tihennettyyn seurantaan, mutta pelko siitä että kaikki ei ole nyt hyvin hiipi takaraivoon. Toistaiseksi pikkuinen on matkassa mukana. Tämä Blogi käsittelee vain surua minusta ei ollut asiallista kirjoittaa uudesta odotuksesta tänne sen enempää haluan säilyttää tämän terapiaistuntona ja jos jotain kiinnostaa odotuksesta lukeminen se löytyy http://uusiodotus.blogspot.fi/ mutta siitä ei sitten täällä sen enempää tämän jälkeen.
Se että minusta tuntuu että minun täytyy perustella miksi olen uudestaan raskaana, että en ole vielä toipunut poikamme kuolemasta hänen ihanasta odotuksesta, miksi minun pitää tuntea se tuska mutta samalla olla kiitollinen. Miksi en voi vaan olla kuten ennen, miksi minulta kysellään joko nyt luotan tähän raskauteen.
En ehkä ole henkisesti valmis, olen ihmisraunio, väsynyt en hehku kuitenkin olen onnellinen vaikka pelkään joka päivä, en valita olen kiitollinen. Toivon ettei minun tarvitsisi surra uudestaan mutta kukaan ei voi antaa minulle varmuutta.
Pientä miestäni kamala ikävä ensi viikolla 9kk
Olen jo ylittänyt nuo "vanhat etapit" joita ei tässä raskaudessa sitten ole ollutkaan. Jokainen päivä on pelkoa täynnä, rakenneultrassa kätilön mielestä vauvan paino heitti 100g alakanttiin, jouduimme tihennettyyn seurantaan, mutta pelko siitä että kaikki ei ole nyt hyvin hiipi takaraivoon. Toistaiseksi pikkuinen on matkassa mukana. Tämä Blogi käsittelee vain surua minusta ei ollut asiallista kirjoittaa uudesta odotuksesta tänne sen enempää haluan säilyttää tämän terapiaistuntona ja jos jotain kiinnostaa odotuksesta lukeminen se löytyy http://uusiodotus.blogspot.fi/ mutta siitä ei sitten täällä sen enempää tämän jälkeen.
Se että minusta tuntuu että minun täytyy perustella miksi olen uudestaan raskaana, että en ole vielä toipunut poikamme kuolemasta hänen ihanasta odotuksesta, miksi minun pitää tuntea se tuska mutta samalla olla kiitollinen. Miksi en voi vaan olla kuten ennen, miksi minulta kysellään joko nyt luotan tähän raskauteen.
En ehkä ole henkisesti valmis, olen ihmisraunio, väsynyt en hehku kuitenkin olen onnellinen vaikka pelkään joka päivä, en valita olen kiitollinen. Toivon ettei minun tarvitsisi surra uudestaan mutta kukaan ei voi antaa minulle varmuutta.
Pientä miestäni kamala ikävä ensi viikolla 9kk
torstai 25. lokakuuta 2012
Aivopöhö
Ehkä olen masentunut, olen aina tiedostanut elämän epäreiluuden mutta nyt saanut siitä vaan tarpeeksi. Omasta mielestäni olen kovin tunteellinen, emotionaalinen ihminen pystyn tuntemaan asioita miltä joku jostakin tuntuu ja samaistumaan siihen tunteeseen aika pian, pystyn lukemaan ihmisen naamalta hänen mieletilan sekä eleistä, sen taidon olen oppinut kiitos lapsuuteni.
Näistä tunteista joita olen nyt tuntenut alkuvuoden olen yrittänyt oppia selviytymään, on paljon helpompaa tuntea tunne hetken koska silloin kun itsellä ei ole sitä kokemuspohjaa asia menee nopeasti ohi, se tunne viipyy vaan hetken ja jatkaa matkaa. Nämä tunteet on tulleet jäädäkseen, ne voi laimentua ajan kanssa mutta nämä viipyy, nyt minä tiedän miltä tuntuu elää jonkun asian kanssa joka päivä.
Kun näen raskaana olevan äidin, nousee kurkkuuni pala. Huomaan että hän on noin ja noin pikällä ja ahdistun. Hän on nyt onnellinen mutta muutaman kuukauden, päivän päästä hän voi olla se äiti joka minusta tuli. Aamulla hieroin mahaa ja olin epävarma mutta onnellinen ja samanpäivän iltana oli maailmani murskattu tuhansiksi pirstaleiksi, eikä millään ollut enää väliä.
Kun näen äidin joka polttaa lapsen nenän edessä tupakkaa, tai huutaa lapselleen pää punaisena, kiskoo häntä kädestä tai likaisen avioeron pelinappulana olevan lapsen. Lapsen joka on tehty "vahingossa" ja hänen syntymä on ollut hänen oma vikansa jos äidiltä kysytään. Äidin joka ei halua neuvolassa pissata purkkiin koska mua ei kuseta.. ja koulussa olin vaan 2h äidin, saa se minut kysymään että miksi? Olinko oikeasti niin huono vaihtoehto lapselleni että hän teki mielummin itsemurhan kuin syntyi minun luokseni?
Kun olin sairaalassa ultrassa näin äidin, joka oli kaikkien muiden äitien kanssa samassa odotustilassa oli äitejä eri yhteisöluokista, eri ikäisiä ja kokoisia kaikilla sama määränpää. Onnellisena he kaikki olivat tulleet ultraan katsomaan pientä ihmettään halusivat he tätä tai ei. Mutta tämä äiti oli erilainen, hän ei säteillyt äitiyden onnea sitä iloa jonka lapsi toisi syntyessään, hänen miehensä varmasti lapsen isä oli levoton, vihaisen ja surullisen näköinen yhtäaikaa. Kaikki muut kutsuttiin kätilön toimesta ultraan, ja kun tuli tämän perheen vuoro kutsuja oli lääkäri, sama lääkäri joka oli ylilääkärinä, erikoistuvana lääkärinä. Tämä lääkäri tutki meidän pienen pojan kun hän köllötti elottomana kohdussa ja teki suunnitelman miten nyt edetään. Perhe astui huoneeseen ja he viipyivät siellä kauan, kun he lähtivät sieltä pois, oli äidin silmät täynnä kyyneliä ja paperi kädessä maailman surullisimpia ihmisiä. Vaikka en tiedä mitä heille tapahtui, tunnistin tuon perheen surun ja lohduttomuuden, tunsin sen tunteen joka tuolta huoneesta tullessa tunsin itsekkin. Se lohduttomuuden tunne kun joku asia saakin eri suunnan kuin mitä on olettanut miten on suunnitellut sen menevän. Kyllä tietyt tunteet pystyy aistimaan ja tuntemaan.
Muistan sen itse kun olimme mieheni kanssa maailman surullisimpia ihmisiä, aina välillä katson kätilön ottamaa kuvaa missä pidän aarrettamme sylissä vierelläni mieheni jonka ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta nyt kun aikaa on kulunut ensiviikolla jo huimat 9kk näkee niitä asioita hieman myös toisella tavallakin. Osaan olla onnellinen raskaudesta ja siitä että minä olen äiti joka tietää miltä menetys tuntuu, minun ei tarvitse pelätä sitä vaan minä tiedän. Kaikki tämä on tehnyt minusta vahvemman, se voi kuulostaa sairaalta mutta minä voin tuntea ylpeyttä itseäni kohtaan. Vaikka haavat on syvät ja ikävä kova voin silti ajatella ylpeydellä kaikkea mitä olen tehnyt ja kuinka olen asiat hoitanut. Itse koen kantaneeni tätä taakkaa ja surua hienosti, raskausaikana ei ole sellaista josta voisin olla kovin pahoillani tai mitä olisin tehnyt toisin, kypsytän itseäni, en ota särkylääkkeitä tai muita lääkkeitä. Sairaalan Diapam resepti odottaa vielä jos joskus sitä tarvitsee, ajattelin etten saa olla liian vahva, että minun pitää käyttäytyä jollain tavalla jota minulta odotetaan.
Hullua, vaikka ajattelin että tämän kokemuksen olisin halunnut jättää kokematta, niin mieleni on muuttunut. En haluaisi enää olla ihminen jolla on lasit silmillä, joka ei ole tätä kokenut. Jotta voi tulla vahvaksi täytyy joskus mennä rikki. Tiedän että he jotka saavat lapsen syliinsä elävänä eivät tiedä samoja asioita kuin minä, ei heidän tarvitsekkaan mutta minä voin olla ylpeä... kaikesta =)
Tänään on taas päivä jolloin olen täynnä rakkautta, pitää aina välillä olla tälläisiä päiviä jotta jaksaa. Minä olen onnellinen, kiitollinen kaikesta pienelle pojalle joka tuli, muutti maailmani ja teki minusta vahvemman. Sitä voi tuntea olevansa etuoikeutettu kun on enkelinäiti, useampi kokee normaalin äitiyden mutta harva kokee enkelin kosketuksen, näin minä ajattelen kaiken paskan keskellä. Asioilla on merkitys tapahtumat täytyy muuttaa vahvuudeksi ja kun joku tapahtuu täytyy miettiä onko joku jonka voin vielä muuttaa.
Tunnen onnen ja surun kohtalontoverin puolesta, niihin kenkiin pystyn asettumaan. Se tunne kun tulee plussa testiin, se pelko tulevasta ja toivo että aika menisi eteenpäin, ettei se nyt vaan pysähdy van äkkiä..äkkiä maaliin asti. Ja sitten luet kaikki päättyi taas kyyneliin, matto vedettiin jalkojen alta, juuri kun kaikki näytti menevän hyvin, juuri kun aloit luottamaan että kaikki on ok silloin se tapahtui. Aivan kuin tämä ihminen ei olisi jo kokenut tarpeeksi surua, pelkoa ja kipua. Mutta samalla sisällä sykkii se toivon kipinä että ehkäpä jonakin päivänä vielä....
Kohtukuolema kokemuksena on siinä joudut käymään kaiken sen läpi jotka normaali synnyttäjäkin käy, saat toki kivunlievityksen vaikka morfiinitasoisena jos haluat mutta muutoin se menee samalla kaavalla. Niin ainakin omasta kokemuksesta se teki siitä suuren kokemuksen koska silloin sinä tiedät mitä olet menettänyt, ja että joudut kokemaan ne kaikki asiat joista palkintona on elävä lapsi ilman sitä palkintoa. Tuota on nyt vaikea muotoilla tekstiksi, mutta kohtukuoleman jälkeen asiat saa aivan uudet mittasuhteet. Menetykset sen jälkeen tuntuvat kovemmilta, muutoinkin kun olet kantanut lastasi 5-9kk mukana ja sitten tapahtuu odottamaton. Se on vaikea asia selittää siten että muu kuin saman kokenut sen ymmärtää..
Minun on kaikki ok, mutta olen surullinen heidän puolesta joille sama käy uudestaan tai että uusi raskaus ei onnistu.. Olen vihainen heidän puolesta maailmalle.
Niin no loppumietintänä... jos kaikki olisi liian helppoa ei sekään olisi hyvä, eikä osaisi arvostaa sitä mitä on saanut.
Näistä tunteista joita olen nyt tuntenut alkuvuoden olen yrittänyt oppia selviytymään, on paljon helpompaa tuntea tunne hetken koska silloin kun itsellä ei ole sitä kokemuspohjaa asia menee nopeasti ohi, se tunne viipyy vaan hetken ja jatkaa matkaa. Nämä tunteet on tulleet jäädäkseen, ne voi laimentua ajan kanssa mutta nämä viipyy, nyt minä tiedän miltä tuntuu elää jonkun asian kanssa joka päivä.
Kun näen raskaana olevan äidin, nousee kurkkuuni pala. Huomaan että hän on noin ja noin pikällä ja ahdistun. Hän on nyt onnellinen mutta muutaman kuukauden, päivän päästä hän voi olla se äiti joka minusta tuli. Aamulla hieroin mahaa ja olin epävarma mutta onnellinen ja samanpäivän iltana oli maailmani murskattu tuhansiksi pirstaleiksi, eikä millään ollut enää väliä.
Kun näen äidin joka polttaa lapsen nenän edessä tupakkaa, tai huutaa lapselleen pää punaisena, kiskoo häntä kädestä tai likaisen avioeron pelinappulana olevan lapsen. Lapsen joka on tehty "vahingossa" ja hänen syntymä on ollut hänen oma vikansa jos äidiltä kysytään. Äidin joka ei halua neuvolassa pissata purkkiin koska mua ei kuseta.. ja koulussa olin vaan 2h äidin, saa se minut kysymään että miksi? Olinko oikeasti niin huono vaihtoehto lapselleni että hän teki mielummin itsemurhan kuin syntyi minun luokseni?
Kun olin sairaalassa ultrassa näin äidin, joka oli kaikkien muiden äitien kanssa samassa odotustilassa oli äitejä eri yhteisöluokista, eri ikäisiä ja kokoisia kaikilla sama määränpää. Onnellisena he kaikki olivat tulleet ultraan katsomaan pientä ihmettään halusivat he tätä tai ei. Mutta tämä äiti oli erilainen, hän ei säteillyt äitiyden onnea sitä iloa jonka lapsi toisi syntyessään, hänen miehensä varmasti lapsen isä oli levoton, vihaisen ja surullisen näköinen yhtäaikaa. Kaikki muut kutsuttiin kätilön toimesta ultraan, ja kun tuli tämän perheen vuoro kutsuja oli lääkäri, sama lääkäri joka oli ylilääkärinä, erikoistuvana lääkärinä. Tämä lääkäri tutki meidän pienen pojan kun hän köllötti elottomana kohdussa ja teki suunnitelman miten nyt edetään. Perhe astui huoneeseen ja he viipyivät siellä kauan, kun he lähtivät sieltä pois, oli äidin silmät täynnä kyyneliä ja paperi kädessä maailman surullisimpia ihmisiä. Vaikka en tiedä mitä heille tapahtui, tunnistin tuon perheen surun ja lohduttomuuden, tunsin sen tunteen joka tuolta huoneesta tullessa tunsin itsekkin. Se lohduttomuuden tunne kun joku asia saakin eri suunnan kuin mitä on olettanut miten on suunnitellut sen menevän. Kyllä tietyt tunteet pystyy aistimaan ja tuntemaan.
Muistan sen itse kun olimme mieheni kanssa maailman surullisimpia ihmisiä, aina välillä katson kätilön ottamaa kuvaa missä pidän aarrettamme sylissä vierelläni mieheni jonka ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta nyt kun aikaa on kulunut ensiviikolla jo huimat 9kk näkee niitä asioita hieman myös toisella tavallakin. Osaan olla onnellinen raskaudesta ja siitä että minä olen äiti joka tietää miltä menetys tuntuu, minun ei tarvitse pelätä sitä vaan minä tiedän. Kaikki tämä on tehnyt minusta vahvemman, se voi kuulostaa sairaalta mutta minä voin tuntea ylpeyttä itseäni kohtaan. Vaikka haavat on syvät ja ikävä kova voin silti ajatella ylpeydellä kaikkea mitä olen tehnyt ja kuinka olen asiat hoitanut. Itse koen kantaneeni tätä taakkaa ja surua hienosti, raskausaikana ei ole sellaista josta voisin olla kovin pahoillani tai mitä olisin tehnyt toisin, kypsytän itseäni, en ota särkylääkkeitä tai muita lääkkeitä. Sairaalan Diapam resepti odottaa vielä jos joskus sitä tarvitsee, ajattelin etten saa olla liian vahva, että minun pitää käyttäytyä jollain tavalla jota minulta odotetaan.
Hullua, vaikka ajattelin että tämän kokemuksen olisin halunnut jättää kokematta, niin mieleni on muuttunut. En haluaisi enää olla ihminen jolla on lasit silmillä, joka ei ole tätä kokenut. Jotta voi tulla vahvaksi täytyy joskus mennä rikki. Tiedän että he jotka saavat lapsen syliinsä elävänä eivät tiedä samoja asioita kuin minä, ei heidän tarvitsekkaan mutta minä voin olla ylpeä... kaikesta =)
Tänään on taas päivä jolloin olen täynnä rakkautta, pitää aina välillä olla tälläisiä päiviä jotta jaksaa. Minä olen onnellinen, kiitollinen kaikesta pienelle pojalle joka tuli, muutti maailmani ja teki minusta vahvemman. Sitä voi tuntea olevansa etuoikeutettu kun on enkelinäiti, useampi kokee normaalin äitiyden mutta harva kokee enkelin kosketuksen, näin minä ajattelen kaiken paskan keskellä. Asioilla on merkitys tapahtumat täytyy muuttaa vahvuudeksi ja kun joku tapahtuu täytyy miettiä onko joku jonka voin vielä muuttaa.
Tunnen onnen ja surun kohtalontoverin puolesta, niihin kenkiin pystyn asettumaan. Se tunne kun tulee plussa testiin, se pelko tulevasta ja toivo että aika menisi eteenpäin, ettei se nyt vaan pysähdy van äkkiä..äkkiä maaliin asti. Ja sitten luet kaikki päättyi taas kyyneliin, matto vedettiin jalkojen alta, juuri kun kaikki näytti menevän hyvin, juuri kun aloit luottamaan että kaikki on ok silloin se tapahtui. Aivan kuin tämä ihminen ei olisi jo kokenut tarpeeksi surua, pelkoa ja kipua. Mutta samalla sisällä sykkii se toivon kipinä että ehkäpä jonakin päivänä vielä....
Kohtukuolema kokemuksena on siinä joudut käymään kaiken sen läpi jotka normaali synnyttäjäkin käy, saat toki kivunlievityksen vaikka morfiinitasoisena jos haluat mutta muutoin se menee samalla kaavalla. Niin ainakin omasta kokemuksesta se teki siitä suuren kokemuksen koska silloin sinä tiedät mitä olet menettänyt, ja että joudut kokemaan ne kaikki asiat joista palkintona on elävä lapsi ilman sitä palkintoa. Tuota on nyt vaikea muotoilla tekstiksi, mutta kohtukuoleman jälkeen asiat saa aivan uudet mittasuhteet. Menetykset sen jälkeen tuntuvat kovemmilta, muutoinkin kun olet kantanut lastasi 5-9kk mukana ja sitten tapahtuu odottamaton. Se on vaikea asia selittää siten että muu kuin saman kokenut sen ymmärtää..
Minun on kaikki ok, mutta olen surullinen heidän puolesta joille sama käy uudestaan tai että uusi raskaus ei onnistu.. Olen vihainen heidän puolesta maailmalle.
Niin no loppumietintänä... jos kaikki olisi liian helppoa ei sekään olisi hyvä, eikä osaisi arvostaa sitä mitä on saanut.
lauantai 20. lokakuuta 2012
Normaali Paska Päivä
Paska päivä, se on sellainen joka alkaa jollain sellaisella joka pilaa koko päiväsi. Näin syntyy paska päivä.
1. Kirjaudu Facebookkiin
2. Huomaa ystäviesi päivitykset...
- oi sain ihanan uutisen, tippa linssissä plaa olen niin onnellinen plaa plaa.
- huomaa mahakuva... voi kun alkaa jo olo olemaan ahdistava pari viikoa laskettuunaikaan... huomaa että alkaa jo riittää
- Kävin katsomassa maailman ihaninta rakkauspakkausta plää...
- Omg tunsin liikkeitä... halusin nyt vaan kertoa sen kaikille 500 ihmiselle joka on mun "kaveri"
- Olen viikolla 28-raskaana... VÄSYTTÄÄÄÄ!!!!
Niin sellaisilla voi aloittaa päivän joka on paska, ei minua kiinnosta onko sinun olo tukala omani oli kuollut juuri vähän ennen sinua vain pari viikkoa ennen tuota sinun maha kuvaa. Niin minun oloni on tukala se johtuu noista helvetin onnellisista päivityksistä. Minua väsyttää joka päivä, minua vituttaa herätä aamuisin joka päivä.
Olen miettinyt että mitäköhän porukat tuumaisi jos alkaisin tekemään ärsyttäviä päivityksiä omasta elämästä, siis sellaisia kuin oikeasti minusta tuntuu milloinkin.
Ja kuka kusipää oikeasti päättää se kuka saa tämän kohtalon ja kuka ei????
Luin juuri tutkimuksen, jos jotain kiinnostaa lukea niin se löytyy tästä se on tutkimus Surusta.
Mä tiedän tämä on taas vain ja ainoastaan minun murheeni, voi voi jos minua nyt ahdistaa tai suututtaa voi voi. No päivällä tuntui taas että olisi niin kamalasti kirjoitettavaa ja olisikin, nyt olen vaan niin surullinen, murheellinen paska ihminen etten jaksa. Oikeasti on päiviä jolloin tekee mieli hypätä tuolta kalliolta alas, on uutisia jotka viiltää rintaa ja tekee pahaa.
1. Kirjaudu Facebookkiin
2. Huomaa ystäviesi päivitykset...
- oi sain ihanan uutisen, tippa linssissä plaa olen niin onnellinen plaa plaa.
- huomaa mahakuva... voi kun alkaa jo olo olemaan ahdistava pari viikoa laskettuunaikaan... huomaa että alkaa jo riittää
- Kävin katsomassa maailman ihaninta rakkauspakkausta plää...
- Omg tunsin liikkeitä... halusin nyt vaan kertoa sen kaikille 500 ihmiselle joka on mun "kaveri"
- Olen viikolla 28-raskaana... VÄSYTTÄÄÄÄ!!!!
Niin sellaisilla voi aloittaa päivän joka on paska, ei minua kiinnosta onko sinun olo tukala omani oli kuollut juuri vähän ennen sinua vain pari viikkoa ennen tuota sinun maha kuvaa. Niin minun oloni on tukala se johtuu noista helvetin onnellisista päivityksistä. Minua väsyttää joka päivä, minua vituttaa herätä aamuisin joka päivä.
Olen miettinyt että mitäköhän porukat tuumaisi jos alkaisin tekemään ärsyttäviä päivityksiä omasta elämästä, siis sellaisia kuin oikeasti minusta tuntuu milloinkin.
Ja kuka kusipää oikeasti päättää se kuka saa tämän kohtalon ja kuka ei????
Luin juuri tutkimuksen, jos jotain kiinnostaa lukea niin se löytyy tästä se on tutkimus Surusta.
Mä tiedän tämä on taas vain ja ainoastaan minun murheeni, voi voi jos minua nyt ahdistaa tai suututtaa voi voi. No päivällä tuntui taas että olisi niin kamalasti kirjoitettavaa ja olisikin, nyt olen vaan niin surullinen, murheellinen paska ihminen etten jaksa. Oikeasti on päiviä jolloin tekee mieli hypätä tuolta kalliolta alas, on uutisia jotka viiltää rintaa ja tekee pahaa.
tiistai 16. lokakuuta 2012
Aika joka ei palaa, muistot jotka jäävät.
Katselen kuvia vanhoja jotka muistuttaa työpöydällä ajasta joka oli hyvä.
Aika kun pikkuveljeni ja kälyni ensimmäinen lapsi syntyi, aikaa kun minulla oli vielä rakas koira josta jouduimme luopumaan, aika kun itse olin pieni ja sain mahti-idean että minä, pikkusisko ja pikkuveli maalaisimme itsemme permanenttitussilla intiaaneiksi koska halusin yllättää äitin ja isän... sitten kauhuksi huomasin heidän lähtevän kalaan ja isoveljemme hinkkasi meidät juuriharjalla puhtaaksi..
Hääkuva elämän onnellisemmasta päivästä jolloin emme mieheni kanssa tienneet mitä kolmen vuoden päästä tapahtuisi, kokemus joka liittäisi meidät yhteen vielä tiiviimmin, ryhmäkuva meidän perheen miehistä jossa on vielä vaari terveenä ja hyvä vointisena sekä pikkuveljen haastattelu kouluunlähdön kynnyksellä ensimmäiselle luokalle. Kaikki ne hyvät muistot on kuitenkin syrjäyttänyt oman esikoisen kuolema, siitä työpöydän ilmoitustaululla muistona ensimmäinen lohturuno jonka netistä löysin, äiti älä itke.
Aikaa ei saa takaisin, sitä ei voi kelata se mikä meille jää on muistot on meidän asia millaisia niistä teemme. Minun elämässä ei ole huonoja muistoja, vaikka olen saanut paljon pahaa elämän aikana ei ne ole huonoja muistoja. Olen tehnyt niistä muistoista sellaisia että ne ovat kasvattaneet minua, vahvistanut minuutta ja antanut näkökantoja elämään.
Hyviin muistoihin, siihen suureen rakkauteen jota tunnen siihen koitan turvata ja perustaa tämänkin päivän.
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä,
Toivo ja Pelko
Yhdessä tulevat,
yhdessä lähtevät
Siinä välissä
puristavat lujaa
toistensa kättä
Joka avaa ovensa Toivolle,
päästää myös Pelon sisälle,
joka ottaa syliinsä Pelon
saa omakseen myös Toivon
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä
emmekä muuta voi tehdä
kuin seurata samaa polkua
~T.Tabermann
Aika kun pikkuveljeni ja kälyni ensimmäinen lapsi syntyi, aikaa kun minulla oli vielä rakas koira josta jouduimme luopumaan, aika kun itse olin pieni ja sain mahti-idean että minä, pikkusisko ja pikkuveli maalaisimme itsemme permanenttitussilla intiaaneiksi koska halusin yllättää äitin ja isän... sitten kauhuksi huomasin heidän lähtevän kalaan ja isoveljemme hinkkasi meidät juuriharjalla puhtaaksi..
Hääkuva elämän onnellisemmasta päivästä jolloin emme mieheni kanssa tienneet mitä kolmen vuoden päästä tapahtuisi, kokemus joka liittäisi meidät yhteen vielä tiiviimmin, ryhmäkuva meidän perheen miehistä jossa on vielä vaari terveenä ja hyvä vointisena sekä pikkuveljen haastattelu kouluunlähdön kynnyksellä ensimmäiselle luokalle. Kaikki ne hyvät muistot on kuitenkin syrjäyttänyt oman esikoisen kuolema, siitä työpöydän ilmoitustaululla muistona ensimmäinen lohturuno jonka netistä löysin, äiti älä itke.
Aikaa ei saa takaisin, sitä ei voi kelata se mikä meille jää on muistot on meidän asia millaisia niistä teemme. Minun elämässä ei ole huonoja muistoja, vaikka olen saanut paljon pahaa elämän aikana ei ne ole huonoja muistoja. Olen tehnyt niistä muistoista sellaisia että ne ovat kasvattaneet minua, vahvistanut minuutta ja antanut näkökantoja elämään.
Hyviin muistoihin, siihen suureen rakkauteen jota tunnen siihen koitan turvata ja perustaa tämänkin päivän.
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä,
Toivo ja Pelko
Yhdessä tulevat,
yhdessä lähtevät
Siinä välissä
puristavat lujaa
toistensa kättä
Joka avaa ovensa Toivolle,
päästää myös Pelon sisälle,
joka ottaa syliinsä Pelon
saa omakseen myös Toivon
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä
emmekä muuta voi tehdä
kuin seurata samaa polkua
~T.Tabermann
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)