Aivopöhö

Ehkä olen masentunut, olen aina tiedostanut elämän epäreiluuden mutta nyt saanut siitä vaan tarpeeksi. Omasta mielestäni olen kovin tunteellinen, emotionaalinen ihminen pystyn tuntemaan asioita miltä joku jostakin tuntuu ja samaistumaan siihen tunteeseen aika pian, pystyn lukemaan ihmisen naamalta hänen mieletilan sekä eleistä, sen taidon olen oppinut kiitos lapsuuteni.

Näistä tunteista joita olen nyt tuntenut alkuvuoden olen yrittänyt oppia selviytymään, on paljon helpompaa tuntea tunne hetken koska silloin kun itsellä ei ole sitä kokemuspohjaa asia menee nopeasti ohi, se tunne viipyy vaan hetken ja jatkaa matkaa. Nämä tunteet on tulleet jäädäkseen, ne voi laimentua ajan kanssa mutta nämä viipyy, nyt minä tiedän miltä tuntuu elää jonkun asian kanssa joka päivä.

Kun näen raskaana olevan äidin, nousee kurkkuuni pala. Huomaan että hän on noin ja noin pikällä ja ahdistun. Hän on nyt onnellinen mutta muutaman kuukauden, päivän päästä hän voi olla se äiti joka minusta tuli. Aamulla hieroin mahaa ja olin epävarma mutta onnellinen ja samanpäivän iltana oli maailmani murskattu tuhansiksi pirstaleiksi, eikä millään ollut enää väliä.

Kun näen äidin joka polttaa lapsen nenän edessä tupakkaa, tai huutaa lapselleen pää punaisena, kiskoo häntä kädestä tai likaisen avioeron pelinappulana olevan lapsen. Lapsen joka on tehty "vahingossa" ja hänen syntymä on ollut hänen oma vikansa jos äidiltä kysytään. Äidin joka ei halua neuvolassa pissata purkkiin koska mua ei  kuseta.. ja koulussa olin vaan 2h äidin, saa se minut kysymään että miksi? Olinko oikeasti niin huono vaihtoehto lapselleni että hän teki mielummin itsemurhan kuin syntyi minun luokseni?

Kun olin sairaalassa ultrassa näin äidin,  joka oli kaikkien muiden äitien kanssa samassa odotustilassa oli äitejä eri yhteisöluokista, eri ikäisiä ja kokoisia kaikilla sama määränpää. Onnellisena he kaikki olivat tulleet ultraan katsomaan pientä ihmettään halusivat he tätä tai ei. Mutta tämä äiti oli erilainen, hän ei säteillyt äitiyden onnea sitä iloa jonka lapsi toisi syntyessään, hänen miehensä varmasti lapsen isä oli levoton, vihaisen ja surullisen näköinen yhtäaikaa. Kaikki muut kutsuttiin kätilön toimesta ultraan, ja kun tuli tämän perheen vuoro kutsuja oli lääkäri, sama lääkäri joka oli ylilääkärinä, erikoistuvana lääkärinä. Tämä lääkäri tutki meidän pienen pojan kun hän köllötti elottomana kohdussa ja teki suunnitelman miten nyt edetään. Perhe astui huoneeseen ja he viipyivät siellä kauan, kun he lähtivät sieltä pois, oli äidin silmät täynnä kyyneliä ja paperi kädessä maailman surullisimpia ihmisiä. Vaikka en tiedä mitä heille tapahtui, tunnistin tuon perheen surun ja lohduttomuuden, tunsin sen tunteen joka tuolta huoneesta tullessa tunsin itsekkin. Se lohduttomuuden tunne kun joku asia saakin eri suunnan kuin mitä on olettanut miten on suunnitellut sen menevän. Kyllä tietyt tunteet pystyy aistimaan ja tuntemaan.

Muistan sen itse kun olimme mieheni kanssa maailman surullisimpia ihmisiä, aina välillä katson kätilön ottamaa kuvaa missä pidän aarrettamme sylissä vierelläni mieheni jonka ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta nyt kun aikaa on kulunut ensiviikolla jo huimat 9kk näkee niitä asioita hieman myös toisella tavallakin. Osaan olla onnellinen raskaudesta ja siitä että minä olen äiti joka tietää miltä menetys tuntuu, minun ei tarvitse pelätä sitä vaan minä tiedän. Kaikki tämä on tehnyt minusta vahvemman, se voi kuulostaa sairaalta mutta minä voin tuntea ylpeyttä itseäni kohtaan. Vaikka haavat on syvät ja ikävä kova voin silti ajatella ylpeydellä kaikkea mitä olen tehnyt ja kuinka olen asiat hoitanut. Itse koen kantaneeni tätä taakkaa ja surua hienosti, raskausaikana ei ole sellaista josta voisin olla kovin pahoillani tai mitä olisin tehnyt toisin, kypsytän itseäni, en ota särkylääkkeitä tai muita lääkkeitä. Sairaalan Diapam resepti odottaa vielä jos joskus sitä tarvitsee, ajattelin etten saa olla liian vahva, että minun pitää käyttäytyä jollain tavalla jota minulta odotetaan.

Hullua, vaikka ajattelin että tämän kokemuksen olisin halunnut jättää kokematta, niin mieleni on muuttunut. En haluaisi enää olla ihminen jolla on lasit silmillä, joka ei ole tätä kokenut. Jotta voi tulla vahvaksi täytyy joskus mennä rikki.  Tiedän että he jotka saavat lapsen syliinsä elävänä eivät tiedä samoja asioita kuin minä, ei heidän tarvitsekkaan mutta minä voin olla ylpeä... kaikesta =)

Tänään on taas päivä jolloin olen täynnä rakkautta, pitää aina välillä olla tälläisiä päiviä jotta jaksaa. Minä olen onnellinen, kiitollinen kaikesta pienelle pojalle joka tuli, muutti maailmani ja teki minusta vahvemman. Sitä voi tuntea olevansa etuoikeutettu kun on enkelinäiti, useampi kokee normaalin äitiyden mutta harva kokee enkelin kosketuksen, näin minä ajattelen kaiken paskan keskellä. Asioilla on merkitys tapahtumat täytyy muuttaa vahvuudeksi ja kun joku tapahtuu täytyy miettiä onko joku jonka voin vielä muuttaa.

Tunnen onnen ja surun kohtalontoverin puolesta, niihin kenkiin pystyn asettumaan. Se tunne kun tulee plussa testiin, se pelko tulevasta ja toivo että aika menisi eteenpäin, ettei se nyt vaan pysähdy van äkkiä..äkkiä maaliin asti. Ja sitten luet kaikki päättyi taas kyyneliin, matto vedettiin jalkojen alta, juuri kun kaikki näytti menevän hyvin, juuri kun aloit luottamaan että kaikki on ok silloin se tapahtui. Aivan kuin tämä ihminen ei olisi jo kokenut tarpeeksi surua, pelkoa ja kipua. Mutta samalla sisällä sykkii se toivon kipinä että ehkäpä jonakin päivänä vielä....

Kohtukuolema kokemuksena on  siinä joudut käymään kaiken sen läpi jotka normaali synnyttäjäkin käy, saat toki kivunlievityksen vaikka morfiinitasoisena jos haluat mutta muutoin se menee samalla kaavalla. Niin ainakin omasta kokemuksesta se teki siitä suuren kokemuksen koska silloin sinä tiedät mitä olet menettänyt, ja että joudut kokemaan ne kaikki asiat joista palkintona on elävä lapsi ilman sitä palkintoa. Tuota on nyt vaikea muotoilla tekstiksi, mutta kohtukuoleman jälkeen asiat saa aivan uudet mittasuhteet. Menetykset sen jälkeen tuntuvat kovemmilta, muutoinkin kun olet kantanut lastasi 5-9kk mukana ja sitten tapahtuu odottamaton. Se on vaikea asia selittää siten että muu kuin saman kokenut sen ymmärtää..

Minun on kaikki ok, mutta olen surullinen heidän puolesta joille sama käy uudestaan tai että uusi raskaus ei onnistu.. Olen vihainen heidän puolesta maailmalle.

Niin no loppumietintänä... jos kaikki olisi liian helppoa ei sekään olisi hyvä, eikä osaisi arvostaa sitä mitä on saanut.