Muistolaatta

Ajattelin kertoa kun minua on harmittanut että en ole löytänyt mitään sopivaa Alpon haudalle.
Miehen sukuhaudan "rumaan" kiveen ei vauvan nimi sovi eikä mahdu, siihen ei mahdu uusi pikkukivi eikä kyllä sopisikaan ja monet kerrat asia on vaivannut minua.
Tällähetkellä siinä kiven päällä istuu valkoinen enkeli, mutta mainintaa hänestä ei ole.
Nyt löysin jotain sopivaa, ja ajattelin jakaa sen täällä josko joku muukin olisi samaa pohtinut.

http://www.alexandrasangelgifts.co.uk/personalised-crystals/personalised-footprint-suraya-crystal-suitable-for-indoors-or-outdoors/

Tuon linkin alla on englantilainen kauppa jossa on vaikka minkälaisia muistoesineitä yms. Siitä sitten sain ajatuksen ja löysin suomalaisen firman joka tekee minulle samantyyppisen mutta hieman isommassa mittakaavassa, siihen saan painettua nimen ja päivämäärät, Alpon oman jalanjäljen ja muistolauseen jota olen kuumeisesti koittanut miettiä. Tuokin kauppa toimittaa kohtuu kululla suomeen mutta tuntui niin pieneltä ison kiven päällä että päädyin siihen suomalaiseen.

Muuten elämä menee uomassaan, tunteita on paljon ja joka päivä, pikkumies ajatuksissa ja paljon ärsyttäviä asioita ympärillä kuitenkin enemmän hyvää ja Ihanaa katsoa oman tyttären kehittymistä ja pakahduttava rakkaus on omalaatuista. Mutta mikään ei poista tapahtuneita asioita enkä sitä halua, elämä on tässä ja nyt ja nautin jokaisesta päivästä.

Paljon voimia kaikille enkelilapsien vanhemmille <3

Yhteenveto

Siirryn täällä Blogimaailmassa taas vain lukijan osaan ja jätän tämän blogin tänne muistoksi.
En osaa kirjoittaa vauva-arjesta enkä siitä miltä mikäkin minusta tuntuu, on vaikea kirjoittaa siten ettei joku käsittäisi väärin ja antaisi omaa näkemystä asioihin joista ei välttämättä ole hajuakaan. Jokainen joka joutuu luopumaan lapsestaan tietää ne tunteet, ne ristiriidat mikä vaan missä vaan voi laukaista kamalan tunnemyrskyn sitä etukäteen tietämättä ja ihminen joka ei ole sitä menetystä kokenut ei sitä tiedä eikä osaa kuvitella. Usein ilmeisesti kuvitellaan että kun lapsi on kuollut ihan vauvana tai ennen syntymää on se sellainen asia josta ihminen toipuu nopeasti mutta se ei ole niin. Kyllä minulle on vaikeampaa hyväksyä oman lapsen kuolema kuin esimerkiksi mummoni, ei mummoa tule ajateltua joka päivä kun taas Alpo on mielessä aina. En saa sitä pyyhittyä enkä halua täytyy vaan oppia elämään surun kanssa.
Ulospäin voi näyttää että ihminen on ehjä vaikka sisällä olisikin suuri aukko, se vaikken joka päivä vello surussa ei poikaa minun mielestäni saa.

Toiset asiat tekee kipeää, vaikka kaikki onkin nyt hyvin tiedän asioita joita en olisi halunnut tietää ja niitä ei saa pois. En voi sille mitään että ultrakuvan nähdessäni kera kymmenien onnittelujen ensimmäisenä minulla on ajatus ja tieto siitä kuinka moni asia voi mennä pieleen, en tee sitä tahallani ja pidän asiat omana tietona mutta se tekee pahaa. Ei sitä tunnetta osaa selittää, se on jonkun pelon ja vihan sekamelska joku katkeruus tai joku jotain kohtaan. Kyllä osaan tuntea suurta onnellisuuttakin ei tämä ole niin mustavalkoista,

Kun Alpo todettiin kuolleeksi oli se päivä jonka tulen muistamaan lopunikääni, joka kerta kun kuulen Samuli Edelmanin Tähtipölyä kappaleessa lauseen jossa "äiti nostaa rinnoilleen lapsen vastasyntyneen.." Muistan kuinka sain Esikoiseni valkoiseen lakanaan kapaloituna syliini, muistan niistä päivistä kaiken, muistan sen äärettömän surun, luopumisen tuskan, epätoivon, suuren hiljaisuuden. Muistan kuinka esitin vahvaa vain muiden takia. Se hetki oli kaunis vaikka olikin täynnä suuria tunteita, astuin silloin maailmaan jonka en tiennyt olevan edes olemassa. On kamalan vaikeaa todellakin kuvailla tunteita, Sofian syntyessä tilanne oli aivan toinen, siinä mukana oli kamala sähellys ja kiire jota ei Alpon kanssa enää ollut, ihana parkaisu joka sai kyyneleet valumaan valtoimenaan mutta suurimpana tunteena oli onnellisuus. Kun vauva-arki alkoi asettumaan olen paininut kaikenlaisten tunteiden kanssa, samassa hetkessä voi olla onni, ilo ja samalla suru, tämä on ollut sellaista tunteiden vuoristorataa että se välillä uuvuttaa.
Välillä tuntuu että kun on elämän lanka katkennut ennen aikojaan, on se kuoleman tietoisuus niin läsnä. Olen pyrkinyt sysäämään sitä ajatusta aina pois mutta tuntuu että se kummittelee, tiedän että mitä vaan voi tapahtua milloin vaan ja se pelottaa ihan uudella tavalla. Välillä kun katson Sofiaa ajattelen että miten voin turvata että lapseni saisi hyvän elämän tässä maailmassa, mistä tiedän että tekemäni päätökset on hyviä? Ei sitä tiedä, vastuu on kuitenkin kannettavana.

Tähän on hyvä lopettaa tämä, paljon olisi kaikkea mielessä elämä ei ole aina reilua ja toisille murhetta tulee enemmänkin kuin mitä minulle, yritän aina pitää ajatuksen siinä ehkä myös vähätellä tapahtunutta mutta minulle riittää että minä tiedän.

Surulla on aikansa.

On toki hyvä muistuttaa, 
miten aurinko jälleen paistaa
tummien pilvien takaa,
miten yön jälkeen tulee uusi aamu
ja miten jokaista syksyä seuraa varmasti kevät.

Mutta ei liian aikaisin,
ei liian nopeasti,
ei liian itsestään selvästi.

Ei niin etteikö se olisi totta.
Mutta ymmärräthän,
surulla on aikansa;
surevalle aurinko todella nukkuu
eikä surua voi hätyytellä lentoon ennen kuin se itse jaksaa siivilleen.

(hanna ekola, sano suruasi rakkaudeksi)

muistojen maaliskuu

Olen paininut raskauden jälkeisen ahdistuksen kanssa, tuntuu kuin olisin nyt jotenkin luovuttanut, nyt ei tarvitse enää jännittää raskauden lopputulosta mutta ei ole kuitenkaan pystynyt hengähtämään. Tuolla tarkoitan sitä että raskausaika kun oli kamalan stressaava ja sitä jotenkin ajatteli että sitten kun tämä on ohi niin helpottaa mutta sitten kun se ei menekkään niin vaan alkaa uudet pelot, ja vanhat muistot niin se tuntuu raskaalta.

Maaliskuulle sattui Alpon hautajaiset, laskettuaika olisi ollut eilen vuosi sitten mutta se vaihtui uurnan laskuun. Samanlainen "tyhjä" vauvamaha herätti ahdistavia muistoja. Tuntuu kuin kaikki tämä olisi tapahtunut ihan vasta, mutta siitä on jo vuosi aikaa.

Minulla on ikävä sinua rakas poikamme, nyt kun tiedän millaista on olla vauvan kanssa kotona olen miettinyt olisiko se ollut samanlaista kanssasi. Olisiko minulla näin rautaiset hermot jos en tietäisi miltä menettäminen tuntuu? Kaipaus on läsnä vaikka tiedän että mitä ei ole tarkoitettu sitä ei tapahdu. On kuitenkin kovin ristiriitaista tuntea viiltävää surua ja kaipausta samalla kun ääretöntä rakkautta ja onnellisuutta. Olen kiitollinen molemmista lapsistani, mutta tuntuu niin väärältä käydä hautuumaalla tietäen että siellä on palanen itseä.
Sydämenssä on suuri särö, palanen puuttuu eikä se kasva koskaan takaisin, kukaan tai mikään ei vie muistoja enkä halua sinua unohtaa, sinä olet osa meidän perhettä.
Sitten kun pikkusisko kasvaa ja ymmärtää jotain näistä jutuista tulen sinusta kertomaan en ahdistaen vaan osana elämää, et ole salaisuus etkä häpeä olet osa isän ja minun elämän tarinaa.

ihana, mustatukkainen Alpo aina mielessä, kipuna rinnassa, ei koskaan unohduksissa <3

Ei ihmeparantumista tullutkaan

Ajattelin kai että nyt jos tämä pikkusisarus syntyy hengissä niin se muuttaa kaiken. Elämässä aikaisemmin tapahtuneet asiat ikään kuin nollaantuu ja kaikki on taas helpompaa.
Viha ja katkeruus varmasti häviää ja synkät muistot on vaan muistoja jossakin tuolla...

Meistä tuli 10.2 pienen prinsessan onnelliset vanhemmat, enkä todellakaan tätä  haluaisi mihinkään muuttaa, olen tytöstä  äärettömän onnellinen ja minusta on ihanaa olla äiti lapselle joka todellakin tuossa tuhisee ja vaatii vaipan vaihtoa ja tissiä..

Olen kuitenkin ehkä himppasen ahdistunut, elämä ei kokenut mitään taikasauvan heilautusta ja se pohja joka hävisi Alpon menetyksen myötä on edelleen kadoksissa elämässä. Vaikka ajattelen että elän nyt lapselleni niin elämä kuitenkin tuntuu niin lohduttomalta, mikä järki on missään jos lopputulos on selvä ja omat eväät sen pituuteen tai reiluuteen on olemattomat? En tiedä onko tämä nyt jotain helpotuksen aiheuttamaa ahdistusta. Olin niin kauan ahdistunut ja nyt kun se helpotti niin ahdistuin muista asioista. Tänään huomasin myös että katkeruus, ei se ole hävinnyt minnekkään. Näin esikoista odottavan naisen kuvan jonka oli valokuvaaja ottanut ja ajattelin että mikäköhän oikeus toisilla ihmisillä on olla onnellinen esikoisen odottaja.
Joo kyllä tiedän tuon olevan typerää ja niinhän se on normaalisti minun taitaa vain vielä olla vaikeaa hyväksyä tätä omaa kohtaloa ja jotenkin tuo esikoisten odottajat on se ärsytyksen paikka.

Ehkä mua vaan ärsyttää että en olekkaan yli-ihminen joka pystyy nousemaan kaiken yläpuolelle. Tietyt asiat satuttaa vaikka nyt kaiken pitäisi olla hyvin.

Toinen asia joka on tullut esiin on tämä onnittelut juttu.
Kun Alpo kuoli kaikki tiesivät sen mutta kukaan ei sanonut mitään ei edes välikäsien kautta antanut surunvalitteluja tms.
Nyt kun Kamuli syntyi, kaikki tiesivät sen ja ovat osanneet onnitella jopa välikäsien kautta. Hassua ja tiedän että kaikki eivät vaan tiedä kuinka tuollaisessa tilanteessa toimitaan mutta silloin kun on kyse omista sukulaisista en anna kamalasti armoa, vieraille ehkä enemmän.

En siis kokenut ihmeparantumista surusta ja vihasta. Olen onnellinen surullisella tavalla, rakkaus Alpoa kohtaan ei ole Kamulin myötä vähentynyt enkä uskonut toisenlaiseen loppuun ennen kuin kuulin tuon parkaisun jota Alpo ei koskaan tehnyt.
Tiedän olevani spesiaali äiskä mutta välillä se tuntuu kovin raskaalta arvolta kantaa, joskus ei vaan aina jaksa.

1- vuosi

Vuosi äitinä ilman lasta kotona.
Vuosi sitten tähän aikaan (15.20) olimme tulossa kotiin sairaalasta aamulla klo 6.20 pieni poikamme syntyi tähän maailmaan hiljaisuuden saattelemana. Kaksi ihmistä autossa hiljaa tietäen mitä toinen ajattelee mutta ei vaan ole voimia puhua, sanoa mitään koska mikään ei voi enää muuttaa tapahtunutta. Vuosi sitten meidät rikottiin palaisiksi ja niitä palaisia yritämme keräillä vieläkin.
Tänään vein kynttilän ja yhden valkoisen ruusun, viattomuuden symboli, niin väärin!

Välillä minua suututtaa kun maailmassa ei ole kuolleille tilaa, vain elävät merkitsevät. Näin siis niille muille joilla ei ole kuolleita. Kukaan ei puhu enää Alposta, en usko että häntä on unohdettu mutta hän on vaan lakannut muistumasta muille mieleen. Meidän/minun mielessä hän on joka päivä, ei ole päivääkään jolloin mieleni olisi tyhjä tai etten pikkumiestä ajattelisi.
Viikottain olemme käyneet haudalla viemässä kynttilän, se n niin helposti kauppamatkan varrella enkä vielä ole valmis luopumaan siitä rituaalista, jospa kiven saisi tehtyä ensi kesänä niin sitten olisi kaikki hyvin.
Minua inhottaa mieheni sukuhaudan vanha "ruma kivi" se ei sovi pienelle vauvalle. Minulla on valmiina valkoinen kivenlohkare josta saisi tehtyä pilven ison vanhan kiven päälle ja se on ensi kesän tehtävälistalla, nyt Alpon unta vartioi valkoinen enkeli.

Edelleen vuoden jälkeen minulle tulee katkeruus kohtauksia, ei se kestä kauaa mutta ärsyttää kun toiset selviävät helpolla.  Sairaalassa sanoin Kätilölle että mua ahdistaa kun kaikki tulee tänne ne pullauttaa vauvan ja siinä se, meidän maailmassa asiat ei mene siten. Meillä ei mene kuten Strömsåssä, miehen kanssa naureskeltiin ettää voisimme tehdä siitä ohjelman " Kun asiat ei mene kuten Strömsåssä". Meillä on tämä menetyksen taakka kannettavana ja se muistuttaa joka päivä olemassa ololla, ei se helpota jos siitä ei puhu se ei lakkaa olemasta tai sitä ei tapahtunut.

Nytkään ei kukaan ymmärrä miksi olen väsynyt tai ahdistunut... niinpä minun pitäisi olla jo parantunut..
Mutta en ole, en tule ikinä olemaan enkä halua olla. Maailmasta vietiin vuosi sitten pohja enkä sitä ole vieläkään löytänyt, kaikki tuntuu niin kovin merkityksettömiltä mikä järki on missään jos elämä ei ole reilua eikä mistään saa takeita. Elämä on syntymistä ja kuolemista tai kuolemista ja syntymistä joten mikä järki kaikessa on miksi näitä asioita tapahtuu ja kuka valitsee sen että kelle ja miksi.

Jos etsin tästä vuodesta jotain hyvää niin se on tuo mieheni, rakastan häntä enemmän kuin ikinä ja olen huomannut uuden puolen hänessä, hän on tukeni, peruskallio hyvä isä ja aviomies. Me olemme löytäneet oman perheen, ennen ajattelin aina ensin muita hänen vanhempia, minun vanhempia ja sisaruksia he olivat meidän perhe vaikka kaikilla oli omat jutut me olimme "riippuvaisia" heistä mutta emme enää. Nyt meidän perhe on minä, mies, Alpo ja Kamuli siinä on meidän paketti johon meidän ei tarvitse ottaa muita  mukaan jos emme halua. En ole riippuvainen muista, en mieti tarvitseeko meidän käydä appivanhemmilla jos en tahdo, tarviiko minun jakaa tietoa uudesta raskaudesta jos en halua nyt minun ei ole pakko tehdä mitään jos en halua. Ennen kaikki oli jotenkin pakollista, oman elämän asioiden jakaminen vaikka ei aina tahtonut se oli pakollista kertoa mutta ei nyt. Koska kukaan ei minua voi ymmärtää, en jaksa selittää koska se ei aukea kuitenkaan nyt minun ei ole pakko, ja se on vapauttavaa omituista. Ei kukaan kysy minulta miten jaksan, kaikki ihmettelee mutta kukaan ei enää kysy. En jaksa, jos Kamulia ei olisi luulen että en olisi näin vahva vaan olisin luovuttanut jo aikaa sitten. Kamulin takia minun on täytynyt pitää tunteet kurissa koska olen halunnut samat mahdollisuudet kuin Alpolla oli mutta olen väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti. Kaikki on niin tuoreessa muistissa mutta en usko että paremmin menisi viiden vuoden päästäkään.
Olen myös saanut tutustua moniin ihaniin ihmisiin, lähinnä täältä Blogimaailmasta ja vertaistukipalstoilta. Tämä maailma oli sellainen johon en olisi halunnut mutta nyt olen kiitollinen näistä ihmisistä jotka auttoivat minua selviytymään he ovat usein mielessäni.

Uusia Enkeleiden perheitä tulee jatkuvasti tälle synkälle polulle, on vaan jaksettava eteenpäin ja jossain vaiheessa tulee se hetki kun vertaistuki ei enää toimi parantavana vaan syövänä voimana. Kun uusia perheitä tulee elän jatkuvasti sen kivun jonka tunsin silloin kun se päivä oli osa meidän elämää, me olemme täällä toisia varten ja niin minäkin jatkossa yritän auttaa muita koska itsekkin sain niin paljon muilta.
Vuosi elämää on kovin lyhyt aika mutta samalla niin pitkä...

Jos voisin tekisin kaiken toisin ja estäisin jos pystyisin, mutta nyt en voi kuin rakastaa poikaamme sellaisena kun hänet meille annettiin rakkautta se ei vähennä vaikka hän ei ole läsnä.

Tiedän, että sinäkin halusit
olla osa meitä.
Olla rakastettu, pieni ja avuton.
Minäkin halusin sinua rakastaa, pitää pientä.
Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi.
Keneksi olisit kasvanut,
keneksi minut muuttanut?
En saanut sinua pitää, en käsissäni.
Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.
Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös,
suoraan sinun haituvapeitteellesi.
Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä;
luopumisen tuskan, surun syvän.

Hiljaisuus

Eilen oli päivä joka tuntui niin ristiriitaiselta. Tasan vuosi sitten minut valtasi omituinen olo, selittämätön tyhjyys ja painon tunne. Se oli päivä jolloin pikkumies ei enää potkinut. Oli ristiriitaista olla Kotkan sairaalassa käynnistyksessä josta ei sitten tullut mitään vaan laittoivat kotiin, kun vuosi sitten tulin sinne illalla tietäen että joku on nyt pahasti pielessä.
Tänään vuosi sitten on päivä kun aamulla lähdimme sairaalaan, ilman sairaalakassia kuollut vauva kohdussa. Pylly painoin samaa kohtaa mutta kukaan ei potkinut tai melskannut, oli vain hiljaisuus ja suuri toivottumuus ja suru. Tätä juttua ei nyt kauheasti tullut suunniteltua että sattuisi näin samoille päiville samat käynnit.

Tällähetkellä olen kotona, surullisena ja avuttomana. Kaksi päivää vietin sairaalassa mutta kun ei tapahtunut tarpeeksi nopeasti ulkomaalainen lääkäri laittoi minut kotiin "kasvamaan". Nyt olen täällä semisti paniikin omaisissa tunnelmissa, tosin toistaiseksi jumpsutus mahasta tuntuu.

Sairaalassa olo yksin oli melko kamalaa, minulla oli hirveä ikävä miestä ja kotiin ja minua pelotti. Viimeksi kun olimme olimme yhdessä ja sain kauheasti voimaa ja tukea miehestäni. Tunteet on kamalan ristiriitaisia maanantaina on päivä jolloin ihana Esikoisemme syntyi, päivä jolloin meistä tuli vanhemmat. Minulla on ikävä olen onnellinen tästä elämästä joka potkii sisälläni mutta samalla niin kamalan surullinen ja ahdistunut siitä mitä menetimme. ja peloissani saammeko tämän pikkusisaruksen kotiin.


Ajatukset ovat nyt sekavat, yritän joku päivä kirjoittaa selvemmin ja enemmän.

Alpo pikkumies

Voi olla että tämä täältä blogista jostain löytyykin, mutta kun ikävä ja kysymykset oli suurimmillaan etsin Youtubesta Stillbirth hakuja ja sieltä löysin tämän kauniin kappaleen.

Tämä kuvaa kaikkea sitä miltä silloin ja vielä tänäkin päivänä tuntuu.

Still By Gerrit Hofsink

http://www.youtube.com/watch?v=zz0Rhk9NJ9Y

I´ve been waiting for You,
for such a long time,
you´re always on my mind,

And i´m lying awake.
most of the night,
waiting to hold you tight,

now that i do,
and look at you
my heart is breaking,
this can´t be true,

Lost you before i found you,
gone before you came,
but i love you just the same,

missed you before i met you,
on earth we never can,
but in heaven , we´ll meet again,

Close to my soul,
close to my heart
right from the start,

Lost in time,
lost in space
can´t wait to see your face,

sometimes i find myself
wondering what to do
with this pain that i´m going trought

but i know one day
god will take me away
and i´m coming home
to you,

Jäljet jotka jäävät sieluun

Kohtukuolema  tekee ihmisestä vajaan. Kun tapahtuu jotain sellaista jota ei pitäisi tapahtua se jättää syvän arven syvälle sisimpään, elämästä tulee arvaamatonta eikä mikään ole enää varmaa.
Näin tapahtui ainakin minulle. Uskoni tulevaisuuteen on murtunut, en pysty näkemään asioita pitkälle eteenpäin, en todellakaan ajattelemaan että nyt meistä saattaisi tulla vauvaperhe ihan oikeasti en edes usko siihen että selviän hengissä. En pysty luottamaan mihinkään kaikki on turhaa ja epävarmaa, jotenkin mieleni ajattelee että mitä väliä? Mitä väliä on sillä miten olen elämäni elänyt koska se ei ole minun päätettävissä mitä tapahtuu, voin olla kuinka kiltti tyttö, hyvä vaimo yms niin silti se matto vedetään jalkojen alta ilman minun omaa päätöstäni.
Vaikka minulla on kaikki ne ihanat asiat tässä ja nyt, ne asiat ja ihmiset joiden takia elämässäni on ollut merkitys viimeiset 30-vuotta niin nyt tuntuu että ne eivät riitä, jotenkin se mitä menetimme tuli niin vahvasti läsnä pojan syntymän yhteydessä että millään muulla ei ole väliä. Nautin elämästä edelleen ja olen kiitollinen kaikesta mutta mikään ei tunnu samalta. Minua pelottaa kaikki ja ei mikään. Sitä miettii pienen päänsä puhki on vaan löydettävä joku merkitys joku tarkoitus vaikka välillä luotan siihen että no se selviää sitten joskus niin silti epätoivo valtaa pääkopan aina välillä. Mitä jos kaikilla asioilla ei olekkaan merkitystä, syytä miksi joku tapahtuu juuri sinulle?
Olen yrittänyt säilyttää palan itseäni kaiken tämän keskellä, se ei ole helppoa vaikka joku voisi ajatella että teillähän on asiat hyvin, niin sitä ollaan uudestaan paksuna eikä pahemmin vanhoja muistella... eikö niinhän se elämä menee...
Siltä se voi ulkopuoliselle näyttää... totuus ei ole niin yksinkertainen.

Ihmisestä ei tule ehjä enää koskaan.

Viha ja katkeruus /kateus nostaa päätään aina välillä ja niitä vastaan joutuu kamppailemaan. Välillä olen ylpeä että olen näin vahva ja kaikesta mitä olemme kokeneet mieheni kanssa, mutta välillä olen niin vihainen miksei joku muu olisi ansainnut kohtaloa siinä missä mekin.
Silloin yritän saada itseni taas unohtamaan sen vihan ja katkeruuden koska ne eivät kuulu ihmisen normaaliin olemukseen, ne syö ja syövyttää sisukset sekä mielen. Ne ovat jopa "7stä kuoleman synnistä" kaksi joten jos olisin kauhean uskonnollinen pitäisin sitäkin merkkinä että niistä on päästävä eroon...

On kauhean vaikea kertoa ulkopuoliselle miltä se tuntuu. Miltä tuntuu pelätä tuntematonta joka päivä, miltä tuntuu kamppailla itsensä uskomaan taas tähänkin päivään, yrittää tasapainottaa itsensä ettei olisi hermoheikko tai itkuinen. Kaikki vaikuttaa niin epätodelliselta mutta silti sinun on vaan uskottava koska muuten et pääse/jaksa eteenpäin. Asia on käsiteltävä ja jatkettava eteenpäin, uudestaan ja uudestaan.
Alkuun pelkäsin että unohdan poikani, mutta nyt olen huomannut että ei se mene niin, vaikka tunnen kamalaa syyllisyyttä siitä että elämä jatkuu ilman häntä niin ei se ole niin. Vaikka emme mieheni kanssa Alposta puhu jokapäivä tiedän sen että täällä hän on molempien sydämessä, ei hukassa eikä unholassa vaan loppuelämämme meidän mukana siellä paikassa jonne vain harvat ihmiset pääsee. Rakkaus lastaan kohtaan on jotain sellaista joka säilyy, ei sitä tarvitse pelätä, vaikka itsestä välillä tuntuu että on unohtanut se johtuu vaan siitä että aina ei puhu koska se on helpompaa mutta ei tiettyjä asioita unohda. Odotan sitä päivää että olen niin vahva kun joku kysyy minulta minun lapsistani uskallan vieraalle ihmisellekkin sanoa että yksi taivaassa, että tulee se päivä jolloin minun ei tarvitse pelätä vastapuolen reaktiota vaan voin avoimesti kertoa että elämä välillä on.

Eilen huomasin äitiyspolilla naisen joka luki lehteä raskaana ehkä jossain puolessa välissä. Välissämme oli minun mieheni ja katsoin sivusilmällä mitä juttuja lehdessä on. Nainen pysäytti sivun selaamisen, aukeamalla oli kirjoitus kohtukuolemasta. Tuntui omituiselta, siinä joku luki miltä kohtukuolema tuntuu  ja vieressä on myös toinen äiti joka on k.o asian kokenut. Jotenkin outo sattumus.

No sellaisia mietteitä, kohta Alpon menetyksestä on 1-v tuntuu hurjalta, aika on vaan hävinnyt, tästä kuluneesta vuodesta minulla ei ole kamalasti muistikuvia. Aika vaan menee eteenpäin vaikkei sitä ajattele.

Erinlainen äitiys 11kk

Olen viime aikoina miettinyt vaihteeksi kaiken merkitystä, kaiken tämän järjettömän kohtalon aiheuttamaa tunne skaalaa.
Kysyin sisareltani miksi ja kuka on se kohtalon koura joka meille jakaa nämä meidän taakkamme? Isäni oli eräästä syystä sanonut siskolleni että elämä noudattaa samaa 7-vuoden sykliä kuin talouselämä. 7- on maaginen luku monessa asiassa. Alpo oli 7-lapsen lapsi.... niin kaikkeen löytyy aina joku kun alkaa oikein kunnolla miettimään.

Nämä asiat alkavat rullaamaan päässä taas koska olen nyt samassa tilanteessa kuin tammikuun lopussa 2012, olen onnellinen ja mutta samalla äärettömän surullinen, olen samassa tilanteessa mutta en sama ihminen. En voi olla surullinen tästä uudesta elämästä joka potkii ja möngertää mutta en osaa vielä olla 100% onnellinenkaan. Siksi kaikki ajatukset rullaavat enemmän, nyt jotenkin huomaan sen kuinka pitkällä raskaudessa olin kun esikoisemme kuoli ja se että sama tapahtuu uudestaan käy väistämättä mielessäni.  Mietin sitä millainen olin kohta vuosi sitten, millaiseksi tulin ja mitä Alpo sai meissä aikaan lyhyellä mutta niin kovin merkityksellisellä elämällään.

Olemme olleet mieheni kanssa onnellisia ja meillä on hyvä parisuhde mutta Alpon menetys sai meidät keskustelemaan sellaisista asioista joista emme ole ikinä ennen puhuneet. Alpo avasi mieheni puhehanat ja hän on oppinut puhumaan tunteistaan ja itkemään. Kaikki ne asiat joita mieheni on pitänyt selviöinä ei enää ole niin, kaikki muuttui. Rakkaus joka meillä on ollut yli 16 vuotta on syventynyt joksikin sanoin kuvaamattomaksi, se tuntuu sellaiselta äärettömältä välillä tuntuu että siihen voisi tukehtua hyvässä mielessä. Ja nyt uudessa odotuksessa hän on ollut vielä enemmän läsnä ja huolehtinut suorastaan välillä käskenyt ottamaan iisimmin.
Olen myös huomannut miten itsekeskeisiä osa minun läheisistä on. Se on ollut sellainen hämmentävä juttu. Olen aina kuvitellut että minusta välitetään ja toki niinhän se on mutta se on ehkä enemmän sellaista että minulta odotetaan jotakin. Kun odotin Alpoa kukaan ei säälinyt minua, sain juosta asiakaspalvelussa palvelemassa ihmisiä, mitata kaapelia ja kantaa tavaroita tietysti itse kontrolloin sitä mutta kukaan ei kysynyt jaksanko tai voiko auttaa. Kun Alpo sitten kuoli niin moni kyllä syytteli työni raskautta ja kuten äitini syytti isääni ettei antanut löysää mutta kukaan ei koskaan kysynyt tarvitsenko apua? Nyt ajattelin että no kyllä nyt varmasti on sitten erilainen työilmapiiri kun kaikki tietää mitä kävi ja paskat. Ei ketään kiinnosta, nyt olen itse sitten tehnyt että olen muita pyytänyt auttamaan ja istunut itse vaan perseelläni. En ole supernainen enkä halua olla nyt olen vaan ja odotan että muut tekevät puolestani ei minun tarvitse jaksaa koko ajan.

Maanantaina koittaa se päivä jolloin Alpo ei enää potkinut mahassa kaksi päivää ennen äitiysloman alkua oli niin hiljaista masu-yksiössä ja se pelottaa minua, maanantaina alkaa äitiysloma ja nyt toivon että kamuli porskuttaa vielä... On tämä niin ärsyttävää miksi, siihen en tiedä vastausta. Miksi meille kävi miten kävi sitä ei voi kertoa kukaan. Nyt on ollut mielessä pitelemistä ja saapa nähdä kun jään yksin himaan, Alpon menetyksen jälkeen en ole ollut päivääkään yksin aina mieheni on ollut jossain lähellä mutta nyt täytyy opetella...

Miten olen selvinnyt:
En ole ajatellut Alpoa siten että millainen hän nyt olisi ja mitä tekisi, miten meidän arki olisi mennyt jms.. Koska meillä ei ole muita lapsia se on helppoa olla ajattelematta, ei minulla ole tietoa millaista on pienen vauvan kanssa kotona, oikeastaan minun on vaikeampi uskoa että vauvat tulee kotiin saakka enkä siihen usko vieläkään mutta niin näyttää kaikille muille tapahtuvan joten josko meillekkin sitten ehkä.....
En jäänyt kotiin vaan melko nopeasti lähdin takaisin arkeen ja pakotin kohtaamaan kaikki ihmiset kyselyineen, niin tekee kipeää erittäin kipeää mutta se on kohdattava ja otettava osaksi omaa elämän tarinaa. Luulen että jos olisin vältellyt kovin pitkään olisi kertominen ja kohtaaminen vaikeutunut. Muistan sen päivän kun tulin töihin kuuntelin kahvihuoneen oven takana muiden puheen sorinaa ja naurua ja pillahdin itkuun, ajattelin että ei minun täällä kuuluisi olla, kotona vauvan kanssa..... Mutta ei sitä voi muuttaa elämä on yritettävä saada takaisin raiteilleen, jos tämä tapahtuu uudestaan sitten en enää tiedä jaksanko nousta mutta sitä en halua miettiä etukäteen.

Pikkumies elää aina ja ikuisesti minun sydämen alla siellä minne menehtyi ei sitä mikään tai kukaan muuta tai poista, mutta en voi antaa itselle lupaa kierähtää sen suurempaan surun kierteeseen mitä vähäisempi mielen kohina sitä helpompi on minun elää asian kanssa. Tottakai mietin koko ajan Alpoa ei sitä saa pyyhittyä. Rakastan häntä ikuisesti ja jos voisin rutistaisin ja hukuttaisin tähän rakkauteen mutta en voi.
On kamalan ristiriitaista tuntea kamalaa syyllisyyttä ja kuitenkin tietää ettei kukaan minua syytä mistään. En minä ole korvaamassa Alpoa mutta siltä minusta tuntuu, tämä on ärsyttävää olla koko ajan jonkun tunteen vallassa ja sitten tuntuu ettei missään ole järkeä ja kaikki on turhaa.

Jos tästä kaikesta on jotain opittava niin olen oppinut paljon.
- äidin rakkaus on maailman suurin rakkaus oikeasti.
- puhuminen helpottaa.
- ole joskus itsekäs, ajattele itseäsi ennen kuin muita
- rakkaus ei kuole se vahvistuu
- muistot tekevät kipeää
- älä ajattele mitä muilla on ajattele mitä itse olet saanut kokea ja kuinka kokemukset ovat tehneet sinusta vahvan vaikkei kukaan muu sitä näkisikään.

Tuo viimeinen viittaa lähinnä siihen että ystäväni ja vihamieheni ovat tehneet lapset, menneet naimisiin ennen minua mutta koskaan en ole tuntenut katkeruutta heitä kohtaan tai ollut kateellinen. Nyt Alpon menetyksen jälkeen minut valtasi viha ja katkeruus en ollut kateellinen mutta vihainen ja katkera. Kaikki elävänä syntyneet vauvat teki minut vihaiseksi, vauva onnittelut ja odottavat äidit koska tiesin että heidän vauvat syntyvät elossa.... Se oli kamalaa, en ikinä ollut tuntenut tuollaisia tunteita enkä ikinä halua uudestaan tuntea sen kanssa jouduin taistelemaan monet kerrat ja toisinaan vieläkin. Jos joku istuttaa pientä vauvaa liian aikaisin tai tekee jotain muuta niin kyllä minun vereni kiehuu, en sano mitään mutta olen hiljaa ja myhisen itsekseni ja mitä tuohon muiden vauvoihin tulee niin olen hetken ärsyyntynyt ja päästän irti ei ole minun elämä, enkä sitä haluaisi.
Mutta se on sellaista itsensä kouluttamista pikkuhiljaa, joka kerta joudun sen tekemään koska en halua jäädä siihen tunteeseen, en halua opettaa että tämä tunne on ok luulen että se tekee minusta vihaisen ja katkeran ja sitä en halua. Yritän ajatella asiaa juuri toisella tavalla että olen erityinen, harva saa olla enkelin äiti... tosin ei ole kovin haluttu paikka mutta jonkun kohdalle se sattuu ja kaikista 60 000 synnyttäjästa minut on valittu 200 joukkoon.... näin positiivisesti ajateltuna kun ei mieti sitä toista puolta....

Tässä kaikessa on se että vaikka tulinkin nopeasti raskaaksi ei se poista tuota tunnetta.

No teksti saattoi olla hieman sekopäisen kuuloista mutta sellainen minä olen....

Tänään äitin ja isän pikkumies 11kk, en halua ajatella millainen olisit se tekee liian kipeää tiedän että olisit tomera pikku-ukko ja meillä on sinua suunnaton ikävä <3