1- vuosi

Vuosi äitinä ilman lasta kotona.
Vuosi sitten tähän aikaan (15.20) olimme tulossa kotiin sairaalasta aamulla klo 6.20 pieni poikamme syntyi tähän maailmaan hiljaisuuden saattelemana. Kaksi ihmistä autossa hiljaa tietäen mitä toinen ajattelee mutta ei vaan ole voimia puhua, sanoa mitään koska mikään ei voi enää muuttaa tapahtunutta. Vuosi sitten meidät rikottiin palaisiksi ja niitä palaisia yritämme keräillä vieläkin.
Tänään vein kynttilän ja yhden valkoisen ruusun, viattomuuden symboli, niin väärin!

Välillä minua suututtaa kun maailmassa ei ole kuolleille tilaa, vain elävät merkitsevät. Näin siis niille muille joilla ei ole kuolleita. Kukaan ei puhu enää Alposta, en usko että häntä on unohdettu mutta hän on vaan lakannut muistumasta muille mieleen. Meidän/minun mielessä hän on joka päivä, ei ole päivääkään jolloin mieleni olisi tyhjä tai etten pikkumiestä ajattelisi.
Viikottain olemme käyneet haudalla viemässä kynttilän, se n niin helposti kauppamatkan varrella enkä vielä ole valmis luopumaan siitä rituaalista, jospa kiven saisi tehtyä ensi kesänä niin sitten olisi kaikki hyvin.
Minua inhottaa mieheni sukuhaudan vanha "ruma kivi" se ei sovi pienelle vauvalle. Minulla on valmiina valkoinen kivenlohkare josta saisi tehtyä pilven ison vanhan kiven päälle ja se on ensi kesän tehtävälistalla, nyt Alpon unta vartioi valkoinen enkeli.

Edelleen vuoden jälkeen minulle tulee katkeruus kohtauksia, ei se kestä kauaa mutta ärsyttää kun toiset selviävät helpolla.  Sairaalassa sanoin Kätilölle että mua ahdistaa kun kaikki tulee tänne ne pullauttaa vauvan ja siinä se, meidän maailmassa asiat ei mene siten. Meillä ei mene kuten Strömsåssä, miehen kanssa naureskeltiin ettää voisimme tehdä siitä ohjelman " Kun asiat ei mene kuten Strömsåssä". Meillä on tämä menetyksen taakka kannettavana ja se muistuttaa joka päivä olemassa ololla, ei se helpota jos siitä ei puhu se ei lakkaa olemasta tai sitä ei tapahtunut.

Nytkään ei kukaan ymmärrä miksi olen väsynyt tai ahdistunut... niinpä minun pitäisi olla jo parantunut..
Mutta en ole, en tule ikinä olemaan enkä halua olla. Maailmasta vietiin vuosi sitten pohja enkä sitä ole vieläkään löytänyt, kaikki tuntuu niin kovin merkityksettömiltä mikä järki on missään jos elämä ei ole reilua eikä mistään saa takeita. Elämä on syntymistä ja kuolemista tai kuolemista ja syntymistä joten mikä järki kaikessa on miksi näitä asioita tapahtuu ja kuka valitsee sen että kelle ja miksi.

Jos etsin tästä vuodesta jotain hyvää niin se on tuo mieheni, rakastan häntä enemmän kuin ikinä ja olen huomannut uuden puolen hänessä, hän on tukeni, peruskallio hyvä isä ja aviomies. Me olemme löytäneet oman perheen, ennen ajattelin aina ensin muita hänen vanhempia, minun vanhempia ja sisaruksia he olivat meidän perhe vaikka kaikilla oli omat jutut me olimme "riippuvaisia" heistä mutta emme enää. Nyt meidän perhe on minä, mies, Alpo ja Kamuli siinä on meidän paketti johon meidän ei tarvitse ottaa muita  mukaan jos emme halua. En ole riippuvainen muista, en mieti tarvitseeko meidän käydä appivanhemmilla jos en tahdo, tarviiko minun jakaa tietoa uudesta raskaudesta jos en halua nyt minun ei ole pakko tehdä mitään jos en halua. Ennen kaikki oli jotenkin pakollista, oman elämän asioiden jakaminen vaikka ei aina tahtonut se oli pakollista kertoa mutta ei nyt. Koska kukaan ei minua voi ymmärtää, en jaksa selittää koska se ei aukea kuitenkaan nyt minun ei ole pakko, ja se on vapauttavaa omituista. Ei kukaan kysy minulta miten jaksan, kaikki ihmettelee mutta kukaan ei enää kysy. En jaksa, jos Kamulia ei olisi luulen että en olisi näin vahva vaan olisin luovuttanut jo aikaa sitten. Kamulin takia minun on täytynyt pitää tunteet kurissa koska olen halunnut samat mahdollisuudet kuin Alpolla oli mutta olen väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti. Kaikki on niin tuoreessa muistissa mutta en usko että paremmin menisi viiden vuoden päästäkään.
Olen myös saanut tutustua moniin ihaniin ihmisiin, lähinnä täältä Blogimaailmasta ja vertaistukipalstoilta. Tämä maailma oli sellainen johon en olisi halunnut mutta nyt olen kiitollinen näistä ihmisistä jotka auttoivat minua selviytymään he ovat usein mielessäni.

Uusia Enkeleiden perheitä tulee jatkuvasti tälle synkälle polulle, on vaan jaksettava eteenpäin ja jossain vaiheessa tulee se hetki kun vertaistuki ei enää toimi parantavana vaan syövänä voimana. Kun uusia perheitä tulee elän jatkuvasti sen kivun jonka tunsin silloin kun se päivä oli osa meidän elämää, me olemme täällä toisia varten ja niin minäkin jatkossa yritän auttaa muita koska itsekkin sain niin paljon muilta.
Vuosi elämää on kovin lyhyt aika mutta samalla niin pitkä...

Jos voisin tekisin kaiken toisin ja estäisin jos pystyisin, mutta nyt en voi kuin rakastaa poikaamme sellaisena kun hänet meille annettiin rakkautta se ei vähennä vaikka hän ei ole läsnä.

Tiedän, että sinäkin halusit
olla osa meitä.
Olla rakastettu, pieni ja avuton.
Minäkin halusin sinua rakastaa, pitää pientä.
Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi.
Keneksi olisit kasvanut,
keneksi minut muuttanut?
En saanut sinua pitää, en käsissäni.
Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.
Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös,
suoraan sinun haituvapeitteellesi.
Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä;
luopumisen tuskan, surun syvän.