Rumat kengät 2012

Tämä runo oli ensimmäinen jonka löysin alkuvuonna, se ei silloin tuntunut miltään eikä koskettanut.

Nyt kun olen kulkenut näillä kengillä tiedän mitä tämä runo merkitsee ja sen joka sana on niin tosi.

 

Kohta vuosi, pitkä pelottava vuosi surun ja kaipauksen sumentama. Nykyisin itku on herkässä koska pääni alkaa olla niin heikko, taas kaikki se missä olimme esikoisen odotuksessa on niin tässä ja nyt, samoilla viikoilla ollaan ja pelottaa, toisesta menetyksestä en selviä, en halua selvitä.

 

Vuosi 2013, ole parempi, minä niin toivon olen ollut urhea ja yrittänyt pysyä vahvana. On päiviä jolloin olisin halunnut vaan luovuttaa mutta vielä vähän aikaa sinnittelen. Tälläisinä hetkinä sen huomaa kuinka heikko ihminen oikeastaan voi olla, tiedän että mikään ei koskaan palaa ennalleen eikä tarvitse, mutta nyt kaipaan jo sitä valoa tunnelin päähän ja näitten tunteiden rauhoittumista, en jaksa jatkuvaa myllerrystä.

Parempaa Vuotta 2013 toivoen.

 

Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää,

että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia,

että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat,
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä,

niillä pitää kulkea.

Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois. Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, jolla on tällaiset kengät.

Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu. Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.

Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen kengillä.

-tuntematon-

Joulu ja 11kk

Joulu olikin yllättävän rankka paikka. Itku tulvahti yksi kaks ilman sen kummempaa syytä. En ole Alpoa miettinyt siten että mitä meillä olisi tai millainen poika hän olisi. Nyt kuitenkin ajatus väkisin ajautui aina siihen, niin meillä pitäisi olla 9kk vanha poika, meidän ensimmäinen joulu yhdessä. Nyt vietimme joulun kahdestaan en jaksanut lähteä katsomaan sisarieni lapsia eikä appivanhemmatkaan napanneet.
No elämään ei voi vaikuttaa ja joulu sai minut taas ymmärtämään sen mitä meillä kuitenkin on vaikka surua onkin tämä vuosi ollut.

Melko hyvin olemme miehen kanssa selvinneet kuluvasta vuodesta vaikka raskas taival tämä on ollut enkä ajattele että tämä tähän loppuisi. Se että Alpo esikoisemme puuttuu aina ja ikuisesti elämästämme on läsnä, sitä muistoa ei kukaan voi pyyhkiä enkä niin haluaisikaan.  Alpo on poika jota rakastettiin niin kovin jo ennen syntymää ja hän sitoi meidät yhteen entistä kovemmin. Näin miehestäni sellaisen puolen jota en ole ennen tiennyt olevan ja osaan arvostaa rakasta miestä vieläkin enemmän.

On ollut hyvä huomata että katkeruus ei ole tullut pysyväksi, olen vihainen elämälle ja kaikille huolimattomille ihmisille mutta en katkera, enkä kateellinen olen onnellinen kaikesta huolimatta ja osaan nauttia näistä päivistä ja hetkistä vaikka olen surullinen. Oman lapsen menetys on sellainen asia joka muuttaa maailman, sitä on vaikea selittää mutta kaikki ne asiat jotka on olleet elämän perustana häviää, elämästä tulee epäreilu ja missään ei ole järkeä kaikki on turhaa, se on ollut vaikeaa hyväksyä että tässä olisi elämässä olisi tämän jälkeen jotain järkeä tai ehkä oikeastaan mitä väliä millään on koska mikään ei ole pyhää ja kaikki häviää kuitenkin....

Minun arvomaailma on kokenut kolauksia nyt muutenkin enemmän ja vähemmän ja olen aika väsynyt olen huomannut että ihmiset jotka ovat olevinaan jotakin eivät kuitenkaan sitä ehkä ole ja että minulta oletetaan ja odotetaan jotakin mitä en jaksa antaa. Helmikuussa tulee vuosi täyteen 1- vuotis synttärit, en ikinä tule unohtamaan sitä tunnetta jota en halua koskaan uudestaan kokea se tunne kun tiedät että sisältäsi on elämä kuollut, pelkään tulevia viikkoja, mutta en suostu luovuttamaan enkä antamaan surulle otetta nyt mennään taas eteenpäin surun kanssa käsikkäin, pidän ajattelun minimaalisena ja keskityn vauhtiin.

Vuosi 2013 tulee olemaan varmasti hyvä, käänteisen ajattelun mukaisesti 13 on onnen numero ja siihen luotan

Parempaa Uutta Vuotta 2013 kaikille enkeleiden isille ja äideille meitä on tullut vuonna 2012 liikaa uusia.

10kk

Ensiviikolla tulee kuluneeksi 10kk, kuten olen huomannut siinä ajassa ehtii tapahtumaan paljon asioita ja se miten itse jaksaa on itsestä kiinni. Minua Alpon menetys muutti, minusta tuli minäkeskeisempi ja olenkin alkanut ajattelemaan itseäni enemmän. Nyt minua ei sinällänsä kiinnosta kuinka töissä pärjätään ilman minua tai pahoitanko jonkun mielen kun pysyn joulun kotona. Kuitenkin olen pikkuhiljaa löytänyt sitä vanhaa suvaitsevaisuutta ja epäitsekeskeisyyttä, vaikeaa se on kaiken vihan ja katkeruuden sisältä löytää sitä vanhaa ihanaa omaa itseään. Pikkumiehelle viemme kynttilän aina kun on liikettä kylällä mutta en ole ottanut siitä mitään painetta, minulla ei ole enää tarvetta todistella itseäni ja menetystä, en voi sille mitään että kaikki ihmiset ei ymmärrä ja sen voin aina kertoa kun joku kysyy. Onko sinulla lapsia kysymyksen vastaus on helppo, kyllä esikoinen,  ja jos tulee lisäkysymyksiä vastaan kuten asiat on ei minulla ole hävettävää eikä se suru ole niin iholla ettenkö pysty sitä itse käsittelemään ja kertomaan.

Tammikuun lopusta asti olen etsinyt jotakin vastausta jotakin toimintamallia, sitä että mikä kaiken tarkoitus on ja miksi tämä tapahtuu meille. Miksi olen pakottanut itseni eteenpäin ja miksi en ole antanut surun vallata kokonaan itseäni. Olen ollut monta kuukautta pelkkä kysymysmerkki ja ajatellut että koska kaikki muut toimii näin on minunkin toimittava. Jotenkin olen saanut nyt kuitenkin rauhan ja ymmärtänyt kaiken, en sano etteikö minulla vielä olisi pahaolla sisäisesti, etteikö tietyt asiat saisi sydämeni murtumaan uudestaan ja uudestaan ja että se fakta että lopun elämän tulen miettimään minkä väriset silmät pojallamme olisi olleet, mitä hän nyt tekisi ja miltä näyttäisi joka kerta kun näen tummatukkaisen ruskeasilmäisen pojan ajattelen että tuollainen se oma poikanikin voisi olla, esikoisemme <3

Luin lehdestä jutun Sylvistä 99-vuotiaasta teräsmummosta joka oli palvelukeskuksen kirjeenvaihtaja. Hän oli menettänyt kaikki rakkaat 4 lasta, kaksi heistä syntyi kuolleena, kolmas eli 5,5vuotiaaksi koska hänellä oli aivovaurio ja 4lapsista eli 7-vanhaksi mutta hukkui. Rakas puoliso oli kuollut 46vuotta sitten. Lasten kuolemasta hän sanoi että "ei sitä koskaan voi unohtaa, aivan kuin pala olisi revitty pois itsestä, se kirveli monta vuotta. Mutta kaikki pitää ottaa vastaan ja kaikesta on jaksettava nousta. Kun omia lapsia ei ollut hoitolapset olivat sitäkin rakkaampia."
Olen usein miettinyt tuota mitä sitten jos niin käy että kaikki muut menee ennen minua ja jään yksin, sitä en halua mutta näillä ihmisillä jotka ovat nähneet elämää on elämänasenne jota kunnioitan ja joka saa minut ymmärtämään itseäni. Tämä minun elämänasenne on se johon minut on kasvatettu ja josta olen yrittänyt rimpuilla pois kun maailmani mureni, se ei ehkä kuitenkaan ole niin huono asenne. Asiat joita et voi muuttaa on otettava vastaan ja kasvettava siitä vahvistuttava. Minä tiedän että olen vahva, vahvempi kuin ihminen joka ei ole kokenut samaa kuin minä niistä asioista ammennan ylpeyttä ja jaksan jatkaa, ja suurin kiitos kuuluu miehelleni, tuolle maailman parhaalle isälle ja puolisolle joka ei ole mikään kaavoihin kangistunut vaan joka laittaa itsensä likoon jotta minulla olisi hyvä olla. Minun mieheni molemmat joita rakastan yli kaiken muulla ei ole väliä, ja ehkäpä uskallan toivoa että saamme pikkusisaruksen tällä kertaa ehjänä tähän maailmaan.

Elämämme muuttui 10kk sitten, en olisi halunnut kokea sitä jos sen voisi jättää kokematta mutta jos ei vaihtoehtoa ole niin päivääkään en vaihtaisi pois. Tiedän että ihana pikkumiehemme ymmärtäisi eikä haluaisi äidin olevan surullinen ja että jos kaikki olisi mennyt toisin en olisi näin vihainen ja katkera, siitä minun täytyy päästä pois. En halua muuttua vanhaksi, vaan haluan alkaa rakastamaan taas asioita, ihmisiä ja elämää. Vaikka välillä elämä potkii päähän oikein kunnolla teräskärkimaihareilla ei se auta. Minä rakastan kuitenkin näitä ihmisiä kenen kanssa täällä tällustan ja he eivät valinneet sitä että minusta tuli vihainen, he eivät ole ansainneet sitä eikä minun poikani olisi toivonut vihaistä äitiä, ei itselleen eikä sisaruksilleen. Nyt pyrin olemaan positiivinen oma "vanha" itseni <3

Vertaistukiryhmästä olen harkinnut poistumista, ryhmät on hyviä ja tarpeellisia mutta en pidä siitä että ihmiset laitetaan "minulla menee huonommin ja minun suruni on suurin" järjestykseen. Lapsen menetys on aina epäoikeudenmukainen oli kyse vauvasta tai vanhemmasta, lapsi kuin lapsi ja oma silloin ei surulla ole mitään järkeä. Minä en ole siinä asemassa että voisin alkaa mittaamaan surua, minä olen surullinen mutta sinä olet surullisempi, siihen ei välttämättä liity menetys vaan se on niin paljon henkilöstä kiinni miten sen käsittelee. Mutta suorastaan V******* tuollainen vertailu. Siksi en niinkään pidä siitä, en voi olla oma itseni siellä. Tiedän että tukiryhmässä on paljon ihmisiä joilta on mennyt ainut lapsi ja siksikin kunnioitan niitä ihmisiä ei ole oikein sanoa että sinun surusi on pienempi koska menetit vauvan ja minun suurempi koska menetin lapsen joka sairastui ja ehti elää monta vuotta. Ei se mene niin, minusta mitä itse olen oppinut asia on siten että, oma suru suruista suurin, muut samankokeneet tietää jotakin mutta ei millään sitä miltä sinust tuntuu se on jokaisin oma polku joka täytyy kulkea, kaikkine tunteineen. Mutta jos on joku jonka takia jaksaa nousta joka aamu sängystä ja joskus aina silloin tällöin päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, voi kohtukuoleman kanssa oppia elämään jotenkin.... 

Rakkaus ei koskaan kuole se vahvistuu.

Maailman paras isä ja mies

Olen pitkästä aikaa nauranut oikein kunnolla. Ennen uutta ajanlaskua olin  kamalan iloinen ihminen nauraa rätkätän vähän väliä mitä typerimmistä jutuista, nyt Alpon menetyksen jälkeen minua ei ole paljoa naurattanut ja niimpä minun nauru lihakset on surkastuneet. Olen hämmästynyt miten minun nauru on muuttunut hysteeriseksi nauruksi se ei ole sellaista heleää hihi naurua vaan hysteeristä hullun naurua... Kyllä se siitä varmasti kehittyy ja normalisoituu joskus mutta on hauska huomata itsessä sellaisia uusia piirteitä miten ihminen voi muuttua.

Nauru on hyvästä se vapauttaa jotain patoutumia sen huomaan sen jälkeen on kevyempi olla, suosittelen vaikkei se siltä tunnu mutta uskon sen olevan yhtä vahva eheyttäjä kuin kyyneleet.

Isänpäivä meni, pötkötimme suurimmaksi osaksi kotona mutta pakko oli raahautua appivanhemmille syömään, vaikka en millään olisi tahtonut. Kukaan heistä ei sanallakaan maininnut miehelleni mitään isyyteen liittyvää. Kyllä minä aamulla häntä onnittelin ja toin kaffet sänkyyn suklaan kera, mutta kyllä se pisto jonka tunsin sydämessäni oli suuri. Tänä vuonna meillä on ollut molempien ensimmäiset päivät ilman omaa poikaamme, ja se suru on suunnaton. Vihaan Facen isänpäivätoivotuksia ja toitotuksia kyllä varmasti jokainen tietää kenellä on eka isänpäivä tai muuta vastaavaa, sinä päivänä en käynyt kuin kerran en halua ottaa puukkoa rintaan kokoajan. Mitä tuntemuksia nuo herättää ja miksi? Ehkä siinä on ensimmäisenä juuri se miksi minulla ei ole varaa kirjoitella sinne siitä miltä minusta tuntuu? Jos laittasin sinne että ensimmäinen äitienpäivä mutta lapsi enkelinä tms, niin pikkasenko katottaisiin kieroon. Se ei välttämättä ole mitään katkeruutta jota tunnen vaan ehkä enemmänkin ärsyyntymistä eriarvoisuudesta, miksi eläviä muistetaan mutta ei kuolleita? Mua vaan niin ärsyttää!

No minä voisin viettää maailman parhaan miehen päivää, sellainen minulla täällä on. Sanoinkin hänelle että minusta on hyvä tietää että minun rakkaillani ei ole hätää vaikka en itse paikalla olisikaan. Hän osaa pyykätä ja siivota hän laittaa herkullista ruokaa. Mua aina välillä ahdistaa koska minulla on olot kuin prinsessalla ja mieheni on se joka on kannatellut päätäni pinnan päällä. Rakastan miehiäni <3
Tiedän että Alpon menetys oli hänelle kova pala ja että hän olisi mielummin antanut oman henkensä, aivan kuten minäkin jos olisin voinut vaikuttaa asioihin tai joku olisi jotain vinkannut olisimme tehneet kaikkemme. Mutta emme syytä toisiamme emmekä ketään muutakaan, Olemme vain välillä niin lohduttoman surullisia.

Ihmisellä on kaksi puolta voin laittaa naamarin päälle ja näyttää että kaikki on hyvin, minua ei hätkäytä mikään, olen onnellinen ja sitten on se toinen puoli joka on yleensä vain kotona itkevä tai muuten maailmaa vihaava. Blogeilla on taipumus muuttaa muotoaan, vaikka olen onnellinen minun blogi ei muuta sinällänsä sisältöä se on päivästä toiseen samojen asioiden miettimistä ja kertaamista, minusta ei saa onnellista odottajaa koska sisälläni on suuri suru ja pelko. Se on jännä miten ihminen muuttuu kun on tullut tietoiseksi siitä mitä voi menettää.

Rakkaus maailman suurin, ikuinen, naisena olemisen vaikeus, ilot ja surut , suunnaton ikävä.

Tiedän, että sinäkin halusit

Vain hetken sinut tuntea vatsassani sain,
en enempää, sen hetken vain.
Täällä äidillä ja isällä sinua kova ikävä on,
meidän surumme rauhaton, lohduton.
Mutta luona Jumalan, taivaassa siellä,
saat katsella äitiä ja isää elämän tiellä.
Sinut vielä syliini sulkea saan,
ja siinä pitää ainiaan.
Siis odota rakkahin äitiä, isää siellä,
me kohtaamme vielä taivahan tiellä.

Tutkimuksia

Minusta on mielenkiintoista lukea tutkimuksia,ne antavat käsityksen siitä että oma toiminta on normaalia ja asiaan kuuluvaa. ohessa linkit.


Ohessa löysin tutkimuksen jossa tutkitaan kohtukuolemaa kun menehtynyt lapsi on esikoinen.

http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/34500/Sadeharju_Kaisa.pdf?sequence=2

Ja toinen tutkimus lapsen menetyksestä

http://kirjastot.diak.fi/files/diak_lib/Pori2007/5a6373_Pori_Mustonen_6306.pdf

Isän surusta

http://acta.uta.fi/pdf/978-951-44-8221-2.pdf

Äitien surusta

http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu04263.pdfhttp://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu04263.pdf

Sekä että

http://kirjastot.diak.fi/files/diak_lib/Helsinki2003/Nieminen2149.pdf

Eikö mikään ole enää pyhää?

Pyydän anteeksi jos loukkaan jotain seuraavalla tekstillä joitain face-aktivistejä. Mutta oikeasti minusta tuntuu että voisin kirjoittaa kirjan Facebookin naurettavasta maailmasta ja niistä ihmisistä siellä profiileiden takana....

Eilen kävi siten että eräs tuttuni joka odottaa toista lastaan ja laskettuaika oli mennyt jo ohi. Käynnistys oli nyt lauantaina on päivitellyt tätä asiaa seinällään. Miten siis saada vauva ulos, vaikka hänellä oli jo jotain raskausmyrkytyksen mahdollisisa merkkejä, ei se aiheuttanyt paniikkia hän vitsaili että täytyisi lähteä hyppimään trampoliinille jotta saisi vauvan ulos... No nyt sitten ilmeisesti käynnistys aloitettiin lauantaina niin hän teki tilapäivityksiä synnytys-salista.....
Niin olen pohtinut tuota Facebookin tarpeellisuutta ja toki siellä on se nappula josta kun painaa ei kaikkia tarvitse nähdä mutta mitä minä siellä teen? Minulle elämässä tietyt asiat ovat pyhiä, avioliitto ja todellakin lapsen syntymä, en Alpon raskausaikana marissut facessa mitään enkä uskaltanut muutoinkaan siellä puhua, saatikka synnytys-salissa tilapäivityksen tekeminen..... not ei ole mun juttu. Mä rakastan vanhaa maailmaa jossa tietyt asiat on pyhiä, niitä kunnioitetaan ja arvostetaan ei vaan siten että no niin nyt olen pullauttamassa tätä lasta täällä maailmaan...puuh puuuh nyt on kivut sen mukaiset... kätilö sanoi pari tuntia ja on vauva sylissä...

No suurin osa teistä tietää miksi minua kirpaisee ja suututtaa, sitä huolettomuuden päivää takaisin odottaessa.. Mä en ehkä miellä että olen katkera, en mä halua heiltä mitään, en heidän elämää enkä heidän lapsia.. mä olen vihainen maailmalle mikä minusta teki niin erilaisen että meille kävi näin miksi minä olin jotenkin huonompi kuin hän, miksi minä käyttäydyin niin eritavalla raskausaikana jos olisin valittanut ja ollut "hälläväliä" asenteella olisiko lopputulos ollut toinen?

Niin en minä mieti ja murehdi sitä mitä heillä on ja miksi, mietin ja olen vihainen siitä kun en tiedä miksi itse olen niin erinlainen ja "ansaitsin" tämän. Mitä yhteistä meillä lapsen menettäneillä on muutoin kuin se että olemme menettäneet tärkeimmän asian elämässä?
No vauvoja syntyy nyt joka paikkaan taitaa olla tämä minun ikäluokka, silloin ne huomaa kun ei haluaisi.

salaisuus

Olen pitänyt tarkoituksella tämän salaisuutena ja pahoittelen teille rakkaat ystäväni jotka luette tämän nyt tästä, etten ole itse tätä kertonut. Toivon että ulkomaailma ei saa tietää joten pysykööt muutaman kuukauden vain blogimaailman tietona, toivottavasti. Tämä on kauhean ristiriitaista koska tunnen kamalaa syylisyyttä että meillä odotetaan pikkusisarusta Alpolle. Se että tulin nopeasti raskaaksi tuntuu epäoikeuden mukaiselta, hassu tunne kun ei osaa olla ylpeä ja onnellinen siitä. Minulla on pahamieli, koska tiedän että toiset joutuvat kamppailemaan usean kuukauden, vuosia tai joutuvat luovuttamaan. Siksi tunteet on kovin ristiriitaisia.

Olen jo ylittänyt nuo "vanhat etapit" joita ei tässä raskaudessa sitten ole ollutkaan. Jokainen päivä on pelkoa täynnä, rakenneultrassa kätilön mielestä vauvan paino heitti 100g alakanttiin, jouduimme tihennettyyn seurantaan, mutta pelko siitä että kaikki ei ole nyt hyvin hiipi takaraivoon. Toistaiseksi pikkuinen on matkassa mukana. Tämä Blogi käsittelee vain surua minusta ei ollut asiallista kirjoittaa uudesta odotuksesta tänne sen enempää haluan säilyttää tämän terapiaistuntona ja jos jotain kiinnostaa odotuksesta lukeminen se löytyy http://uusiodotus.blogspot.fi/ mutta siitä ei sitten täällä sen enempää tämän jälkeen.

Se että minusta tuntuu että minun täytyy perustella miksi olen uudestaan raskaana, että en ole vielä toipunut poikamme kuolemasta hänen ihanasta odotuksesta, miksi minun pitää tuntea se tuska mutta samalla olla kiitollinen. Miksi en voi vaan olla kuten ennen, miksi minulta kysellään joko nyt luotan tähän raskauteen.

En ehkä ole henkisesti valmis, olen ihmisraunio, väsynyt en hehku kuitenkin olen onnellinen vaikka pelkään joka päivä, en valita olen kiitollinen. Toivon ettei minun tarvitsisi surra uudestaan mutta kukaan ei voi antaa minulle varmuutta.

Pientä miestäni kamala ikävä ensi viikolla 9kk

Aivopöhö

Ehkä olen masentunut, olen aina tiedostanut elämän epäreiluuden mutta nyt saanut siitä vaan tarpeeksi. Omasta mielestäni olen kovin tunteellinen, emotionaalinen ihminen pystyn tuntemaan asioita miltä joku jostakin tuntuu ja samaistumaan siihen tunteeseen aika pian, pystyn lukemaan ihmisen naamalta hänen mieletilan sekä eleistä, sen taidon olen oppinut kiitos lapsuuteni.

Näistä tunteista joita olen nyt tuntenut alkuvuoden olen yrittänyt oppia selviytymään, on paljon helpompaa tuntea tunne hetken koska silloin kun itsellä ei ole sitä kokemuspohjaa asia menee nopeasti ohi, se tunne viipyy vaan hetken ja jatkaa matkaa. Nämä tunteet on tulleet jäädäkseen, ne voi laimentua ajan kanssa mutta nämä viipyy, nyt minä tiedän miltä tuntuu elää jonkun asian kanssa joka päivä.

Kun näen raskaana olevan äidin, nousee kurkkuuni pala. Huomaan että hän on noin ja noin pikällä ja ahdistun. Hän on nyt onnellinen mutta muutaman kuukauden, päivän päästä hän voi olla se äiti joka minusta tuli. Aamulla hieroin mahaa ja olin epävarma mutta onnellinen ja samanpäivän iltana oli maailmani murskattu tuhansiksi pirstaleiksi, eikä millään ollut enää väliä.

Kun näen äidin joka polttaa lapsen nenän edessä tupakkaa, tai huutaa lapselleen pää punaisena, kiskoo häntä kädestä tai likaisen avioeron pelinappulana olevan lapsen. Lapsen joka on tehty "vahingossa" ja hänen syntymä on ollut hänen oma vikansa jos äidiltä kysytään. Äidin joka ei halua neuvolassa pissata purkkiin koska mua ei  kuseta.. ja koulussa olin vaan 2h äidin, saa se minut kysymään että miksi? Olinko oikeasti niin huono vaihtoehto lapselleni että hän teki mielummin itsemurhan kuin syntyi minun luokseni?

Kun olin sairaalassa ultrassa näin äidin,  joka oli kaikkien muiden äitien kanssa samassa odotustilassa oli äitejä eri yhteisöluokista, eri ikäisiä ja kokoisia kaikilla sama määränpää. Onnellisena he kaikki olivat tulleet ultraan katsomaan pientä ihmettään halusivat he tätä tai ei. Mutta tämä äiti oli erilainen, hän ei säteillyt äitiyden onnea sitä iloa jonka lapsi toisi syntyessään, hänen miehensä varmasti lapsen isä oli levoton, vihaisen ja surullisen näköinen yhtäaikaa. Kaikki muut kutsuttiin kätilön toimesta ultraan, ja kun tuli tämän perheen vuoro kutsuja oli lääkäri, sama lääkäri joka oli ylilääkärinä, erikoistuvana lääkärinä. Tämä lääkäri tutki meidän pienen pojan kun hän köllötti elottomana kohdussa ja teki suunnitelman miten nyt edetään. Perhe astui huoneeseen ja he viipyivät siellä kauan, kun he lähtivät sieltä pois, oli äidin silmät täynnä kyyneliä ja paperi kädessä maailman surullisimpia ihmisiä. Vaikka en tiedä mitä heille tapahtui, tunnistin tuon perheen surun ja lohduttomuuden, tunsin sen tunteen joka tuolta huoneesta tullessa tunsin itsekkin. Se lohduttomuuden tunne kun joku asia saakin eri suunnan kuin mitä on olettanut miten on suunnitellut sen menevän. Kyllä tietyt tunteet pystyy aistimaan ja tuntemaan.

Muistan sen itse kun olimme mieheni kanssa maailman surullisimpia ihmisiä, aina välillä katson kätilön ottamaa kuvaa missä pidän aarrettamme sylissä vierelläni mieheni jonka ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Mutta nyt kun aikaa on kulunut ensiviikolla jo huimat 9kk näkee niitä asioita hieman myös toisella tavallakin. Osaan olla onnellinen raskaudesta ja siitä että minä olen äiti joka tietää miltä menetys tuntuu, minun ei tarvitse pelätä sitä vaan minä tiedän. Kaikki tämä on tehnyt minusta vahvemman, se voi kuulostaa sairaalta mutta minä voin tuntea ylpeyttä itseäni kohtaan. Vaikka haavat on syvät ja ikävä kova voin silti ajatella ylpeydellä kaikkea mitä olen tehnyt ja kuinka olen asiat hoitanut. Itse koen kantaneeni tätä taakkaa ja surua hienosti, raskausaikana ei ole sellaista josta voisin olla kovin pahoillani tai mitä olisin tehnyt toisin, kypsytän itseäni, en ota särkylääkkeitä tai muita lääkkeitä. Sairaalan Diapam resepti odottaa vielä jos joskus sitä tarvitsee, ajattelin etten saa olla liian vahva, että minun pitää käyttäytyä jollain tavalla jota minulta odotetaan.

Hullua, vaikka ajattelin että tämän kokemuksen olisin halunnut jättää kokematta, niin mieleni on muuttunut. En haluaisi enää olla ihminen jolla on lasit silmillä, joka ei ole tätä kokenut. Jotta voi tulla vahvaksi täytyy joskus mennä rikki.  Tiedän että he jotka saavat lapsen syliinsä elävänä eivät tiedä samoja asioita kuin minä, ei heidän tarvitsekkaan mutta minä voin olla ylpeä... kaikesta =)

Tänään on taas päivä jolloin olen täynnä rakkautta, pitää aina välillä olla tälläisiä päiviä jotta jaksaa. Minä olen onnellinen, kiitollinen kaikesta pienelle pojalle joka tuli, muutti maailmani ja teki minusta vahvemman. Sitä voi tuntea olevansa etuoikeutettu kun on enkelinäiti, useampi kokee normaalin äitiyden mutta harva kokee enkelin kosketuksen, näin minä ajattelen kaiken paskan keskellä. Asioilla on merkitys tapahtumat täytyy muuttaa vahvuudeksi ja kun joku tapahtuu täytyy miettiä onko joku jonka voin vielä muuttaa.

Tunnen onnen ja surun kohtalontoverin puolesta, niihin kenkiin pystyn asettumaan. Se tunne kun tulee plussa testiin, se pelko tulevasta ja toivo että aika menisi eteenpäin, ettei se nyt vaan pysähdy van äkkiä..äkkiä maaliin asti. Ja sitten luet kaikki päättyi taas kyyneliin, matto vedettiin jalkojen alta, juuri kun kaikki näytti menevän hyvin, juuri kun aloit luottamaan että kaikki on ok silloin se tapahtui. Aivan kuin tämä ihminen ei olisi jo kokenut tarpeeksi surua, pelkoa ja kipua. Mutta samalla sisällä sykkii se toivon kipinä että ehkäpä jonakin päivänä vielä....

Kohtukuolema kokemuksena on  siinä joudut käymään kaiken sen läpi jotka normaali synnyttäjäkin käy, saat toki kivunlievityksen vaikka morfiinitasoisena jos haluat mutta muutoin se menee samalla kaavalla. Niin ainakin omasta kokemuksesta se teki siitä suuren kokemuksen koska silloin sinä tiedät mitä olet menettänyt, ja että joudut kokemaan ne kaikki asiat joista palkintona on elävä lapsi ilman sitä palkintoa. Tuota on nyt vaikea muotoilla tekstiksi, mutta kohtukuoleman jälkeen asiat saa aivan uudet mittasuhteet. Menetykset sen jälkeen tuntuvat kovemmilta, muutoinkin kun olet kantanut lastasi 5-9kk mukana ja sitten tapahtuu odottamaton. Se on vaikea asia selittää siten että muu kuin saman kokenut sen ymmärtää..

Minun on kaikki ok, mutta olen surullinen heidän puolesta joille sama käy uudestaan tai että uusi raskaus ei onnistu.. Olen vihainen heidän puolesta maailmalle.

Niin no loppumietintänä... jos kaikki olisi liian helppoa ei sekään olisi hyvä, eikä osaisi arvostaa sitä mitä on saanut.

Normaali Paska Päivä

Paska päivä, se on sellainen joka alkaa jollain sellaisella joka pilaa koko päiväsi. Näin syntyy paska päivä.

1. Kirjaudu Facebookkiin
2. Huomaa ystäviesi päivitykset...
- oi sain ihanan uutisen, tippa linssissä plaa olen niin onnellinen plaa plaa.
- huomaa mahakuva... voi kun alkaa jo olo olemaan ahdistava pari viikoa laskettuunaikaan... huomaa että alkaa jo riittää
- Kävin katsomassa maailman ihaninta rakkauspakkausta plää...
- Omg tunsin liikkeitä...  halusin nyt vaan kertoa sen kaikille 500 ihmiselle joka on mun "kaveri"
- Olen viikolla 28-raskaana... VÄSYTTÄÄÄÄ!!!!

Niin sellaisilla voi aloittaa päivän joka on paska, ei minua kiinnosta onko sinun olo tukala omani oli kuollut juuri vähän ennen sinua vain pari viikkoa ennen tuota sinun maha kuvaa. Niin minun oloni on tukala se johtuu noista helvetin onnellisista päivityksistä. Minua väsyttää joka päivä, minua vituttaa herätä aamuisin joka päivä.

Olen miettinyt että mitäköhän porukat tuumaisi jos alkaisin tekemään ärsyttäviä päivityksiä omasta elämästä, siis sellaisia kuin oikeasti minusta tuntuu milloinkin.
Ja kuka kusipää oikeasti päättää se kuka saa tämän kohtalon ja kuka ei????
Luin juuri tutkimuksen, jos jotain kiinnostaa lukea niin se löytyy tästä se on tutkimus Surusta.

Mä tiedän tämä on taas vain ja ainoastaan minun murheeni, voi voi jos minua nyt ahdistaa tai suututtaa voi voi. No päivällä tuntui taas että olisi niin kamalasti kirjoitettavaa ja olisikin, nyt olen vaan niin surullinen, murheellinen paska ihminen etten jaksa. Oikeasti on päiviä jolloin tekee mieli hypätä tuolta kalliolta alas, on uutisia jotka viiltää rintaa ja tekee pahaa.

Aika joka ei palaa, muistot jotka jäävät.

Katselen kuvia vanhoja jotka muistuttaa työpöydällä ajasta joka oli hyvä.
Aika kun pikkuveljeni ja kälyni ensimmäinen lapsi syntyi, aikaa kun minulla oli vielä rakas koira josta jouduimme luopumaan, aika kun itse olin pieni ja sain mahti-idean että minä, pikkusisko ja pikkuveli maalaisimme itsemme permanenttitussilla intiaaneiksi koska halusin yllättää äitin ja isän... sitten kauhuksi huomasin heidän lähtevän kalaan ja isoveljemme hinkkasi meidät juuriharjalla puhtaaksi..
Hääkuva elämän onnellisemmasta päivästä jolloin emme mieheni kanssa tienneet mitä kolmen vuoden päästä tapahtuisi, kokemus joka liittäisi meidät yhteen vielä tiiviimmin, ryhmäkuva meidän perheen miehistä jossa on vielä vaari terveenä ja hyvä vointisena sekä pikkuveljen haastattelu kouluunlähdön kynnyksellä ensimmäiselle luokalle. Kaikki ne hyvät muistot on kuitenkin syrjäyttänyt oman esikoisen kuolema, siitä työpöydän ilmoitustaululla muistona ensimmäinen lohturuno jonka netistä löysin, äiti älä itke.

Aikaa ei saa takaisin, sitä ei voi kelata se mikä meille jää on muistot on meidän asia millaisia niistä teemme. Minun elämässä ei ole huonoja muistoja, vaikka olen saanut paljon pahaa elämän aikana ei ne ole huonoja muistoja. Olen tehnyt niistä muistoista sellaisia että ne ovat kasvattaneet minua, vahvistanut minuutta ja antanut näkökantoja elämään.

Hyviin muistoihin, siihen suureen rakkauteen jota tunnen siihen koitan turvata ja perustaa tämänkin päivän.

Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä,
Toivo ja Pelko
Yhdessä tulevat,
yhdessä lähtevät
Siinä välissä
puristavat lujaa
toistensa kättä
Joka avaa ovensa Toivolle,
päästää myös Pelon sisälle,
joka ottaa syliinsä Pelon
saa omakseen myös Toivon
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä
emmekä muuta voi tehdä
kuin seurata samaa polkua
~T.Tabermann

Tunnelmat tänään

Mä en tätä seuraavaa asiaa valoita vielä tämän enempää, mutta jos joku olisi joskus minulle sanonut että lapsien saaminen on vaikeaa, olisin varmasti nauranut paskaiset naurut. Raskaus joka on päättynyt suruun ja kyyneliin jättää ihmiseen sellaiset arvet että sen jälkeen kaikki pienetkin murheet saattavat sinut suistaa raiteilta.

Mutta katsellaan nyt hieman eteenpäin onneksi minulla on minun raskas mieheni rinnalla, muuten en jaksaisi.


Jos en tietäis että siellä oot, en jatkais en katsettani maasta sais.
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs oothan tässä vielä huomenna,
sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan ja keräät talteen palaset kun hajoan,
niin oothan tässä vielä huomenna, sä oothan tässä vielä huomenna.

Voisin kuunella nauruasi soivaa kunnes sulaa ikijää tai yö on pysyvää
kun raakkuu varikset ja syvälle käy multa tiedän jossain onnistuin kun sinuun takerruin
mitä pidemmälle päivät käy mä toivon et ikuista tää onni on.

Pimeän tultua mä puristan sun kättäs oothan tässä vielä huomenna,
sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan ja keräät talteen palaset kun hajoan,
niin oothan tässä vielä huomenna, sä oothan tässä vielä huomenna.

Johanna Kurkela - oothan tässä vielä huomenna-

Oisko niin helppoo olla onnellinen..

Olen mietiskelijä, ehkä välillä hieman ärsyttävä sellainen, analysoin ja teen johtopäätöksiä, huomaan naamasta mitä ihminen ajattelee tai millä tuulella on. Miehestä tunnen sen ilman näkemättä ja joskus tulee sellaisia aistimuksia, ei niitä osaa selittää ne vaan kumpuaa jostain. Kun odotin Alpoa olin levollinen varmasti jossain tuolla takaraivossa tiesin mitä tulee tapahtumaan sekin on vaan sellainen juttu että sen vaan tietää, mä en nähnyt itseäni kotona enkä suostunut laittamaan mitään valmiiksi äitiyspakkauksen avasin kerran eikä minulla ollut mitään kassia tehtynä sängyn alle. Kun Alpo menehtyi tunsin jo pidemmän ajan että poika on samassa asennossa ja silloin aavistin jo väistämättömän. Mutta olin rauhallinen, paskamaista tämä on ollut ja tulee olemaan, tänään taas töissä oli pariskunta asiakkaana jolla suht samanikäinen poika kaukalossa kuin oma pikkumies olisi, kaukalossa jota en hankkinut mutta joka odottaa Alpon pikkusisarusta siskollani.... siskon perintökalleus =) 

Olen nyt ajatellut asiaa että nyt en enää suostu olemaan katkera, surullinen vittumainen akka vaan olen "vanha oma ittein" mutta hieman uudella mausteella varustettuna. En mä tarkoita tällä sitä että pyyhin lapseni pois, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut kyllä mä Alposta kerron ihmisille ja jos joku kysyy on minulla poika, esikoiseni sitä ei mikään vie minulta. Ja salaa kuitenkin olen katkera ja vittumainen mutta en enää ulos päin.

Mutta..... totuus on seuraavanlainen... Olen onnellinen, rakastan tuota ukkoa älyttömästi se saa mun sydämen pakahtumaan ja kyyneleet silmiin se on vaan niin mahtava ja olen ollut onnellinen ennen kaikkea tätä, minulla on kaikki samat elementit joihin olen tyytynyt koko elämäni, kaipaan mutta se kaipaus ei tapa minua se ei tunnu enää musertavalta. Toki tulee päiviä jolloin olen rikki ja joina en jaksa edes hengittää mutta sitten tulee myös niitä päiviä jotka ovat täynnä rakkautta.

Maailma tulee satuttamaan minua vielä monta kertaa, minulla on monta ihmistä menetettävänä ja se kuuluu tähän elämään vaikkei Lapsen kuolema ole "normaalia", mutta se on osa elämää, se on minun elämää ja varmaan hieman sairaalla tavalla olen sen hyväksynyt, minä olen vahva, vahvempi kuin ennen se on vaikea asia selittää mutta tiedän että mikään ei tule olemaan näin vaikeaa.

No nyt olen päättänyt pitää oikean tauon tästä blogista, tässä elämässä joka ei pysähtynyt vaikkakin luulin,  tapahtuu nyt sellaisella vauhdilla asioita ja väsymys valtaa näin syksyisin että kirjottelen jossain vaiheessa taas.

Voimia jokaisen pimeneviin iltoihin, ja jos joku minua kaipailee olen tuolla sähköpostin takana enkä kauaa poissa =)

Suru amputoi, se rampauttaa, se tekee meistä toisenlaisen.

Otsikko Hilkka Olkinuoran Surun Vuosi luennosta http://www.kantti.net/humanisminillat/hilkka-olkinuora-surun-vuosi

Olen ahdistunut, vertaistukipalstat on hyviä ja tarpeelisia siellä on he jotka edes himppusen tietävät siitä mitä käyt läpi mutta siellä on myös se kamala epätoivo ja epäreiluus. Ensin ihmiselle annetaan uutta toivoa tulevasta, pieni ihme, uusi elämä ja kun olet jo hieman uskaltanut relata niin matto vedetään jalkojen alta taas pois ja joudut aloittamaan surutyön uudestaan ja nyt yhden sijasta suret kahta elämää jotka menetit. En puhu itsestäni, ei minulle ole käynyt sellaista ainakaan vielä mutta jollekkin on ja se kipu ja pelko tuntuu tuolla sisuksissa.

Siksi minua ehkä tuo tieto ahdistaa, ehkä haluaisin säilyttää edes osan sitä tietämättömyyttä ja ajatella että kohtukuolema tulee kerran kohdalle ja siinä se. Tiedän ettei se mene niin ja tiedän että jos perheenlisäys joskus meille siunaantuu niin siinä on monta muuta asiaa jotka voi sattua sen jälkeen. Et sinä ole kuoleman kovalta kouralta koskaan turvassa.

Minua pelottaa tuleva, epävarmuus tulevasta se odotus ja päivien, viikkojen laskeminen. Pääsenkö sinne asti jonne Alpon kanssa pääsin, pääsenkö seuraavalla kerralla onnelliseen loppuun jossa kuulen lapseni itkun ja kyyneleet tulevat onnesta eikä suunnattomasta surusta haluaisin nähdä tulevaisuuteen ettei minun tarvitse pelätä. Yritän luottaa tulevaan, kaikki tulee olemaan vielä hyvin.

Kuinka kertoisin kun on jotain kerrottavaa...

Olen miettinyt kuinka kertoisin uudesta odotuksesta kun siitä on jotain kerrottavaa. Mietin miksi koen sen niin vastenmielisenä sanoa kenellekkään yhtään mitään. Olen hieman vihainen... kai. Jotenkin en pidä siitä mitä kaikki tuntuvat ajattelevan että uusi vauva tilalle kyllä se siitä, tai etten tuntisi enää mitään tai uusi yritys kyllä se siitä. Mua ärsyttää just nämä ristiriitaset tunteet, olen onnellinen että voin tulla raskaaksi, mutta samalla ajattelen kaikkia niitä jotka eivät voi tulla tai ketkä joutuvat käymään kauheat kasat hoitoja jotta saa unelmansa toteen, eikä varmuutta siitä ole vieläkään ja sitten olen minä joka valitan täällä, ai että mua ärsyttää mutta kun niin tekee enkä voi sille mitään. Olen pahoillani kaikkien meidän puolesta joita elämä potkii päähän ja jotka jaksavat kuukausi toisen perään taistella jotta onnistuisivat.

En tiedä hokaseeko kukaan mitä tarkoitan, mutta olen jotenkin suuttunut siitä että kaikki olettaa että haluan "yrittää" uudelleen. Kai se "yrittäminen" on nyt se sana joka on saanut minut ärsyyntymään ja juuri se "lapsien teon helppous", mua ärsyttää kun ihmiset eivät tiedä mitä minun päässä liikkuu ja että kaikki pitävät raskautumista itsestään selvyytenä, ajattelen kaikkia niitä joille raskaaksi tuleminen ei ole itsestäänselvyys vaan se on todellakin ihme niin mua ärsyttää vain sen tähden että nämä ei tiedä mitä oikeasti tuolla muualla tapahtuu ja mitä minun pääni sisällä tapahtuu.

Samalla olen tutkinut kaikkia epiduraalipuudutuksia, synnytyksen kestoja yms. Mua häiritsee kun kätilö sanoi että epiduraali ei ehtinyt vaikuttaa että oliko se niin, koska en välttämättä halua sitä uudestaan ja jos se ei edelliselläkään kerralla ehtinyt vaikuttaa niin miksi ottaisin sitä. Kaikkia tyhmiä juttuja päässä liikkuu.. voisipa ne estää.

Eilen rakkaan kummitytön päivillä minulta kysyttiin olenko pieniin päin, veljeni vaimo kysyi hiljaa kuiskaten. Tiuskaisin että no en! kuinka niin? No kunhan ajattelin kun olet lopettanut tupakanpolton. Olin silleen että WTF, okei vaikka olisinkin niin varmasti kertoisin teille ensimmäisenä, ja vaikken olisi niin kai saan sen tupakanpolton lopettaa ihan vaan oman terveyden kannalta. Luin että jos lopetat tupakanpolton 30-v saat muutaman elinvuoden lisää, niin päätin nyt sitten luopua siitä paheesta lopullisesti ihan muuten vaan kun vituttaa niin paljon.

No en tiedä ärsyttää taasen

vauvoja siellä vauvoja täällä

Ai jetsamunleera kun mua tekee niin pahaa. Eräs tuttu oli laittanut facebookkiin kuvan "ihanasta vastasyntyneestä tuhisevasta rakkauspakkauksesta pojastaan"... Säikähdin aivan sairaasti, kyllä jos joskus olet sattunut näkemään esimerkiksi oman vauvan kuolleena niin tiedät miltä kuollut vauva nayttää ja tämä poika näytti siltä kuin meidän Alpo. Piti oikein lukea kahteen kertaan se teksti että niin olihan se elossa... olihan kun aina kuva ei kerro enemmän kuin 1000 sanaa.

Niin saattoi taas kuulostaa hieman tunteettomalta ja kyllä en tunne mitään.. Se ei ole kivaa koska tiedän karmanlain ja sen tähden en uskalla ajatella mitään pahoja ajatuksia enkä halua, mutta olen vihainen ja surullinen ja säälittävä paska äiti joka ei oikein meinaa hyväksyä tätä kohtaloa, minä en tätä halunnut kukaan ei kysynyt minun mielipidettä asiaan ja se minua vituttaa. Tänään on ollut taas sellainen päivä että minun on tehnyt mieli hypätä kalliolta, jäädä rekan alle aivan sama kunhan tämän kivun saisi loppumaan. Se on hassua koska minulla on monta syytä elää, eikä minun elämäni ole huonoa päinvastoin se on ollut hyvä ja kokemusrikas elämä mutta silti jos joku voisi ottaa tämän surun ja kivun hetkeksi pois, ja jos nyt kaikki vauvat pysyisivät jossakin poissa minun silmistä ja kuuloetäiyydeltä niin ai kun se olisi hyvä.

Jos nyt jollakin anonyymillä on kauhea tarve kouluttaa minua mitä minun pitäisi tuntea tai mitä minä saan tuntea niin Pliis älä vaivaannu, ei mua kiinnosta. Mä olen siinä tilassa jossa olen onnellinen että kaikki muut on niin helvetin onnellisia ja että itse saan kokea taas uudestaan tuon synnyttämisen ihanuuden ja että en voi luottaa lopputulokseen koska minä tiedän mitä tiedän ja sitä ei tiedä kuin sellainen joka on samankokenut. Niin olen onnellinen siitä ja kiitollinen luojalle mutta en nyt saa ulos sitä mitä minun mielessä liikkuu.

Miksi minun pitäisi ajatella kaikkia muita juuri synnyttäneitä, tai raskaana olevia äitejä? Ajatteleeko niistä kukaan minua? Miksi minun täytyisi olla vaan että niin tämä nyt oli minun kohtalo? en tajua.

No mutta luin juuri yhdestä viestistä että 2010-2011 Kohtukuolemien määrä on ollut ennätysalhainen alle 200kpl vuosi, niin en tiedä tuliko tuosta yhtään parempi olo koska se tekee pienestä % vieläkin pienemmän.

Joo Pasta, sellaista nyt taidan turruttaa aivoni vaikkakin jollakin unella tai muulla ja koittaa huomenna saisinko aamusta paremmat eväät.

Saisinko ne siniset silmät ja vaaleanpunaiset lasit takaisin

Niin minun piti pitää taukoa mutta toisin kävi, tuli ajatuksia ja vihastuksia ja kaikkea muuta.
Taas tuo sosiaalinenmedia aiheuttaa mulle vaan niin suurta vitutusta en mä vaan voi sille mitään, ei musta ole kiva olla tälläinen kaipaan sitä sinisilmäisyyttä ja lapsenomaista tietoa maailman pahuudesta. Mun tekisi mieli huutaa et mikään ei ole varmaa kuin epävarma, mutta tää on nyt mun oma kohtalo enkä sitä voi muuttaa.

Toinen asia on tämä Marianna Alasen kokema kohtukuolema, en kauheasti pidä siitä miten asiat uutisoidaan lööppi "synnytti kuolleen tytön" ja sitten asiaosuus on vaan että näin ja silleen, asiasta ei kerrota sen enempää, kuinka raskas se oikeasti on tai mitään muuta se nyt vaan on ja siinä se. Juuri se mua ärsyttää kun käyt vaikka vau.fi sivuilla katsomassa keskusteluja joissa "älyhoi älä jätä" nimimerkillä varustetut ihmiset keskustelevat asiasta ja se menee suht näin.

-Siis aivan kamalaa mitä sille vauvalle kävi? toivottavasti ei kuollut.....
- Joo siis kuolihan se se synnytti kuolleen tytön!
- OMG siis varmaan se johtuu sen iästä, koska siis sehän oli jo 34-V... daa tai sit se oli joku kehityshäiriö....
- Joo no ei nyt varmaan johtunut iästä, kun ei toi nyt ole ikä eikä mikään.
- No johtukse tosta kun se vauva oli perätilassa? sen takia varmaan kuristu napanuoraan....

Siis joo voi OMG ja V-itututus sentään ihmiset voisivat hankkia aivot, ja tosiaan nyt ne päätyivät sitten siihen että kyllä se on se ikä....
Ja toinen on siellä keskustelussa..

- Harmillinen juttu, mutta hyvä muistutus siitä että jos liikkeet vähenee niin heti soitto synnärille ja pla pla.

Pitäisikö tälle henkilölle antaa papukaijamerkki koska hokaisi jotain mitä meille ei neuvolassa välttämättä kerrota tai jotain mikä ei varmasti ensimmäisenä tule mieleen koska kukaan ei puhu tästä...

Minä omasta mielestäni tunsin vikat liikkeet maanantaina, mutta lääkäri sanoi että poika olisi ollut jo kuolleena kauemmin, ja se että jos liikkeet loppuu ne loppuu yks kaks ei siinä välttämättä ole mitään tehtävissä. Jos joku tapahtuu se tapahtuu eikä aina asioille ehdi tekemään mitään, niin voihan ne vähentyä mutta meidän tapauksessa ne loppuivat oli aktiivista ja pam.

Niin eli minun mielestä pitäisi asiasta uutisoida paremmin ja kertoa millainen helvetti maanpäällä on kun on lapsen kuolema taustalla, mua ärsyttää noi pikkusielut jotka luulee tietävänsä mistä puhuu ja kehtaa vetää idioottimaisia johtopäätöksiä, tottakai jossain on pakko olla vikaa ehkä äidissä jos ei lapsessa, aivan varmasti se poltti tupakkaa tai joi raskausaikana, ihan oikein että sille käy noin....

Niin mua ärsyttää, mua saa ärsyttää koska saatan tietää asian jos toisen liittyen kohtukuolemaan, ja siihen millaisia tunteita se tässä äidissä ja isässä herättää, siitä pohjattomasta surusta joka on läsnä joka päivä, niistä typeristä lotkautuksista, olette vielä nuoria, ehditte vielä... niin se ei tuo minun poikaani takaisin, ei se uusi vauva muuta sitä faktaa sitä asiaa että olen jo yhden lapsen synnyttänyt, kaipaan sitä lasta enkä halua korvata häntä, se ei ole sama asia.

Niin en pidä ihmisistä jotka ei ymmärrä mistään mitään, en pidä siitä että asiat kerrotaan vähätellen ja jos kyseessä on julkisuudenhenkilö sitä mässäillään vielä vähän enemmän.

Sellaisia aivohöyryjä Alpon äiti täällä päästelee, kohta on 7kk ovella voi kuinka aika menee nopsaan ja ikävä kasvaa <3 rakkaus on ikuista ja raastavaa.

aikalisä

Viime vuonna näihin aikoihin olin 9 viikolla raskaana, kaikki oli hyvin ja parin viikon päästä olisi rakenneultra. Aikaa kun ajattelee taaksepäin huomaa miten vähän aikaa siitä on, ihmisen elämä voi kokea kamalan käännöksen vain silmänräpäyksessä ja onnellisuuden tilalle tulee suunnaton suru ja kaikki se mikä oli tärkeää menettää merkityksensä. Silloin täytyy tarrautua niihin asioihin joista on ennenkin löytänyt onnea, itse en jaksa surua joka päivä vaan jätän sen "roikkumaan" ajattelen että jos suruun jää kiinni ottaa se vallan kokonaan eikä siitä pääse enää eroon. Suru voi pilata parisuhteen joka on ollut hyvä, koska jos siitä ei puhuta alkaa toisesta tuntumaan että asia olikin vähäpätöinen eikä hän enää sure. Olen huomannut meidän parisuhteessa uusia puolia, me olemme puhuneet paljon ja ihana puolisoni jaksaa kuunnella motkotuksiani mukisematta. En ole hetkeäkään luullut etteikö Alpo olisi ollut hänelle yhtä suuri menetys kuin minulle, mutta juuri se että minä puhun hänestä ja toinen ei alkaa aiheuttamaan eripuraa ja hampaiden kiristystä. Mutta silloin täytyy tarttua härkää sarvista ja pakottaa se toinen osapuoli puhumaan asiat läpi, vain niin siitä pääsee eteenpäin.

Kyllä on ollut ennenkin ala- ja ylämäkiä ja niitä tulee jatkuvasti eteen, mutta niistä on vaan selviydyttävä. Omalla kohdallani voin todeta että mieheni on ainut asia joka saa minut jatkamaan joka päivä ja pakottamaan itseni silloinkin kun en jaksaisi tai uskaltaisi. Sairaalassakin ajattelin että minun on pysyttävä kasassa juurikin hänen takiaan. Eilen kun katselimme taivaalle tähdenlentoja mietin miten tuosta mopopojasta joka oli niin kovis on kehittynyt noin ihana puoliso. Hän on minun paraskaverini, lapseni isä ja se joka tekee elämästäni onnellisen ja merkityksellisen. Olemme kokeneet paljon yhdessä ja tiedän että meitä ei oikeasti erota kuin kuolema ja sekin vain hetkeksi..

Minulla ei ole mitään uutta kerrottavaa, elämä rullaa  eteenpäin. Olen surullinen ja kaipaan poikaamme mutta kun en voi asiaa muuttaa niin en vain voi. Tämä Blogi jää nyt pienelle tauolle ja ehkä palaan taas sitten jos tulee jotain uutta, mutta tällä hetkellä on vain minä ja hän sekä kaksi karvaista palleroa enkä vielä muusta uskalla haaveilla, sen näkee sitten ehkä joskus tulevaisuudessa.

Minua häiritsee se miten olen antanut ulos sitä miltä minusta tuntuu ja pelkään että välillä olen kaunistellut liikaa asioita. Sydämestäni puuttuu palanen, se ei koskaan tule korjaantumaan ja vaikka olen ehkä kuin ennenkin niin tiedän että minulta puuttuu hän joka olisi kuulunut tänne. Alpossa on osa minua ja osa miestäni hän oli  lapsi jota tähdenlennolta olen toivonut monet kerrat. Miksi emme häntä saaneet pitää on mysteeri, kuten koko elämä ja näin tämä nyt meni, mutta osansa kaikilla ei auta kun oppia hyvöksymään. Rakkautta ei minulta kuitenkaan kukaan pysty viemään eikä niitä muistoja siitä ihanasta ajasta. Mutta se että menettää lapsensa oli sitten minkä ikäinen on maailman suurin suru, sitä ei kannata kenenkään vähätellä, se että me emme ehtineet Alpoa ulkopuolella tuntea ei tee surusta vähäisempää, hän oli meistä syntynyt, täysin valmis poika, ja me suremme häntä hän puuttuu täältä meidän perheestä. Tuntuu että ihmiset kuvittelee että kun näin tapahtuu on jossain vika, joko itse aiheutettu tai sitten vauvassa on joku vika, mutta niin ei ole tätä et pysty itse aiheuttamaan, tämä on paska arpa joka kohdalle osuu joten jos tätä blogia lukee joku sellainen jonka läheisille Kohtukuolema tulee kohdalle, yrittäkää pitää mölyt mahassa. Ne mölyt ovat kuitenkin sellaisia että ne jäävät jyskyttämään takaraivoon ja sitä miltä heistä tuntuu ei voi kuvitella kukaan joka ei samaa polkua ole joutunut kulkemaan. Ja kuitenkin me joudumme käymään kaikki samat asiat läpi kun kukatahansa äiti, synnytyksen, käynnistyksen ja joudumme sen kaiken tekemään suuren surun keskellä tai että vauvan itkun sijaan synnytys-salin täyttää epätoivo, epätodellisuus ja suuren suuri suru koska kohtukuolema voi tapahtua myös synnytyksen yhteydessä tai sen jälkeen.

Nyt päätän tämän avautumisen tähän, ja hetkeksi unohdan tämän kirjoittamisen.

Älä äiti itke sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa, mutta tulen myöhemmin uudelleen.
Äiti, pyyhi jo kyyneleet, tiedän sun ikävä on mutta minä olen tässä, vierelläsi vaikka et näkisikään.
Äiti, katso ulos. Olen poutapilven hattarassa, tuulessa kosketan hiuksiasi, sadepisarassa annan suukon poskellesi, auringon säteessä tunnet lämpöni, linnun laulussa helkkää nauruni, tähtien tuike on minun silmän iskuni.

Olen joka hetkessä jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekkään. Olen tässä, ikuisesti, sydämessä.

eteenpäin sanoi mummo lumessa

Monen mielestä ei pidä jäädä "tuleen makaamaan". Äitini sanoi eilen että ei kannata odottaa liian kauaa tai sitten huomaat että te olette kahdestaan, isäni sanoi että älähän nyt kyllä se vielä onnistuu. Kommentit on tarkoitettu kannustamaan mutta samalla ne kertoo sen että heillä ei ole harmainta hajua minun ajatusmaailmasta. Minua ei vie eteenpäin se että uskon kaiken onnistuvan, olen nyt nähnyt tämän pimeän puolen jonne en olisi välttämättä halunnut tulla, myöskään se että uutta vauvaa pitäisi alkaa yrittämään heti ei lohduta minua, ei kukaan voi korvata Alpoa hän on meidän esikoinen ja minua suututtaa ajatus että jos pikkusisarus onnistuu selviämään hengissä niin sitten tupataan meille kotiin ja onnitellaan, silloin kun kaikki meni pieleen ei kukaan "vieras" vaivaantunut. Tiedän että kukaan ei tiedä kuinka asiaan täytyisi suhtautua kun hyvin mennyt raskaus menee pieleen pahimmalla tavalla, mutta miksi sitten aina silloin ihmiset kerääntyvät ympärille kun kaikki on hyvin?  Miksi meille opetetaan se että silloin kun kaikki menee pieleen on parasta pysytellä piilossa, sinähän saattaisit tehdä vaikka jotain "hyvää" jos sattuisit sieltä pois tulemaan. Ja sitten on se pelko joka itää tuolla takaraivossa, kaikki ne asiat joita et ensimmäisessä raskaudessa ajatellut nyt ne ovat mörkönä kaapissa ja odottaa vaan koska saa tulla esiin.

sitten...

Nyt on alkanut tämä mahan tuijjottaminen, en ole saanut raskausmahaa kokonaan pois koska minulla ei ole ollut pienintäkään intressiä etsiä niitä kadonneita vatsalihaksia, tiedän heidän olevan siellä jossain niin kyllä ne sieltä joskus löytyvät jos niitä tarvitsen mutta se ei ole ollut nyt tärkeää.
Mutta aina ne silmät hakeutuvat sinne jos on hieman tiukempi paita niin heti ollaan silmät pyöreinä..... AAAArgh että mua ärsyttää. Kyllä kerron sitten kun on jotain kerrottavaa tekisi mieleni sanoa. Mutta kai mun on vaan alettava ne vatsikset kaivamaan esiin niin loppuu sitten sekin utelu jota ei voi ääneen sanoa.

No odottavien aika on pitkä etenkin kun ei tiedä mitä odottaa ja nyt en ole lörpöttelemässä mitään vauva-uutisia.

Pliis antakaa mun olla ihan siten kun mulla on hyvä olla, mä en toteuta muiden odotuksia sillä uhalla että satuttaisin taas itseni.

6KK

Puolivuotta on kulunut jo siitä kun sain sinut syliini. Olit kaunis poika musta tukka ja kuoppa leuassa kuten kaikilla meillä, olit aivan isäsi näköinen huulesi olivat tulenpunaiset. Olit vielä lämmin kuten kaikki vauvat ja hetken ajan sain pitää sinut sylissäni, sen hetken olisin toivonut kestävän pidempään. Toivoin että kaikki olisi toisin, kuulisin huutosi ja huoneen olisi täyttänyt onnellisuus ei kaipuu ja haikeus.

Nyt olen taas ollut kärttyisämpi. Tänään taas veljeni poika tuli mummolaan hoitoon enkä voi olla ajattelematta että miksi hän sai syntyä ja meidän poika ei. Se tuntuu itsekkäältä ajatukselta eikä se sen lapsen vika ole mutta en ole vielä valmis, valmis hyväksymään omaa kohtaloa ja etteikö se tuntuisi väärältä. Isäni kysyi veisinkö pojan kävelylle? vastasin että en, hoitakoot jokainen omansa ja minä vien omalleni haudalle kukat ja kynttilän. Tiedän että olen välillä kärkäs sanomisissani ja voisin käyttäytyä kauniimmin, mutta en tänään. Sanoin isälleni että kyllä minua vituttaa joka päivä, ja tiedän että hän ei voi ymmärtää miltä minusta tuntuu, sekään ei ole väärin minun täytyy ymmärtää se. Olen vihainen, katkera enkä aina usko siihen onnistumiseen en enää, minun maailmasta hävisi pohja yhdessä yössä en saa aikaa käännettyä taaksepäin on vaan elettävä eteenpäin.

Henkistä pahoinvointia

Otimme toissapäivänä paremman puoliskon kanssa kunnolla yhteen. Vaikka tuntuu että asiat on hyvin niin kuitenkin joku on kalvanut sisältä minua. Ne kaikki appiukon tyhmät sanomiset ja teot, se että mieheni ei kaikille halua Alposta puhua kaikki pienet ja suuremmat jutut, päänsisällä ne saa suuremmankin olomuodon. On hyvä joskus puhdistaa ilmaa oikein kunnolla ja puhua kaikki puhtaaksi, hänelle annan kaiken anteeksi koska rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän on minun kallioni ja paras kaveri. Mutta en pysty sietämään enää hänen isäänsä, kaikki ne asiat joita hän on sanonut minulle aikaisemmin ja nyt, nyt ne ovat todellisia ja ahdistavat, vituttaa suoraan sanotusti, miten ihmisen mitta täyttyy vasta melkein kuudentoista vuoden kuluttua, miten kaikki ne vuodet olen nieleskellyt ja nyt en enää osaa?

Muutama vuosi sitten (10-v) kun emme olleet vielä naimisissa hän sanoi että mieheni ei kannattaisi alkaa rakentamaan taloa kanssani, koska maat oli minun nimissä, sama laulu oli nytkin kun tätä taloa aloimme tekemään vaikka omaisuus on yhteistä. Hänen mielestään rakennuttaisin talon miehelläni ja sitten heittäisin menemään....
Toinen asia oli kun hän otti lapsemme puheeksi siis sen kun meillä ei niitä ole ollut, hän syytti kaikesta minua että minussa on joku vika kun en niitä halunnut vaikka kyllä se suurimmaksi osaksi on ollut hänen poikansa valinta.
Ja nyt sitten oli tämä huono lopputulos, se oli niin kuin viimeinen niitti sanoin miehelleni että en halua olla isäsi kanssa tekemisissä, en ennenkuin se alkaa korjata elämäntapoja ja suutaan. Taitaa kyllä olla mahdotonta alkaa muuttaa yli kuuskymppistä ukkoa.... mut anyway ei o mun probleema. No sitten se sanoi että minun täytyy ajatella kuinka moneen muuhun ihmiseen minun päätökseni vaikuttaa, kuten hänen äitiinsä joka on aivan mahtava, sekä isosiskoon lapsineen kun ollaan aina tupattu porukalla kahvilla siellä istua. Minä sanoin miehelleni että jos joku haukkuu minun poikaani huonoksi lopputulokseksi ei minun tarvitse sellaisen kusipään kanssa olla missään tekemisissä ja siinä päätöksessä meinaan pysyä. Kyllä minua ahdistaa minun päätös, mutta pitääkö kaikki antaa aina anteeksi jos ei tahdo?

Mutta tiedän että minun on taas pyörrettävä päätökseni, en halua että oma ukkokulta voi pahoin minun päätösten takia, eli appiukko olkoon kusipää mä esitän kun en huomaisikaan sitä =)

Sellaisia lomafiiliksiä täällä, pikkumiestä ollut taas kovempi ikävä mutta se ei auta kun pongailla pilviin jos sattus vaikka vilaukselta näkemään. (ja mä taidan kuulostaa niin sekolta... mut EVVK )

Haudan merkitys

Nyt olen päättänyt sen että järjestän Alpolle sukukiveen nimilaatan. Olen miettinyt millainen se pitäisi olla ja mitä siinä pitäisi lukea. Olen taas tuntenut sellaista vihaa appiukkoakohtaan että ajattelin jos kirjoittaisin siihen seuraavasti "poika xx hyvä yritys mutta huono lopputulos" ja sitten päivämäärät. Se on ihme miten jotku sanat voivat kaluta sisuksia, tietyt lausahdukset saavat minut tuntemaan sellaista vihaa että oikein mahassa velloo.

Haluan että minulla on jotain konkreettista siellä haudalla, nimi päivämäärät ei vain kukat ja kynttilä. Siellä on kuitenkin minun rakkain, omaa lihaa ja verta. No nyt en taida jaksaa kirjoitella enempää, ikävä kova, viha suurta mutta onneksi rakkaus joka on vielä suurempi kaikista <3.

ajatelmia

Viikonloppu on ollut vauhdikas se on sisältänyt ihania aikuisia ihmisiä, parhaita ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Oli mukavaa pitkästä aikaa viettää aikaa heidän kanssaan. Samalla olen taas miettinyt kaikkea johtunee taas vaihteeksi kirjasta jota luen. Se on Joy Swift omakertomus 5-lapsen menettämisestä, 4-heistä ammuttiin julmasti kotona pienin oli reilu vuoden ja vanhin n 15-v, sekä vanhin tyttö kuoli syöpään hieman tapauksen jälkeen. Se on kertomus äidistä joka alkaa rakentamaan elämää sitten uudestaan ja onnistuukin sitten lopulta siinä joten kuten. Mä en pysty ymmärtämään miten tuollaisen jälkeen ihminen pysyy kasassa, itse varmaankin lähtisin kostoretkelle tai jotain.

Näin toissa yönä kamalaa painajaista, sain keskenmenon... jouduin olemaan yksin taas ja verta ja soluja valui lattialle, sitten tuli sama lääkäri joka totesi silloin että Alpon sydän on pysähtynyt hänellä oli tippapussi jonka sisällä oli jotain se näytti ihan vauvan päältä joka oli kuin rusina. Onneksi heräsin vihaan noita helvetin sairaita unia en tiedä mistä ne nyt taas on päähäni hypännyt, onneksi tiesin että ainakaan vielä se ei pidä paikkaansa.
Kun odotin Alpoa näin unta jossa jouduin synnyttämään yksin, ja kun vauva syntyi oli sillä kaksi napanuoraa toinen oikeassa paikassa ja toinen päässä, leikkasin ne itse irti ja laitoin päälle sellaisen elmukelmun, no sitten tuli joku hoitaja tms joka kysyi olenko syönyt banaania, sanoin että no joskus sitten se siihen no se selittää miksi tämä lapsivesi haisee ihan banaanille.

Olen miettinyt sitä viittä päivää jona tiesin että rakas poikani on kuollut, muistellut sitä aikaa miltä minusta tuntui, maha tuntui päivä päivältä painavemmalta, mutta siellä oli meidän oma pikku aarre. Vaikka se aika jonka vietin sairaalassa oli täynnä suurta surua ja kaipausta, kaipasin niitä potkuja jotka olivat hiljentyneet, tunsin miten Alpo on samassa asennossa, mietin miten se siellä masussa on se ei tuntunut minusta silleen pahalta että "hyi ottakaa se pois", minulle olisi ollut aivan sama vaikka olisin pitänyt koko loppuelämäni Alpon siellä turvassa, mutta koska ihminen ei ole luotu siihen vaan keho alkaa hylkimään sitä niin ei se onnistu.
Maha jossa kuollut vauva nukkuu on juuri sen tuntuinen kuin voisi ajatella, se ei ole enää sellainen "pehmeä" se on kuin kivi koska lapsivettä ei enää muodostu, se painaa alaspäin ja pienenee siitä hetkestä kun vauvan sydän pysähtyy. Ei se ole kiva asia, mutta ne on niitä minun muistoja joihin minun on tarrauduttava, minulla ei ole enää muuta kuin muistot ja niitä pyörittelen päivästä toiseen.

Voi pieni rakas kun tietäisit miten paljon täällä taas sinua kaipaan ja rakastan.. niin paljon että sydän pakahtuu.

Juhlat ja muiden lapset

Minulla oli eilen kahvitus lähipiirilleni. Paikalla oli sisaruskatras lapsineen oli eri ikäistä yläasteelta pieneen vauvaan. Vihdoin koskin veljeni vauvaan joka on nyt n 6kk vanha hän syntyi hieman ennen Alpoa. En tuntenut mitään sitä vauvaa kohtaan, ajattelin että alkaisin itkemään, antaisin tunteiden tulla mutta ei. Ei se ole yhtään Alpon näköinen ei meidän poika olisi ollut samanlainen. Tunsin eräänlaista haikeutta koska meilläkin piti olla oma touhukas pikkumies mutta siinä se ei tunteita sen enempää.

En ole koskaan tuntenut minkäänlaista omistushalua muiden lapsia kohtaan, olen aina tiennyt että ne eivät ole minun eivätkä minun lapseni olisi samanlaisia. Puhuimme miehen kanssa nukkumaan mennessä millaisia vanhempia olisimme, päädyimme siihen tulokseen että meidän lapset olisivat hyvä tapaisia mutta saisivat olla lapsia en vaadi lapsiltani mitään sellaista joka ei siihen lapsuuteen kuulu, aina välillä saa hieman juosta ja huutaa se kuuluu siihen lapsuuteen ja aikuiseksi kasvamiseen, nyt kun olen tämän ikäinen en voi juosta sisällä ja kiljua se ei tunnu samalta kuin silloin se ei enää kuulu siihen, mutta se että lapset eivät saa olla lapsia ei kuitenkaan ole oikein, leikkiminen ja uuden oppiminen on ainut asia joka heille kuuluu ja se pitäisi heille suoda, koska tulee aika kun ehtii olla vanha ja aikuinen ja silloin sitä yrittää löytää sen sisäisen lapsen jonka on menettänyt aikoja sitten.
Minusta on kiva olla kummitäti, isosisko ja vaan täti se antaa minulle mahdollisuuden antaa hieman omaa elämänkatsomusta ja turvaa noille mukuloille. Pikkuveljeni esimerkiksi on sellainen joka puhuu aina kaikki murheet minulle ja olen siitä tyytyväinen koska aina täytyy löytyä sellainen aikuinen jonka tiedät olevan apuna jos joku asia mietityttää ilman että hän ottaisi kantaa rangaistuksella tai kertomalla vanhemmille, sitä olisin kaivannut omassakin lapsuudessa.

Toinen asia joka on tänään mietityttänyt on se että kun sanon etten toivo tätä kenellekkään, niin olen huomannut huijanneeni, ehkä osa minusta ei toivo mutta sitten on se osa joka sanoo että noille ihmisille joille pitäisi tapahtua saisi tapahtua en minä jaksa olla "pyhimys" vaan elämässä pitäisi olla joku syyseuraus juttu eikä hupsistakeikkaa meni väärään osoitteeseen systeemi. Viha on nostanut taas päätään, en mä kenenkään muun elämää haluaisi enkä muutakaan mutta kyllä se tuntuu että en ehkä olisi ansainnut tätä jos saan olla hieman itsekeskeinen, no tuudittaudun edelleen siihen että näin tän piti mennä ja parempi onni seuraavalla kerralla... toivottavasti.

Luin just aforismin elämän pisaroita paikasta Facesta ja siinä sanottiin:

Elämä heittelee joskus isommilla ja pienemmillä kivillä ja aina niitä ei ehdi väistellä.

Just niin, siten se menee.

Vertaistuki.. mitä se on?

Saman päivän yönä kun poikamme sydänäänet olivat hiljentyneet etsin googlesta hakusanoilla "vauva kuoli kohtuun" "Fetus Mortus" siinä kaksi sanaa toisen kuulin lääkäriltä ja toisen keksin kun mietin mitä etsin... Löysin heti tietoa kohtukuolemasta ja sivustoja jotka kertoivat siitä. Liityin erilaisiin ryhmiin joissa voin keskustella samankokeneiden kanssa. Alkuun se helpotti kun huomasi ettemme ole ainuita tässä maailman kaikkeudessa asian kanssa vaan monia on ollut meitä aikaisemmin ja sain siitä voimaa. Nyt minusta tuntuu että ahdistun enemmän kun liittyjiä tulee kokoajan lisää ja tämä puoli on niin synkkä. Lapsen kuolemasta harvoin uutisoidaan mediassa jollei siihen ole liittynyt jotain muuta, ja nyt kun huomaan kuinka paljon sitä surua on masennun joka kerta kun huomaan jälleen yhden perheen lisää johon tämä suunnaton suru on osunut.

 Tuntuu kuin kaikki olisi välillä kristallinkirkasta miksi näin kävi ja välillä iskee epätoivo eikä ymmärrä ollenkaan. Olen hyväksynyt elämässä olevat kaikki puolet niin ilot kuin surut ja tiedän että elämässä ei mikään ole varmaa ei koskaan. Se etten osannut tätä aavistaa tuntuu pahalta mutta toisaalta aavistin... vaikea selittää. En ole koskaan tottunut tekemään itsestäni numeroa ei minulla ole niin väliä minä kestän mutta joskus tuntuisi helpommalta luovuttaa mutta se ei olisi elämää. Kun tulin sairaalasta kotiin ja vanhempani tulivat käymään, isäni oli ostanut minulle kaksi kukkaa koska ei tiennyt kumpi minua miellyttäisi enemmän, äitini suuttui isälle koska minun isälläni on tapana "vähätellä" asioita pahoina hetkinäkin se heittää vitsiä ja tiedän ettei kaikki sitä ymmärrä. Minä tunnen kuitenkin isäni ja sen mitä sen kaiken huonon huumorin takana on, siellä on Leijona joka suojelee lapsiaan mutta silloin kun hän ei siihen pysty hän yrittää opettaa selviämään elämän pahoista kuopista, häneltä olen perinyt tämän positiivisen elämänasenteen ja sen että kaikki mikä tulee elämässä vastaan kuuluu tähän matkaan eikä niistä saa lannistua, on heitettävä välillä vitsiksi vaikkakin se vituttaisi.Äitini ei sitten taas koskaan ole ymmärtänyt sitä ja hänelläkin on taustalla 4 keskenmenoa joista yksi melko myöhäinen,hän vaan ei koskaan ole niistä puhunut hänelle se on jotenkin häpeällistä, 80- ja 90- luvulla ei  vielä näistä asioista puhuttu, nyttenkin nämä ovat tabuja joita sattuu mutta moni kuvittelee että silloin kun se sattuu on vauvassa ollut joku vika ja se on väärää tietoa.

Vertaistukipalstat ja ryhmät ovat korvaamattomia jokainen meistä ammentaa tietoa alkutaipaleella enenmmän tai vähemmän, on taustalla tai osallistuu. Myös blogit ovat olleet hyvä kanava, me kaikki olemme erilaisia vaikkakin samassa tilanteessa. Kiitos myös että on oikeita ystäviä olemassa jotka ovat jaksaneet kuunella minun purkautumistani.

Olen ennenkin puinut tätä asiaa..
Keskustelin eilen hyvän ystäväni kanssa ja puheisiin tuli mitä silloin sanoa jos on joku jolle käy näin. Minua on suunnattomasti raivostuttanut kun toiset ihmiset sanovat että tietää miltä minusta tuntuu.. olen minäkin saanut keskenmenon tai  olette nuoria voitte tehdä uuden... Minulle sanoi mieheni kummitäti juurikin noin ja nyt mulle tuli joku dissaus juttu häntä kohtaan, en halua nähdä häntä. Mua ärsyttää, hän ei tiedä miltä minusta tuntuu eikä uutta Alpoa voi tehdä, jos meille lapsi siunaantuu hän ei ole Alpo, hän ei ole esikoisemme, hän ei ole mikään korvike. Mikään ei voi viedä pois sitä mitä olemme kokeneet eikä lievittää sitä, enkä sitä haluakkaan.
Niin ihmiset päästelevät kaikenlaisia perhosia suustaan tarkoittamatta välttämättä sillä yhtään mitään sen tähteellisempää, ja tässä niitä sitten joutuu vaan ottamaan vastaan hammasta purien. Olen sitä mieltä että jos et oikeasti tiedä mistä puhut niin on parempi olla hiljaa tai keksiä jotakin joka ei satuta sen vastaanottajaa. Se on kumma kun en yleensä ole suuttunut kenellekkään enkä alkanut vihaamaan ketään sen tähden mitä on sanonut, niin nyt mulla on sellainen olo et ei vois laittaa kaikki sillat poikki... mut katsellaan.

Niin no saatan toistaa itseäni, mutta sellaista se on taas vaihteeksi täällä ja tänään.

5kk takana

Tänään on tasan 5kk ihanan pikkumiehen syntymästä <3 . Tuntuu kuin olisin alkoholisti joka laskee kuukausia vaikka mitä se tieto minua auttaa? Mieheni huomasi puhelimesta että olin laittanut ylös joka kuukausi 4 päivä eri kuukausi lukee Alpo xkk se ei asiaa mihinkään muuta mutta en halua unohtaa, en halua että yksikään kuukausi kuluu ettenkö muistaisi kauan siitä on (ei sillä ettenkö muistaisi).
Mieheni tapa on erinlainen hänestä on hyvä ettei Alposta puhuta, en tiedä häpeääkö hän sitä vai onko se niin kova paikka ettei hän halua siitä puhua. Minä kunnioitan sitä ja sanoin hänelle että jos sinä et halua Alpoa muistella se on sinun tapasi ja minulla on oma enkä pyydä sinua siihen osallistumaan joten voit antaa sen olla.

Eilen kidutin taas itseäni katsoin hieman sydänääniä ohjelmaa TV1 tai kakkoselta. En tiedä miksi se tuntuu suorastaan sairaalta, mutta kai yritän turruttaa itseäni.Olen usein miettinyt millaista se olisi ollut kaikki olisi tullut onnittelemaan ja millainen opettelu olisi ollut vauva-arjessa. En ajattele Alpoa 5kk vauvana millainen hän nyt olisi, Alpo on ainutlaatuinen hän ei kasva vaan kun ummistan silmäni muistan millainen hän oli juuri sellaisena. Voisin sanoa että olen selvinnyt vähillä ruhjeilla, mieleni on vielä samanlainen kuin ennen eikä synkät ajatukset ole vallanneet päätäni. Minusta on kehkeytynyt lyhyt hermoinen ihminen joka helposti antaa kritiikkiä, se ominaisuus tuli tämän kaiken mukana.

Mutta ei muuta yritän pitää kaikista niistä asioista  kiinni joita meillä oli ennenkin ja silleen se arki rullaa kun ei liikaa ala synkistelemään. Tulevaisuus epävarma en halua miettiä, tämä on nyt ja tässä. Minut on myös ehkä pitänyt järjissä se että ajattelen aina kuinka huonosti muuten asiat voisivat olla ja että on ihmisiä joille sattuu pahoja asioita ja he taistelevat selvitäkseen niistä eivätkä luovuta, tämä on meidän elämän suurin tragedia mutta voisi ne asiat olla vieläkin huonommin ja sen tähden olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta päivästä jonka saan täällä rakkaiden luona olla he ovat minulle kaikki kaikessa <3

" On lastattu laiva kultainen,
sen kyytiin pääsee jokainen,
ken viattoman sai sydämen,
on lapseni kyydissä jo sen.

Kuin unta sun tulosi ollut ois,
mut Luoja sut äidiltä otti pois,
Ei valita voi koskaan kukaan,
ken lähtee enkelin mukaan.

Sun poskesi nukka,
suloinen unen kukka,
ripset poskille taipui,
elämä hento haipui.

Kuin virvatulien kajoo,
toivo sielussain hajoo,
liekki sammui ja hiipui,
pirstaleeks´sydän riipui."

viha joka kumpuaa jostain

Olen vihainen aina välillä... vihainen odottaville äideille jotka eivät voi sitä saunakaljaa jättää ottamatta, vihainen miehelleni jonka mielestä Alposta ei tarvitse kertoa jos ihmiset kysyvät meidän lapsisuunnitelmista, vihainen appiukolle joka ei tee itselleen mitään mutta voi sanoa Alpoa hyväksi yritykseksi mutta huono lopputulos, vihainen niille jotka alkumetreillä uskaltaa kertoa raskaudesta sosiaalisessa mediassa vaikkei ole varmoilla vesillä vielä. Se viha ei johda mihinkään toimenpiteisiin se on vaan sellainen ärsyttävä tunne joka aina silloin tällöin kumpuaa jostain. Mutta toki pitäkööt he vaaleanpunaiset ruusulasit silmillään koska eihän niille mitään tapahdu.
Siinä samassa tulee viha Jumalaa kohtaan, Alpoa kohtaan, maailmankaikkeutta kohtaan miksi meidän piti kokea tämä, miksi, miksi??? Mitä minä tein niin väärin? Olisiko parempi että poltan Bostonia 3 askia päivässä ja juhlissa en voi tyytyä limsaan vaan otan sen alkoholillisen alkumaljan sekä kaljan seurustellessa? Olisiko parempi jos haukkuisin oman lapseni äpäräksi ja kaikilla muilla sanoilla jotka eivät normaalisti äidin suuhun sovi? Teinkö virheen siinä vaiheessa kun se pirun +3 viikkoa oli siinä testissä niin samantien se rakkaus lastani kohtaan heräsi, sekö oli minun suurin virheeni? Niin vaikka en toivoisikaan tätä kenellekkään niin miksi minun pitäisi hyväksyä toisten teot ja miksi he eivät olisi ansainneet siinä samassa kuin me tämän? Mä tiedän että on virhe laittaa tälläinen teksti koska jos heille jotain pahaa käy niin voidaan sanoa että minä manasin, mutta luulempa että se ei ole minun käsissäni.

Olen huomannut muutenkin että paha ei saa palkkaansa, voin vaan uppoutua siihen ajatukseen että ehkä heillä ei aina ole kaikki hyvin ja ehkä he kompastuvat siihen ensimmäiseen juureen joka matkalle sattuu. Haukkukoot he lapsiaan ei toivotuiksi vahingoiksi tai ihan miten vaan I JUST DON`T GIVE A SHIT.

Joo purkautuminen johtuu nyt monesta jutusta, eilisistä häistä joissa vanhemmat ryyppäsivät pienten lapsien edessä, Facebookin maailman idiootimmeista päivityksistä kaikista niistä yhdessä ja erikseen. Minä olin mehulinjalla joten en ole nauttinut nyttenkään ilojuomaa voi kun olisin en ehkä olisi tänään niin vihainen.

Mutta minua v-ituttaa suoraan sanotusti tänään olen aivan V***** vihainen ja siihen ei auta mikään. Ilmeisesti olen kasvanut kultalusikka perseessä ja olen kaiken tämän ansainnut joten antakaa tulla lisää paskaa niskaan =) siitä minä pidän.

Eilen häissä eräs nainen jonka kanssa olin 10-vuotta sitten samassa koulussa, emmekä olleet nähneet sen jälkeen. Hän tunnisti minut ja kyseli kuulumisia kysyi myös monta lasta meillä on. Hetken mietin mutta sanoin että esikoinen enkelinä, hän oli että ai, oliko keskonen sanoin että ei 2,2kg valmista vauvaa kuoli kohtuun. Hän oli ihan ihmeissään, ei ollut koskaan kuullut että noin voi käydä. Oli puhdistavaa kertoa jollekkin vieraalle joka kyselee kaikkia ja suhtautuu asiallisesti. Heillä oli vielä samanlainen tausta kun meillä 16-vuotta yhdessä ei vielä lapsia omasta tahdosta ja kaikki "ihanat" sukulaiset ihmettelee onko heissä jotakin vikaa... Niinhän se meilläkin oli meissä oli vika kun emme lapsia aikaisemmin ole yrittäneet ja nyttenkin meillä on vaan se huono lopputulos... Mä en halua olla mikään marttyyri kun asiasta kerron, minulla on poika joka on syntynyt ei minun tarvitse sitä häpeillä mitäs sitten kyselee jos ei halua tietää.

No en ole aina vihainen, 99% olen Zen itse valaistuminen mutta nyt minulla on paska olo tätä paskaa maailmaa kohtaan olen väsynyt ja vihainen kaikesta mikä ei ole reilua mutta mille en vaan voi mitään. Alpon syntymästä tulee keskiviikkona 5kk, hänellä olisi varmasti isänsä ruskeat silmät ja musta tukka sekä äidiltä kuoppa leuassa =) voi sitä pikkumiestä, ei varmasti ajatellut ihan loppuun asti miten kova ikävä täällä on joka pirun päivä.

ikävä sanaton ja raastava

Juhannus meni rakennuspuuhissa kuten edellisvuosinakin, se on ihan mukavaa viettää aikaa ihan kotosalla ja puuhastella kuin mennä tuolla tukkaputkella känni-ääliöiden joukossa. Kahdenkeskistä aikaa ihanan kullan kanssa vaikkakin olisi ihan mielelläni loikoillut pihalla Alpon kanssa.

Juhannus oli jotenkin henkisesti rankka, tunteet ovat olleet taas pinnassa kai se johtuu viikon päästä tulevasta 5KK etapista. Se tulee olemaan taas uudenlainen päivä jotain muutakin tapahtuu sinä päivänä mutta siitä en ole vielä valmis täällä kertomaan, minulla on eräs asia "työn"alla jonka paljastan jossain vaiheessa kun aika on otollinen. Olen ajatellut viime päivinä Alpo pikkuista ja kaikkia näitä tunteita joita tunnen joka päivä. Ajattelin kun minulle on sanottu että yritys oli hyvä mutta lopputulos huono (appiukkoni kaikessa viisaudessaan) niin ei minusta, lopputuloskin oli hyvä vaikka ei toivottu. En voi kutsua Alpoa huonoksi lopputulokseksi, hän on ihana vauva joka vietti 8,5kk aktiivista kehityselämää ja melskasi lähes tulkoon joka päivä, häneltä opin asioita joita en ollut aikaisemmin tiennyt ja sen rakkauden määrän joka ennen rajoittui mieheeni, sitä ei kukaan ehkä ymmärrä mutta se rakkaus on suurta ja ikuista.

Jatkan tästä joku päivä, nyt on sellainen fiilis että haluan vaan sohvalle peiton alle niiskuttamaan.

Tässä eräs kappale jonka löysin matkalla viisauteen, ihanalle maailman rakkaalle pikkumiehelle jota on niin suunnaton ikävä joka päivä ettei mitkään sanat riitä sitä kuvaamaan <3

http://www.youtube.com/watch?v=svAZHZ83Qjs

Hypoteettistä pohdintaa..

Otan tämän aiheen nyt pohdintaan koska se on mieltäni painanut. Olen miettinyt että jos tulen uudestaan raskaaksi niin miten toimin. Osaisinko olla vaan ja nauttia, olla pelkäämättä. Olen ajatellut että en suostu pelkäämään mutta toisaalta en tiedä kestääkö pääni normaalia käytäntöä. Toisaalta koska raskaus itsessään meni hyvin niin onko minulla mitään pelättävää? mitä minun pitäisi pelätä? Karu fakta on kuitenkin se että vaikka kävisin neuvolassa/sairaalassa vähän väliä niin onko mitään tehtävissä?

Alpoa kun aloin odottamaan kerroin heti testin tehtyäni ensin siskolleni, en edes vielä miehelleni koska en tiennyt miten asian kertoa. Sitten kerran kun töistä tulimme kotiin tokaisin miehelleni että kuule nyt vähän näyttäisi että meille tulee vauva =) ja se oli siinä. Nyt luulen että kertoisin heti ensimmäisenä miehelleni joka sanoi minulle että kenellekkään ei kerrota ennen kuin vauva syntyy ja sitten olisin kuin tulisilla hiilillä. Se on ärsyttävä spekuloida jotakin mitä ei tiedä se on joka asian kanssa sama juttu. Sitä kuvittelee/ luulee että joku asia on jotenkin ja yrittää asennoitua siihen ja sitten kun se tapahtuu niin ei siihen ollutkaan varautunut.

Minuä ärsyttää myös se että ensimmäisessä odotuksessa minulla ei ollut pelkoja, en pelännyt keskenmenoa enkä todellakaan kohtukuolemaa ja nyt minulla jyskyttää kaikki nämä asiat päässä. Mikään ei ole kamalampaa kuin pelätä asiaa johon et voi vaikuttaa. Toisaalta haluaisin että olisin yhtä rento ja luottavainen kuin Alpon odotusaikana jos se vaan on mahdollista. Mutta se on asia jonka tietää sitten kun se tapahtuu.

Ahdistus on myös lisääntynyt, olen ahdistunut sitä mukaan enemmän kuin tietoisuuteni lisääntyy, olen surullinen ja ahdistunut muiden puolesta. Minä toivoisin ettei meidän joukko lisääntyisi, mutta niin se vaan pysyy tasaisena virtana, ja se asia on saanut minut huomaamaan surullisen todellisuuden, todellisuuden joka tekisi mieli huutaa kaikille pallomahoille ja josta olen aika-ajoin vihainen, miksi meille kävi näin ja sinä saat vauvasi pitää. Se on kamalaa kun ajatukset on ristiriitaiset.. tätä ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekkään mutta sitten on se puoli joka on äärettömän vihainen onnellisille odottajille. Se on kamalaa kun huomaat ajattelevasi jotain joka on niin jostain tuolta mustanmielen puolelta että oikein itseä alkaa pelottaa. Mutta ei pidä antaa katkeruuden ja vihan syödä mieltä.

Odotan kovasti Heinäkuuta, heinäkuussa tapahtuu asioita. Minä täytän esimerkiksi 30-v, en vielä tiedä järjestänkö mitään erikoisia juhlia, ehkäpä vain lähimmät henkireikäni =) , Ensikuussa tapahtuu myös jotain muuta, siitä ehkäpä myöhemmin jos kaikki menee niinkuin pitää. Pyysin miestäni että jos lähtisimme  Pariisiin juhlimaan koska emme ole käyneet missään Suomen rajojen ulkopuolella, ja se Urpo vitsikkäästi vastasi "Joo mennään vaan Paraisille...." on siinä mulla kanssa romanttinen ukko-kulta. Mutta ehkäpä sitten pääsen Paraisille jos sellainen paikka suomesta löytyy kyllä se mulle kelpaa tyydyn vähään =).

Mutta nyt pikkumiehelleni pilven reunalle kauniita unia, olet äitin mielessä päivittäin <3 kaipauksena siellä mistä sinut vääryydellä vietiin..

Rajoitettava

Niin minun piti rajoittaa tätä kirjoittamista  ja rajoittaa tätä asian tonkimista. Luen kertomuksia siitä kuinka kohtukuoleman jälkeen on onnistuttu ja kuinka kauan siihen on mennyt ja ja... Alpo tosiaan sai alkunsa melko helposti, kun ei heti tärpännyt muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen niin katsoin päivän ja yritimme uudestaan. Ja niin pieni rakas poikamme sai alkunsa <3 . Nyt olen miettinyt että voiko olla että se ei olekkaan niin helppoa, kroppani on hieman sekaisin ja olen myös miettinyt sitä että miten Kohtukuolema muutti ruumistani. Meillehän ei suoda sitä normaalia hormoonihommaa kuten heille kenellä vauva sitten aktivoi ne. Minulla on salaisuus jota odotan, en tiedä koska, tuleeko se tapahtuvaksi mutta odotan odotan päivää jolloin saisin kokea uuden ihmeen. Mutta näillä näkymin hän antaa odotuttaa itseään.

Olen myös miettinyt mitä ne ihmiset oikein ajattelee, olen hyväksynyt asian... siis siten kun sen hyväksyä voi. Miettiikö ihmiset että no eipä tuo kauaan lastaan surrut, vaikka surenkin joka päivä mutta se mitä muut näkevät ei ole se miltä minusta tuntuu sisälläni. Olen myös miettinyt onko minussa joku aivojuttu, koska en ajattele Alpon menetystä ajattelen mitä olen saanut. Minä en ole sellainen sielu joka voisi olla joka päivä surullinen, elämässä on ne ikävät puolet ja vaikka niitä kuinka haluaisi muuttaa ei siihen meillä ole mahdollisuutta. Pitää vaan siis muuttaa kaikki kokemukseksi ja hyväksyä asiat. Nyt kun luen tuon niin kyllä kuulostan hieman hullulta mutta so What thats me.

Totuus on kuitenkin myös se että täytän 30 vuotta ja olen siis jo silleen vanha, ja jos mietin liian kauan se juna ajaa minun pysäkkini ohi. Ja uskon että nyt jos koskaan olen vahvempi.
Olen miettinyt myös synnytystä, se on jännä vaikka se sujui niin hyvin eikä kivut olleet mitkään ihmeelliset vaan aivan siedettävät, eikä koko synnytys kestänyt kuin 7,5h ja loppu meni 15min niin silti. Minua pelottaa en tiedä miksi vaikka se ei ole ajankohtaista saattaa se jossain vaiheessa olla mutta ei nyt vielä niin minua pelottaa. Ihmiselle näyttää tulevan kaikenlaisia kummituksia matkan varrella. Kaikki se on vaan kestettävä mitä eteen laitetaan.

Mutta oli niin tai näin odotan kuitenkin sitä päivää jolloin voin taas aloittaa alusta ja toivoa parasta.  Jännittää jokaista neuvolakäyntiä ja ultraääntä, tuntea ne pienet potkut mahassa ja toivoa että saisimme tällä kertaa Alpolle elävän sisaruksen jolle voisin sitten joskus kertoa isoveikasta ja kaikesta siitä mitä koimme yhdessä =) .  Sanoin siskolleni että miten voin sitten kutsua uutta tulokasta, rakastan Alpo nimeä ja sen merkitystä. Alpo on jotenkin suurta ja ihmeellistä, se oli suuren rakkauden nimi,  siihen liittyy suuri kaipaus ja suru. Tiedän että kukaan ei voi viedä Alpon paikkaa tämän äidin sydämessä, sillä on omalaatuinen paikka siellä ja sinne joka yö toivotan hyvät yöt vaikka ei vastausta kuuluisikaan. Niin ja sekin että Alpo sai Alpo nimen ennenkuin tiesimme edes hänen olevan poika, jotenkin se vain näytti jo ensimmäisessä ultrassa niin Alpo maiselta.

Tuo kyllä kuulostaa kanssa kamalalta elävä sisarus, mutta se on minun todellisuus. Minun maailmassa vauvat voivat syntyä kuolleena ilman mitään syytä, minun maailmassa ihmeellistä on että vauva syntyy elävänä. Jos juttelet raskaana olevan kanssa hän sanoo toivovansa tervettä lasta.... itse toivon elävää.... Aika synkkää. Minä olin ennen ihminen vaaleanpunaisessa kuplassa jossa vauvat syntyivät eivät kuolleet, minun kuplassa pahin tapahtui ensimäisellä kolmanneksella ei viimeisellä, siellä neuvolan täti onnitteli kun olit ohittanut ekan kolmanneksen ja sanoi että nyt se vaarallisin vaihe on ohitettu. Niin se kupla puhkeaa kun jotain pahaa tapahtuu, ja vaikka se jyskyttää takaraivossa koko ajan että olet hieman niinkuin valmistautunut siihen että jotain pahaa tapahtuu ei se auta siinä vaiheessa jos niin käy, ei se tee sinusta yhtään sen vahvempaa eikä valmiimpaa.

Löysin auton hanskalokerosta DVD:n jonka saimme neuvolasta "arki vauvan kanssa", niin minä en ehtinyt sitä DVD:tä  katsoa mutta hyvä niin, nyt seuraavalla kerralla sanon neuvolatätille että jos sovitaan niin että jakelet sitten kaiken imetyspropagandan ja opetusdvd sitten kun oikeasti ollaan suht turvallisilla vesillä, niin ei sitten vituta ihan niin paljoa kun niitä lippulappusia löytyy joka paikasta...

Ei muuta kun jatkan kuumeilua, ja odotusta... odotusta... odotuksen odotusta

Koska ne tunteet saa kasaan?

Olen aloittanut lukemaan Carolinen Myss kirjoittamaa kirjaa Sielun Sopimus. Siinä kerrotaan miten kaikesta pitäisi oppia ja kaikki tunteet jotka eivät meille "kuulu" täytyy oppia selättämään. Kuten kateus, katkeruus yms. No siitä olen selvinnyt, olen hetken kateellinen tai katkera mutta se menee nopeasti ohi. Tänään olimme pikkuveljeni kanssa katsomassa erittäin typerää aivan siis idioottimaista elokuvaa, mutta rakastan pikkuveljeäni joten uhraudun (hän on 14V tänä vuonna). No anyway siinä leffassa oli synnytyskohtaus, se tuli siis ihan puskasta, ja oli erittäin naurettava ei yhtään todentuntuinen mutta kuitenkin, välittömästi silmäni alkoivat kostua eikä niitä hanoja saanutkaan helposti kiinni. Huomasin sivusilmällä kuinka pikkuveljeni katsoi minua eikä tiennyt mitä tekisi. Minulle tuo synnyttäminen on jotenkin niin konkreettinen asia, omalla kohdalla se oli se hetki jolloin se lohduttomuus iski takaraivoon kymppikilon lekan voimalla, se oli se hetki jolloin jouduin luopumaan pojastani. Ehkä siinä on myös se kun synnytyksen jälkeen aina vauva itkee joka kerta mutta itse en sitä itkua saanut vaikka olisin kuinka toivonut.

Maanantaina 4.6 meidän poika olisi 4kk, siitä lohduttomasta päivästä tulee kuluneeksi 4kk. Sydämen alla, muistoissa ei koskaan unohduksissa, joka päivä ajatuksissa ja kaipauksessa. Mustatukkaista ihanaa aarretta syvästi kaivaten.

Arkista asiaa..

Olen kipeänä, nuhakuume ällötys olo. Mutta muuten samoilla mennään. Mun täytyy nyt esittää pieni purkautuminen koskien sosiaalista mediaa Facebookkia. Huomasin toissa päivänä kun eräs ystävälistalla oleva rouva oli kommentoinut ystävänsä ultrakuvaa. Sanoin miehelleni että ohhoh, minä itse en uskaltanut laittaa mitään vasta kun olin kahdeksannella kuulla laitoin ystävälle mahakuvan ja sekin oli virhe.. Niin tämä joku iloinen odottaja oli laittanut sen ensimmäisen ultrakuvan ja kirjoittanut " siellä se kölli, oli ihan oikean kokoinen viisisenttiä ja laskettuaika pysyi samana 7.12" sitten oli ihmiset onnitellut jo etukäteen oikein roppakaupalla....

Meinasin postaukseen laittaa että no kuuleppa... Mutta pah annan olla jokainen tyylillään, se että ikinä en itse sitä tekisi ei tarkoita ettäkö se olisi väärin. Olen vaan usein ihmetellyt mitä kaikkea ihmiset faceen laittaa..
Ja kuten odottajana itsekkin tiedän on odotusaika erittäin epävarma ja kaikki voi mennä pieleen kun sitä mahayhteyttä ei ole jotta näkisit mitä siellä tapahtuu joten itse en seuraavalla kerralla laita yhtään mahakuvaa, iloitsen raskaudesta himassa neljänseinän sisällä jottei kukaan vahingossakaan huomaa että täällä taas odotetaan. Mutta meinaan nauttia mahasta, asukista ja kaikista vaivoista jos meille plussa joskus siunaantuu, en meinaa antaa valtaa möröille vaan menen rohkeana taas uuteen vastoinkäymiseen. Minä olen sellainen luonne että en jaksa murehtia, ajattelin aina että kuolisin synnytykseen mutta se olisi ollut silleen ok, en pelkää omaa lähtöä, tosin en meinaa sitä vauhdittaa mutta murehdin enemmän rakkaitani. Minä tiedän että minä en sitä hokase enkä joudu sen kanssa elämään vaan nämä rakkaani täällä joutuvat siitä kärsimään, siksi en sitä pelkää se kun ikävä kyllä on joskus edessä ja väistämätön.

Maanantaina tulee neljäkuukautta täyteen maailman rakkaimman pienen poikani syntymästä. olen muistellut kaikkea, laittanut haudalle kukat ja kynttilän joka viikko se ilmentäkööt meidän suurta kaipuuta. <3

Ja jos on ahdistunut ja miettii asioita liikaa ei siitä seuraa mitään hyvää, siinä väsyttää vaan itsensä.

Täällä nyt ihanan särkylääkkeen ottaneena niin kevyenä..

Positiivinen enkö sitten ole?

Olen aina ollut positiivinen oli myrskyä tai vaikka v-itutus on suunnaton olen aina yhtä hymyä. Nyt en kuulema enää ole, huumoriani ei ymmärrä,se on kuulema liian mustaa. En löydä mistään positiivista jos on odottava äiti kenellä on raskausdiapetes ja kenen täytyisi kontrolloida syömisiään ja noudattaa tarkkaa ruokavaliota, hän valittaa Facessa kuinka hänen pitäisi mutta ei viitsi.. Nyt vauva syntyi terveenä painoi tosin yli neljäkiloa mutta kuitenkin. Miksi en löydä siitä positiivista? Miksi minua suututtaa, minä joka raskausaikana rakastin turvotusta, söin terveellisesti nautin rauta ja vitamiini valmisteet, raudan vadelmien kera jotta varmasti imeytyy ja tein viimeiseen asti fyysistä työtä, en valittanut vaikka olo olikin aika ajoin perseestä. Miksi minun poikani ei suotu syntyä elävänä, miksi minä en saanut vauva-arkea?

Miksi kaiken tämän jälkeen minun pitäisi pystyä iloitsemaan ihmisten voi voi sääli minua asenteesta, ei ole minun juttuni ei enää. Minä herään joka aamu uuteen aamuun toivoen että poika olisi täällä, minun pitää kauhulla odottaa saanko sitä viivaa näkymään siihen testiin, ja sama sitten jos nyt joku päivä teen sen positiivisen testin joudun joka päivä elämään siinä kauhussa tuleeko tästä mitään.

Joten olen positiivinen,nautin linnun laulusta auringon laskuista ja siitä että herään joka päivä uuteen mahtavaan päivään, mutta sympatiaa tai empatiaa voi voi lässyn lässyn asioihin minulta ei riitä enkä löydä niistä mitään positiivista joten on aivan turha tulla mua mollaamaan....

Niin että sellaista tänne risukasaan kuuluu tämä on minun osani ja minä saan olla kuin perseestä ammuttu karhu jos minusta siltä tuntuu, tämä ei ole helppoa jos ihminen olisi suunniteltu vihaiseksi ja voisin itkeä kaiket päivät ilman päänsärkyä niin siten varmasti tekisin.

Uusi Blogi eri paikassa

Jos joku sattuu eksymään tänne niin voi ihmetellä että kaikki tekstit ovat samalla päiväyksellä mutta se johtuu vain siitä että minulla oli blogi helmikuun alusta Vuodatuksessa mutta en pitänyt siitä joten vaihdoin blogin tänne ja tekstit ovat kopioitu sieltä. Haluaisin myös kertoa sen verran että jos tänne eksyy joku joka joutuu kohtaamaan äitejä ja isiä jotka jakavat saman kohtalon, pahinta mitä voi tehdä on esittää että mitään ei olisi käynyt minun kohdallani olen ollut pettynyt mieheni sukulaisiin joiden mielestä en raskaana ole ollutkaan, joten ei tarvitse välttämättä sanoa voi ottaa kiinni ja rutistaa antaa jonkinlainen empaattinen ele. Koska minun elämässä on suru läsnä joka päivä, kauhistun ihmismassasta ja pienistä poikavauvoista, mietin jokapäivä mitä menetimme ja miksi. Minulle asia on tosi se on mullistanut elämäni eikä se ole vähäpätöinen. Lapsien saaminen on lahja ei itsestäänselvyys ja hän joka ei ole menettänyt ei tiedä miltä tuntuu elää tämän kanssa joka ikinen päivä niin kauan kuin henki pihisee.

Lääkäri soitti viimeviikolla, tukostaipumusta ei minulla ole joten pikkumiehen kuolema jäi mysteeriksi. Toisaalta on huojentavaa mutta toisaalta sitä olisi halunnut jonkun syyn. Nyt minulle on tullut jonkunlainen yliannostus kaikkea, kaikkia tunteita ja surua joten luulen etten kamalasti kesän aikana käy tänne kirjoittelemassa. Katsellaan syssymmällä uudestaan mitä silloin on meneillään sen näkee silloin.

Väsynyt

17.05.2012 - 21:44 

 

Tuo otsikko kuvaa tämänhetkistä olotilaa. Peilistä näkyy kasvot vanhemmat kuin ennen, sitä sanotaan että lapsen saaminen kasvattaa ihmistä ja muuttaa... Niin se on muuttanut minuakin olen surusta väsynyt, kasvoillani ei ole enää sitä luontaista iloa jota oli ennen. Vaikka kuinka yritän en saa sitä iloa palaamaan kasvoilleni en sitten millään. Vaikka selviän päivän rutiineista kuten ennenkin nousen, juon kahvit ja lähden duuniin tulen kotia juon kahvit ja hommailen jotain kotitöitä, katson telkkaria ja käyn nukkumaan. Se on siinä rutiini jota ei ole tarvinnut muuttaa ja joka on auttanut minua selviytymään.

Olen miettinyt miten kiteyttäisin sen miltä minusta tuntuu... Jokainen voi ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää mitä minä ja kanssasisaret käymme läpi, kukin eri tavalla omissa maailmoissa mutta kukaan kuka ei ole kokenut tätä ei sitä oikeasti voi ymmärtää. Minulta on kuollut lähes kaikki isovanhemmat, suurimman osan viimeistä matkaa olen ollut saatilla ja ollut heidän kanssaan viimeiset hetket, rukoillut ja siunannut tulevaa matkaa. Olen itkenyt, muistellut ja kironnut elämää, mutta ne ovat aina olleet ymmärrettäviä lähtöjä niin sen elämän kuuluu mennä ei minulla ole ollut vaikeuksia hyväksyä sitä ja suru on ollut erilaista siitä on toipunut helposti. Tämä suru kuin liisteriä siihen tarrautuu vaikka haluaisi päästä irti, se rutistaa joka päivä rintaa ja laittaa kyyneleet virtaamaan ihan yks kaks yllättäen, se tulee heti aamulla ja lähtee vasta sitten kun saat unen päästä kiinni se kalvaa ja nakertaa, uuvuttaa siten että alkaa tulla fyysisiä oireita.

Minulla ei ollut vauvakuumetta ennen, ennen en tiennyt mitä menetin ennen kuin sen menetin. Nyt ikävä on kova pikkumiestä, nyt ja ikuisesti.

Typerää typerämpi äitienpäivä

11.05.2012 - 11:48 

 

Taas on aika hurahtanut, testitulokset pitäisi tulla ensiviikolla.

Niin äitienpäivä olisi taas sunnuntaina kuten joka vuosi 29V se on tullut niin se tulee taas. Joo kyllä ymmärrän miten ihana päivä se voi olla niinhän se on aina ollut. Äidille ennenvanhaan kun asuin kotona vietiin aamukahvit sänkyyn ja annettiin oma tekemät räpellykset joista se oli niin onnellinen tai ainakin esitti olevansa =) Sellaisia olivat minun lapsuuden ja nuoruusajan äitienpäivät. Nyt minua ahistaa ja ärsyttää koko äitienpäivä, miksei tänä vuonna olisi voitu tehdä poikkeusta ja perua se ihan vaan sen ahdistavuuden takia, tänä äitienpäivänä minun piti olla äiti ei äiti ilman lasta ja se on asia joka saa minut suuttumaan... Olen siis himpunverran katkeroitunut.

Viimeaikoina on mielessä pyörinyt taas kaikki asiat, menetykseen synnytykseen ja kaikkeen siihen liittyneet asiat. Ehkä se kuuluu tähän 4kk etappiin joka uhkaavasti kolkuttaa jo ovella. Se on jännä vaikka kuinka yrittää olla ajattelematta niin aina se sieltä tupsahtaa, uudestaan ja uudestaan.

Tämä asian laajuus ja tietoisuus kaikesta siitä että kuinka monta meitä samantienkulkijoita täällä riittää on lisännyt minun ahdistusta. Ristiriitaiset tunteet siitä kaikesta jota on tullut käytyä läpi väsyttää menetin hyvät unenlahjat odottaessa pikkumiestä ja nyt ne tuli rytinällä takaisin, voisin vain nukkua jos saisin. haluaisin siirtää aikaa eteenpäin nopeasti.

Olen alkanut heittää ihme läppää koskien pikkumiestä, en halua että kukaan unohtaa häntä, jos minäkään en voi unohtaa niin miksi antaisin sen etuoikeuden läheiselleni jotka eivät halua hänestä puhua. Asia kalvaa minua sisältä, en voi sille mitään ja tiedän että minua ei ymmärretä... mutta en voi itselleni mitään olen vihainen siitä että miksi tämä sattui meille ja minulla on pirun ikävä pikkumiestä ja vauva-arkea joka piti alkaa.

Joo en halua mitään marttyyrinsädekehää pään ympärille, mutta olen surullinen helvetin surullinen eikä sitä kukaan läheisistäni voi ymmärtää. Tämä asia ei unohdu, se ehkä laimenee mutta aina se tulee olemaan suuri osa minun elämää ja joka äitienpäivä minä kaipaan ja mietin pikkumiestäni jonka olisi kuulunut olla täällä, mutta tämä on elämää ei sen kummosempaa. Lisää paskaa vaan niskaan niin kyllä se siitä.

3kk

04.05.2012 - 19:58 

 

neljä kuukautta sitten olin maailman onnellisin odottaja, ylpeä taistelija kaikki raskausoireet pah minä kestin ne sanoin silloin miehelleni että kyllä tätä mahaa tulee vielä joku päivä ikävä... en vaan tiennyt miten nopeasti se kävisi. kolme kipeää kuukautta on nyt tarvottu eteenpäin ikävä, kaipaus ja suru kalvaa mua sisältä.

En yhtään ihmettele että moni tämän kokenut ajattelee että onko mitään tapahtunut minulla on enää raskausarvet muistona siitä taistelusta ja tietysti sisäinen ylpeys suorituksesta. Mutta se että lopputulos ei ollut sellainen kuin olisimme niin kovasti toivoneet nollaa kaikki ylpeyden aiheet, päinvastoin minulle on tullut hieman sellainen olo että pakkohan mussa on joku vika vaikka uskon 100% että asioilla voi olla muukin selitys vaikkei lääketiede kaikkea myönnä. En ole jaksanut mitään pahemmin kirjoitella rakennus on taas vienyt mehuja terassin ja pihapuuhien merkeissä eikä muutenkaan ajatus ole luistanut. Olen kuin robotti menen eteenpäin esitän olevani iloinen ja selviytynyt mutta iltaisin vuodatan kyyneleet silloin kun kukaan ei huomaa. On myös sydäntä  särkevää katsoa rakasta miestäni kun tulee televisiosta ohjelma jossa on pieni vauva, se miehen suru tuntuu luissa ja ytimissä ja tuntuu myös siltä kuin minun täytyisi pyytää anteeksi vaikka hänkin sen tietää että mitään ei olisi ollut tehtävissä eikä hän ole koskaan minua siitä syyttänytkään.

Joku päivä joskus jossakin tulevaisuudessa meillekkin annetaan toivottavasti uusi mahdollisuus, pikkumiehelle sisarus jolle voimme kertoa isovekasta joka äitin masussa kasvoi ja potki kovasti 8,5kk, sitä minä odotan koko sydämestä.


Älä äiti itke

Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.

Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.

Äiti, katso ulos.
Olen poutapilven hattarassa,
tuulessa kosketan hiuksiasi.
Sadepisarassa annan suukon poskellesi.
Auringon säteessä tunnet lämpöni.
Linnun laulussa helkkää nauruni.
Tähtien tuike on minun silmäniskuni.

Olen joka hetkessä,
jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekään.
Olen tässä, ikuisesti, sydämessä

Kevät ulkona olisipa niin mielessänikin

13.04.2012 - 19:03

Olen yrittänyt olla posittivinen ja iloinen vanha minä. Se on kuitenkin vaikeaa kaikki se minkä menetimme kalvaa minua päivittäin. Voin näyttää ulospäin että kaikki on niikuin ennen, osaan olla puhumatta pikkumiehestä tai miltä minusta tuntuu, koska huomaan ihmisten naamoista että vanha virsi ei enää jaksa... Edelleen olen etsimässä syytä, syy tälle kaikelle täytyy olla jossakin ja kun tarpeeksi kaivan sieltä se löytyy. Tukostaipumuskoe on ensi tiistaina ja tuloksia saa taas odotella kuukauden, tässä vaiheessa kuukausi tuntuu loputtoman pitkältä ajalta. Toivoisin että sieltä löytyisi syy mummolta saaduissa geeneissä olisi vika sitten olisin helpottunut ja vihainen koska olen käynyt lääkärillä jalkavaivojen takia ja lääkäri totesi että ei siellä jaloissa mitään isoja suonia mene...... taisi olla joku valelääkäri. No kaikki tuo on spekulointia siihen saakka kunnes toukokuussa kuulen tulokset.

Olen pohtinut tulevaisuutta ja se pelottaa. Olen lukenut paljon kertomuksia joissa elämä voittaa kohtukuoleman jälkeen mutta kaiken uudestaan eläminen ja kaikki se epävarmuus se pelottaa.

Mielialat vaihtelee aivan kamalasti, ylös ja alas sillä ei ole mitään kaavaa eikä siihen voi vaikuttaa

Tyhjyyttä

08.04.2012 - 22:46 

 

Tuntuu että olisi kamala tarve kertoa jotakin, mutta yksinkertaisesti ei tule mitään ulos. Kevät on vauvamahojen aikaa ja nyt niitä näkee kaikkialla. En ole saanut mitään kamalia tunteen purkauksia mutta kyllä minua ärsyttää sen voin sanoa. Minua ärsyttää että ihmiset eivät tiedä että näin voi käydä, tosin jos tietäisivät voisi odotusaika muuttua hysteeriseksi. Minua ärsyttää että kukaan ei noteeraa sitä faktaa että olen äiti ja olen synnyttänyt ei kukaan kysele mitään sellaisia asioita kuin sellaiselta kysellään kuka on saanut elävän vauvan. Yhteiskunnassa ei ole tilaa kuolleille vauvoille eikä niiden vanhemmille. Se tekee tästä asiasta raivostuttavan! Miksi minulta ei voisi kysyä samoja asioita kun muilta?

Niin päivät rullaa eteenpäin ja minua raivostuttaa että jossain vaiheessa pitää yrittää uudestaan, ja käydä läpi samat pelot nyt vain uudesta vielä pelottavammasta perspektiivistä. Nyt tiedän asioita joita en tiennyt ensimmäisessä raskaudessa ja pelkään että en voi sivuuttaa sitä tietoutta. Jos tapahtumalle ei ole mitään syytä niin mistä voi tietää etteikö se tapahtuisi uudestaan en voi estää sitä mitenkään. Se on vaan otettava taas vastaan mitä annetaan. Mutta osaan myös iloita, iloitsen niistä ihmeistä joita muut ovat saaneet kohtukuoleman jälkeen ja niistä minun sydän pakahtuu siitä onnellisuudesta heidän puolesta, niistä onnistumisista saan voimaa katsoa tulevaisuuteen toivottavasti se tulee myös meidän kohdalle.

Olen miettinyt miten isännät suhtautuvat uuteen raskauteen meillä asia ei ole vielä ajankohtainen. Oma mieheni oli jo esikoisen raskaudessa ihana, huolehtiva. Hän siivosi ja laittoi ruokaa jos en jaksanut ja motkotti vadelmista jotta ne on varmasti kotimaisia ettei tule mitään pöpöjä. Tarkasti ruokavalion että rautalääkkeet alkoi puremaan ja sairaalassa kun odotimme synnytyksen käynnistymistä hän huolehti että hoitajat antoi oikeat lääkkeet =). Meillä on hyvä parisuhde teinivuosien ongelmien jälkeen ja Alpon menetys on vain lähentänyt meitä. Puhumme sellaisita asioista joista emme ennen puhuneet ja menetys oli meille molemmille suuri. Miehet eivät osaa surra kuten me naiset mutta se ei tarkoita etteikö he surisi yhtä paljon. Meillä on miehen kanssa yhteisiä vitutushetkiä asian tiimoilta aina silloin tällöin ja uskon että tämä asia seuraa meitä hautaan asti aina välillä nostaen itsensä pintaan. Eikä tämän pidä unohtua kuitenkin Alpossa on suuri määrä meidän rakkautta ja kaipausta joten ei se ole niin paha muisto.

No sellaisia mietteitä tänään laavalampun ääreltä, eipä ollut taas mitään tajunnanräjäyttävää kerrottavaa. Samassa suossa tarvotaan.