Henkistä pahoinvointia

Otimme toissapäivänä paremman puoliskon kanssa kunnolla yhteen. Vaikka tuntuu että asiat on hyvin niin kuitenkin joku on kalvanut sisältä minua. Ne kaikki appiukon tyhmät sanomiset ja teot, se että mieheni ei kaikille halua Alposta puhua kaikki pienet ja suuremmat jutut, päänsisällä ne saa suuremmankin olomuodon. On hyvä joskus puhdistaa ilmaa oikein kunnolla ja puhua kaikki puhtaaksi, hänelle annan kaiken anteeksi koska rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän on minun kallioni ja paras kaveri. Mutta en pysty sietämään enää hänen isäänsä, kaikki ne asiat joita hän on sanonut minulle aikaisemmin ja nyt, nyt ne ovat todellisia ja ahdistavat, vituttaa suoraan sanotusti, miten ihmisen mitta täyttyy vasta melkein kuudentoista vuoden kuluttua, miten kaikki ne vuodet olen nieleskellyt ja nyt en enää osaa?

Muutama vuosi sitten (10-v) kun emme olleet vielä naimisissa hän sanoi että mieheni ei kannattaisi alkaa rakentamaan taloa kanssani, koska maat oli minun nimissä, sama laulu oli nytkin kun tätä taloa aloimme tekemään vaikka omaisuus on yhteistä. Hänen mielestään rakennuttaisin talon miehelläni ja sitten heittäisin menemään....
Toinen asia oli kun hän otti lapsemme puheeksi siis sen kun meillä ei niitä ole ollut, hän syytti kaikesta minua että minussa on joku vika kun en niitä halunnut vaikka kyllä se suurimmaksi osaksi on ollut hänen poikansa valinta.
Ja nyt sitten oli tämä huono lopputulos, se oli niin kuin viimeinen niitti sanoin miehelleni että en halua olla isäsi kanssa tekemisissä, en ennenkuin se alkaa korjata elämäntapoja ja suutaan. Taitaa kyllä olla mahdotonta alkaa muuttaa yli kuuskymppistä ukkoa.... mut anyway ei o mun probleema. No sitten se sanoi että minun täytyy ajatella kuinka moneen muuhun ihmiseen minun päätökseni vaikuttaa, kuten hänen äitiinsä joka on aivan mahtava, sekä isosiskoon lapsineen kun ollaan aina tupattu porukalla kahvilla siellä istua. Minä sanoin miehelleni että jos joku haukkuu minun poikaani huonoksi lopputulokseksi ei minun tarvitse sellaisen kusipään kanssa olla missään tekemisissä ja siinä päätöksessä meinaan pysyä. Kyllä minua ahdistaa minun päätös, mutta pitääkö kaikki antaa aina anteeksi jos ei tahdo?

Mutta tiedän että minun on taas pyörrettävä päätökseni, en halua että oma ukkokulta voi pahoin minun päätösten takia, eli appiukko olkoon kusipää mä esitän kun en huomaisikaan sitä =)

Sellaisia lomafiiliksiä täällä, pikkumiestä ollut taas kovempi ikävä mutta se ei auta kun pongailla pilviin jos sattus vaikka vilaukselta näkemään. (ja mä taidan kuulostaa niin sekolta... mut EVVK )