Ai jetsamunleera kun mua tekee niin pahaa. Eräs tuttu oli laittanut facebookkiin kuvan "ihanasta vastasyntyneestä tuhisevasta rakkauspakkauksesta pojastaan"... Säikähdin aivan sairaasti, kyllä jos joskus olet sattunut näkemään esimerkiksi oman vauvan kuolleena niin tiedät miltä kuollut vauva nayttää ja tämä poika näytti siltä kuin meidän Alpo. Piti oikein lukea kahteen kertaan se teksti että niin olihan se elossa... olihan kun aina kuva ei kerro enemmän kuin 1000 sanaa.
Niin saattoi taas kuulostaa hieman tunteettomalta ja kyllä en tunne mitään.. Se ei ole kivaa koska tiedän karmanlain ja sen tähden en uskalla ajatella mitään pahoja ajatuksia enkä halua, mutta olen vihainen ja surullinen ja säälittävä paska äiti joka ei oikein meinaa hyväksyä tätä kohtaloa, minä en tätä halunnut kukaan ei kysynyt minun mielipidettä asiaan ja se minua vituttaa. Tänään on ollut taas sellainen päivä että minun on tehnyt mieli hypätä kalliolta, jäädä rekan alle aivan sama kunhan tämän kivun saisi loppumaan. Se on hassua koska minulla on monta syytä elää, eikä minun elämäni ole huonoa päinvastoin se on ollut hyvä ja kokemusrikas elämä mutta silti jos joku voisi ottaa tämän surun ja kivun hetkeksi pois, ja jos nyt kaikki vauvat pysyisivät jossakin poissa minun silmistä ja kuuloetäiyydeltä niin ai kun se olisi hyvä.
Jos nyt jollakin anonyymillä on kauhea tarve kouluttaa minua mitä minun pitäisi tuntea tai mitä minä saan tuntea niin Pliis älä vaivaannu, ei mua kiinnosta. Mä olen siinä tilassa jossa olen onnellinen että kaikki muut on niin helvetin onnellisia ja että itse saan kokea taas uudestaan tuon synnyttämisen ihanuuden ja että en voi luottaa lopputulokseen koska minä tiedän mitä tiedän ja sitä ei tiedä kuin sellainen joka on samankokenut. Niin olen onnellinen siitä ja kiitollinen luojalle mutta en nyt saa ulos sitä mitä minun mielessä liikkuu.
Miksi minun pitäisi ajatella kaikkia muita juuri synnyttäneitä, tai raskaana olevia äitejä? Ajatteleeko niistä kukaan minua? Miksi minun täytyisi olla vaan että niin tämä nyt oli minun kohtalo? en tajua.
No mutta luin juuri yhdestä viestistä että 2010-2011 Kohtukuolemien määrä on ollut ennätysalhainen alle 200kpl vuosi, niin en tiedä tuliko tuosta yhtään parempi olo koska se tekee pienestä % vieläkin pienemmän.
Joo Pasta, sellaista nyt taidan turruttaa aivoni vaikkakin jollakin unella tai muulla ja koittaa huomenna saisinko aamusta paremmat eväät.
Mulla on ollut sama ongelma kun oon nähnyt muutaman elävän vauvan, jotka on nukkunut. Nukkuva näyttää ihan kuolleelta ja tekisi mieli tökätä, että tulisi jotain elonmerkkejä. On välillä tosi raskasta koittaa olla onnellinen muiden puolesta, kun on menettänyt oman esikoisensa. Eivätkä ihmiset tunnu ajattelevan enää muutaman kuukauden jälkeen, että vauvojen näkeminen tai niistä puhuminen sattuisi. Kun totuus on, että koko käsitys elämästä on muuttunut.
VastaaPoistaKatkeruus on minun kokemuksen mukaan ihan normaalia. Hetkittäin suurissakin määrin. Eihän se kiva tunne ole, mutta minkäs teet. Meillekin osui kohdalle todennäköisyys alle 10 vuodessa. Jos se ei aiheuta katkeruutta, niin mikä sitten?
Kiitos Minna, Ehkä tämä joskus vielä helpottaa. Sanoin miehelleni juuri että tulen olemaan vihainen ja katkera vielä varmasti 10- vuoden päästäkin, en ehkä enää niin paljoa mutta olen kuitenkin. Eihän tämä ole kivaa olla tälläinen paska mutta minkäs teet, aina ei vain jaksa olla jotain mitä sydämessään ei enää tunne olevan.
Poista