Puolivuotta on kulunut jo siitä kun sain sinut syliini. Olit kaunis poika musta tukka ja kuoppa leuassa kuten kaikilla meillä, olit aivan isäsi näköinen huulesi olivat tulenpunaiset. Olit vielä lämmin kuten kaikki vauvat ja hetken ajan sain pitää sinut sylissäni, sen hetken olisin toivonut kestävän pidempään. Toivoin että kaikki olisi toisin, kuulisin huutosi ja huoneen olisi täyttänyt onnellisuus ei kaipuu ja haikeus.
Nyt olen taas ollut kärttyisämpi. Tänään taas veljeni poika tuli mummolaan hoitoon enkä voi olla ajattelematta että miksi hän sai syntyä ja meidän poika ei. Se tuntuu itsekkäältä ajatukselta eikä se sen lapsen vika ole mutta en ole vielä valmis, valmis hyväksymään omaa kohtaloa ja etteikö se tuntuisi väärältä. Isäni kysyi veisinkö pojan kävelylle? vastasin että en, hoitakoot jokainen omansa ja minä vien omalleni haudalle kukat ja kynttilän. Tiedän että olen välillä kärkäs sanomisissani ja voisin käyttäytyä kauniimmin, mutta en tänään. Sanoin isälleni että kyllä minua vituttaa joka päivä, ja tiedän että hän ei voi ymmärtää miltä minusta tuntuu, sekään ei ole väärin minun täytyy ymmärtää se. Olen vihainen, katkera enkä aina usko siihen onnistumiseen en enää, minun maailmasta hävisi pohja yhdessä yössä en saa aikaa käännettyä taaksepäin on vaan elettävä eteenpäin.
Saat olla katkera ja surullinen, mutta älä ole noin - anteeksi suora kommentti. Mutta ole iloinen toisten onnesta, se ei ole sinulta pois. Nauti veljesi lapsesta, hän on ansainnut ihanan tädin. Myös sinä haluaisit, että sisaresi kohtelee lapsiasi ilolla ja uteliaan lämpöisesti, ei vihaa lapsia kohtaan.
VastaaPoistaHei Anonyymi.
PoistaEn minä sitä lasta vihaakkaan, vaikka en aina ymmärrä hänen vanhempien valintoja enkä niitä hyväksy niin tiedän sen lapsen olevan viaton, eikä meidän kohtalo ole heidän kohtalo. Jos niin olisi he ehkä näkisivät maailman hieman erilaisin silmin ja osaisivat arvostaa sitä mitä heillä on. Ilo toisten puolesta on sellainen asia jota en vielä pysty tuntemaan, ennen olisin ja tietysti tunnen sitä silloin tällöin nytkin kun on sellainen ihminen kyseessä jonka tiedän sitä arvostavan. Se on vaikea asia selittää, uskon että joku ymmärtää mitä tarkoitan. Ja ikävä kyllä se poika muistuttaa aina minun omastani, heillä on vain kuukausi ikäeroa ja nyt aikaa on kulunut liian vähän.
Virtuaalihalaus täältä toiselta enkelinäidiltä! Tuo on ihan normaalia, mitä tunnet -jos yhtään lohduttaa niin en minäkään vuosi sitten kun oli kulunut vuosi enkelimme syntymästä todellakaan halunnut nähdä ainuttakaan vauvaa. Tsemppiä ja jaksuja päivästä toiseen, kukaan muu kuin saman kokenut ei voi tietää... Heidän onnensa, toki. Jokainen voisi kuitenkin miettiä, miltä itsestä tuntuisi elävä sisaren tai veljen lapsi kun oma olisi samanikäinen mutta onkin kuollut. Ei hyvältä, veikkaan ma. Voimia, kyllä se elo helpottuu aikanaan. Koskaan ei enkelit unohdu, sydämessä elävät aina <3. Näin kahden vuoden jälkeen, vuosipäivänä oli kyllä surullista kun ei meillä kukaan isovanhemmista muistanut häntä.... Monet ystävät kumminkin.
VastaaPoista