ikävä sanaton ja raastava

Juhannus meni rakennuspuuhissa kuten edellisvuosinakin, se on ihan mukavaa viettää aikaa ihan kotosalla ja puuhastella kuin mennä tuolla tukkaputkella känni-ääliöiden joukossa. Kahdenkeskistä aikaa ihanan kullan kanssa vaikkakin olisi ihan mielelläni loikoillut pihalla Alpon kanssa.

Juhannus oli jotenkin henkisesti rankka, tunteet ovat olleet taas pinnassa kai se johtuu viikon päästä tulevasta 5KK etapista. Se tulee olemaan taas uudenlainen päivä jotain muutakin tapahtuu sinä päivänä mutta siitä en ole vielä valmis täällä kertomaan, minulla on eräs asia "työn"alla jonka paljastan jossain vaiheessa kun aika on otollinen. Olen ajatellut viime päivinä Alpo pikkuista ja kaikkia näitä tunteita joita tunnen joka päivä. Ajattelin kun minulle on sanottu että yritys oli hyvä mutta lopputulos huono (appiukkoni kaikessa viisaudessaan) niin ei minusta, lopputuloskin oli hyvä vaikka ei toivottu. En voi kutsua Alpoa huonoksi lopputulokseksi, hän on ihana vauva joka vietti 8,5kk aktiivista kehityselämää ja melskasi lähes tulkoon joka päivä, häneltä opin asioita joita en ollut aikaisemmin tiennyt ja sen rakkauden määrän joka ennen rajoittui mieheeni, sitä ei kukaan ehkä ymmärrä mutta se rakkaus on suurta ja ikuista.

Jatkan tästä joku päivä, nyt on sellainen fiilis että haluan vaan sohvalle peiton alle niiskuttamaan.

Tässä eräs kappale jonka löysin matkalla viisauteen, ihanalle maailman rakkaalle pikkumiehelle jota on niin suunnaton ikävä joka päivä ettei mitkään sanat riitä sitä kuvaamaan <3

http://www.youtube.com/watch?v=svAZHZ83Qjs

Hypoteettistä pohdintaa..

Otan tämän aiheen nyt pohdintaan koska se on mieltäni painanut. Olen miettinyt että jos tulen uudestaan raskaaksi niin miten toimin. Osaisinko olla vaan ja nauttia, olla pelkäämättä. Olen ajatellut että en suostu pelkäämään mutta toisaalta en tiedä kestääkö pääni normaalia käytäntöä. Toisaalta koska raskaus itsessään meni hyvin niin onko minulla mitään pelättävää? mitä minun pitäisi pelätä? Karu fakta on kuitenkin se että vaikka kävisin neuvolassa/sairaalassa vähän väliä niin onko mitään tehtävissä?

Alpoa kun aloin odottamaan kerroin heti testin tehtyäni ensin siskolleni, en edes vielä miehelleni koska en tiennyt miten asian kertoa. Sitten kerran kun töistä tulimme kotiin tokaisin miehelleni että kuule nyt vähän näyttäisi että meille tulee vauva =) ja se oli siinä. Nyt luulen että kertoisin heti ensimmäisenä miehelleni joka sanoi minulle että kenellekkään ei kerrota ennen kuin vauva syntyy ja sitten olisin kuin tulisilla hiilillä. Se on ärsyttävä spekuloida jotakin mitä ei tiedä se on joka asian kanssa sama juttu. Sitä kuvittelee/ luulee että joku asia on jotenkin ja yrittää asennoitua siihen ja sitten kun se tapahtuu niin ei siihen ollutkaan varautunut.

Minuä ärsyttää myös se että ensimmäisessä odotuksessa minulla ei ollut pelkoja, en pelännyt keskenmenoa enkä todellakaan kohtukuolemaa ja nyt minulla jyskyttää kaikki nämä asiat päässä. Mikään ei ole kamalampaa kuin pelätä asiaa johon et voi vaikuttaa. Toisaalta haluaisin että olisin yhtä rento ja luottavainen kuin Alpon odotusaikana jos se vaan on mahdollista. Mutta se on asia jonka tietää sitten kun se tapahtuu.

Ahdistus on myös lisääntynyt, olen ahdistunut sitä mukaan enemmän kuin tietoisuuteni lisääntyy, olen surullinen ja ahdistunut muiden puolesta. Minä toivoisin ettei meidän joukko lisääntyisi, mutta niin se vaan pysyy tasaisena virtana, ja se asia on saanut minut huomaamaan surullisen todellisuuden, todellisuuden joka tekisi mieli huutaa kaikille pallomahoille ja josta olen aika-ajoin vihainen, miksi meille kävi näin ja sinä saat vauvasi pitää. Se on kamalaa kun ajatukset on ristiriitaiset.. tätä ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekkään mutta sitten on se puoli joka on äärettömän vihainen onnellisille odottajille. Se on kamalaa kun huomaat ajattelevasi jotain joka on niin jostain tuolta mustanmielen puolelta että oikein itseä alkaa pelottaa. Mutta ei pidä antaa katkeruuden ja vihan syödä mieltä.

Odotan kovasti Heinäkuuta, heinäkuussa tapahtuu asioita. Minä täytän esimerkiksi 30-v, en vielä tiedä järjestänkö mitään erikoisia juhlia, ehkäpä vain lähimmät henkireikäni =) , Ensikuussa tapahtuu myös jotain muuta, siitä ehkäpä myöhemmin jos kaikki menee niinkuin pitää. Pyysin miestäni että jos lähtisimme  Pariisiin juhlimaan koska emme ole käyneet missään Suomen rajojen ulkopuolella, ja se Urpo vitsikkäästi vastasi "Joo mennään vaan Paraisille...." on siinä mulla kanssa romanttinen ukko-kulta. Mutta ehkäpä sitten pääsen Paraisille jos sellainen paikka suomesta löytyy kyllä se mulle kelpaa tyydyn vähään =).

Mutta nyt pikkumiehelleni pilven reunalle kauniita unia, olet äitin mielessä päivittäin <3 kaipauksena siellä mistä sinut vääryydellä vietiin..

Rajoitettava

Niin minun piti rajoittaa tätä kirjoittamista  ja rajoittaa tätä asian tonkimista. Luen kertomuksia siitä kuinka kohtukuoleman jälkeen on onnistuttu ja kuinka kauan siihen on mennyt ja ja... Alpo tosiaan sai alkunsa melko helposti, kun ei heti tärpännyt muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen niin katsoin päivän ja yritimme uudestaan. Ja niin pieni rakas poikamme sai alkunsa <3 . Nyt olen miettinyt että voiko olla että se ei olekkaan niin helppoa, kroppani on hieman sekaisin ja olen myös miettinyt sitä että miten Kohtukuolema muutti ruumistani. Meillehän ei suoda sitä normaalia hormoonihommaa kuten heille kenellä vauva sitten aktivoi ne. Minulla on salaisuus jota odotan, en tiedä koska, tuleeko se tapahtuvaksi mutta odotan odotan päivää jolloin saisin kokea uuden ihmeen. Mutta näillä näkymin hän antaa odotuttaa itseään.

Olen myös miettinyt mitä ne ihmiset oikein ajattelee, olen hyväksynyt asian... siis siten kun sen hyväksyä voi. Miettiikö ihmiset että no eipä tuo kauaan lastaan surrut, vaikka surenkin joka päivä mutta se mitä muut näkevät ei ole se miltä minusta tuntuu sisälläni. Olen myös miettinyt onko minussa joku aivojuttu, koska en ajattele Alpon menetystä ajattelen mitä olen saanut. Minä en ole sellainen sielu joka voisi olla joka päivä surullinen, elämässä on ne ikävät puolet ja vaikka niitä kuinka haluaisi muuttaa ei siihen meillä ole mahdollisuutta. Pitää vaan siis muuttaa kaikki kokemukseksi ja hyväksyä asiat. Nyt kun luen tuon niin kyllä kuulostan hieman hullulta mutta so What thats me.

Totuus on kuitenkin myös se että täytän 30 vuotta ja olen siis jo silleen vanha, ja jos mietin liian kauan se juna ajaa minun pysäkkini ohi. Ja uskon että nyt jos koskaan olen vahvempi.
Olen miettinyt myös synnytystä, se on jännä vaikka se sujui niin hyvin eikä kivut olleet mitkään ihmeelliset vaan aivan siedettävät, eikä koko synnytys kestänyt kuin 7,5h ja loppu meni 15min niin silti. Minua pelottaa en tiedä miksi vaikka se ei ole ajankohtaista saattaa se jossain vaiheessa olla mutta ei nyt vielä niin minua pelottaa. Ihmiselle näyttää tulevan kaikenlaisia kummituksia matkan varrella. Kaikki se on vaan kestettävä mitä eteen laitetaan.

Mutta oli niin tai näin odotan kuitenkin sitä päivää jolloin voin taas aloittaa alusta ja toivoa parasta.  Jännittää jokaista neuvolakäyntiä ja ultraääntä, tuntea ne pienet potkut mahassa ja toivoa että saisimme tällä kertaa Alpolle elävän sisaruksen jolle voisin sitten joskus kertoa isoveikasta ja kaikesta siitä mitä koimme yhdessä =) .  Sanoin siskolleni että miten voin sitten kutsua uutta tulokasta, rakastan Alpo nimeä ja sen merkitystä. Alpo on jotenkin suurta ja ihmeellistä, se oli suuren rakkauden nimi,  siihen liittyy suuri kaipaus ja suru. Tiedän että kukaan ei voi viedä Alpon paikkaa tämän äidin sydämessä, sillä on omalaatuinen paikka siellä ja sinne joka yö toivotan hyvät yöt vaikka ei vastausta kuuluisikaan. Niin ja sekin että Alpo sai Alpo nimen ennenkuin tiesimme edes hänen olevan poika, jotenkin se vain näytti jo ensimmäisessä ultrassa niin Alpo maiselta.

Tuo kyllä kuulostaa kanssa kamalalta elävä sisarus, mutta se on minun todellisuus. Minun maailmassa vauvat voivat syntyä kuolleena ilman mitään syytä, minun maailmassa ihmeellistä on että vauva syntyy elävänä. Jos juttelet raskaana olevan kanssa hän sanoo toivovansa tervettä lasta.... itse toivon elävää.... Aika synkkää. Minä olin ennen ihminen vaaleanpunaisessa kuplassa jossa vauvat syntyivät eivät kuolleet, minun kuplassa pahin tapahtui ensimäisellä kolmanneksella ei viimeisellä, siellä neuvolan täti onnitteli kun olit ohittanut ekan kolmanneksen ja sanoi että nyt se vaarallisin vaihe on ohitettu. Niin se kupla puhkeaa kun jotain pahaa tapahtuu, ja vaikka se jyskyttää takaraivossa koko ajan että olet hieman niinkuin valmistautunut siihen että jotain pahaa tapahtuu ei se auta siinä vaiheessa jos niin käy, ei se tee sinusta yhtään sen vahvempaa eikä valmiimpaa.

Löysin auton hanskalokerosta DVD:n jonka saimme neuvolasta "arki vauvan kanssa", niin minä en ehtinyt sitä DVD:tä  katsoa mutta hyvä niin, nyt seuraavalla kerralla sanon neuvolatätille että jos sovitaan niin että jakelet sitten kaiken imetyspropagandan ja opetusdvd sitten kun oikeasti ollaan suht turvallisilla vesillä, niin ei sitten vituta ihan niin paljoa kun niitä lippulappusia löytyy joka paikasta...

Ei muuta kun jatkan kuumeilua, ja odotusta... odotusta... odotuksen odotusta

Koska ne tunteet saa kasaan?

Olen aloittanut lukemaan Carolinen Myss kirjoittamaa kirjaa Sielun Sopimus. Siinä kerrotaan miten kaikesta pitäisi oppia ja kaikki tunteet jotka eivät meille "kuulu" täytyy oppia selättämään. Kuten kateus, katkeruus yms. No siitä olen selvinnyt, olen hetken kateellinen tai katkera mutta se menee nopeasti ohi. Tänään olimme pikkuveljeni kanssa katsomassa erittäin typerää aivan siis idioottimaista elokuvaa, mutta rakastan pikkuveljeäni joten uhraudun (hän on 14V tänä vuonna). No anyway siinä leffassa oli synnytyskohtaus, se tuli siis ihan puskasta, ja oli erittäin naurettava ei yhtään todentuntuinen mutta kuitenkin, välittömästi silmäni alkoivat kostua eikä niitä hanoja saanutkaan helposti kiinni. Huomasin sivusilmällä kuinka pikkuveljeni katsoi minua eikä tiennyt mitä tekisi. Minulle tuo synnyttäminen on jotenkin niin konkreettinen asia, omalla kohdalla se oli se hetki jolloin se lohduttomuus iski takaraivoon kymppikilon lekan voimalla, se oli se hetki jolloin jouduin luopumaan pojastani. Ehkä siinä on myös se kun synnytyksen jälkeen aina vauva itkee joka kerta mutta itse en sitä itkua saanut vaikka olisin kuinka toivonut.

Maanantaina 4.6 meidän poika olisi 4kk, siitä lohduttomasta päivästä tulee kuluneeksi 4kk. Sydämen alla, muistoissa ei koskaan unohduksissa, joka päivä ajatuksissa ja kaipauksessa. Mustatukkaista ihanaa aarretta syvästi kaivaten.