Rumat kengät 2012

Tämä runo oli ensimmäinen jonka löysin alkuvuonna, se ei silloin tuntunut miltään eikä koskettanut.

Nyt kun olen kulkenut näillä kengillä tiedän mitä tämä runo merkitsee ja sen joka sana on niin tosi.

 

Kohta vuosi, pitkä pelottava vuosi surun ja kaipauksen sumentama. Nykyisin itku on herkässä koska pääni alkaa olla niin heikko, taas kaikki se missä olimme esikoisen odotuksessa on niin tässä ja nyt, samoilla viikoilla ollaan ja pelottaa, toisesta menetyksestä en selviä, en halua selvitä.

 

Vuosi 2013, ole parempi, minä niin toivon olen ollut urhea ja yrittänyt pysyä vahvana. On päiviä jolloin olisin halunnut vaan luovuttaa mutta vielä vähän aikaa sinnittelen. Tälläisinä hetkinä sen huomaa kuinka heikko ihminen oikeastaan voi olla, tiedän että mikään ei koskaan palaa ennalleen eikä tarvitse, mutta nyt kaipaan jo sitä valoa tunnelin päähän ja näitten tunteiden rauhoittumista, en jaksa jatkuvaa myllerrystä.

Parempaa Vuotta 2013 toivoen.

 

Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää,

että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia,

että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat,
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä,

niillä pitää kulkea.

Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois. Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, jolla on tällaiset kengät.

Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu. Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.

Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen kengillä.

-tuntematon-

Joulu ja 11kk

Joulu olikin yllättävän rankka paikka. Itku tulvahti yksi kaks ilman sen kummempaa syytä. En ole Alpoa miettinyt siten että mitä meillä olisi tai millainen poika hän olisi. Nyt kuitenkin ajatus väkisin ajautui aina siihen, niin meillä pitäisi olla 9kk vanha poika, meidän ensimmäinen joulu yhdessä. Nyt vietimme joulun kahdestaan en jaksanut lähteä katsomaan sisarieni lapsia eikä appivanhemmatkaan napanneet.
No elämään ei voi vaikuttaa ja joulu sai minut taas ymmärtämään sen mitä meillä kuitenkin on vaikka surua onkin tämä vuosi ollut.

Melko hyvin olemme miehen kanssa selvinneet kuluvasta vuodesta vaikka raskas taival tämä on ollut enkä ajattele että tämä tähän loppuisi. Se että Alpo esikoisemme puuttuu aina ja ikuisesti elämästämme on läsnä, sitä muistoa ei kukaan voi pyyhkiä enkä niin haluaisikaan.  Alpo on poika jota rakastettiin niin kovin jo ennen syntymää ja hän sitoi meidät yhteen entistä kovemmin. Näin miehestäni sellaisen puolen jota en ole ennen tiennyt olevan ja osaan arvostaa rakasta miestä vieläkin enemmän.

On ollut hyvä huomata että katkeruus ei ole tullut pysyväksi, olen vihainen elämälle ja kaikille huolimattomille ihmisille mutta en katkera, enkä kateellinen olen onnellinen kaikesta huolimatta ja osaan nauttia näistä päivistä ja hetkistä vaikka olen surullinen. Oman lapsen menetys on sellainen asia joka muuttaa maailman, sitä on vaikea selittää mutta kaikki ne asiat jotka on olleet elämän perustana häviää, elämästä tulee epäreilu ja missään ei ole järkeä kaikki on turhaa, se on ollut vaikeaa hyväksyä että tässä olisi elämässä olisi tämän jälkeen jotain järkeä tai ehkä oikeastaan mitä väliä millään on koska mikään ei ole pyhää ja kaikki häviää kuitenkin....

Minun arvomaailma on kokenut kolauksia nyt muutenkin enemmän ja vähemmän ja olen aika väsynyt olen huomannut että ihmiset jotka ovat olevinaan jotakin eivät kuitenkaan sitä ehkä ole ja että minulta oletetaan ja odotetaan jotakin mitä en jaksa antaa. Helmikuussa tulee vuosi täyteen 1- vuotis synttärit, en ikinä tule unohtamaan sitä tunnetta jota en halua koskaan uudestaan kokea se tunne kun tiedät että sisältäsi on elämä kuollut, pelkään tulevia viikkoja, mutta en suostu luovuttamaan enkä antamaan surulle otetta nyt mennään taas eteenpäin surun kanssa käsikkäin, pidän ajattelun minimaalisena ja keskityn vauhtiin.

Vuosi 2013 tulee olemaan varmasti hyvä, käänteisen ajattelun mukaisesti 13 on onnen numero ja siihen luotan

Parempaa Uutta Vuotta 2013 kaikille enkeleiden isille ja äideille meitä on tullut vuonna 2012 liikaa uusia.

10kk

Ensiviikolla tulee kuluneeksi 10kk, kuten olen huomannut siinä ajassa ehtii tapahtumaan paljon asioita ja se miten itse jaksaa on itsestä kiinni. Minua Alpon menetys muutti, minusta tuli minäkeskeisempi ja olenkin alkanut ajattelemaan itseäni enemmän. Nyt minua ei sinällänsä kiinnosta kuinka töissä pärjätään ilman minua tai pahoitanko jonkun mielen kun pysyn joulun kotona. Kuitenkin olen pikkuhiljaa löytänyt sitä vanhaa suvaitsevaisuutta ja epäitsekeskeisyyttä, vaikeaa se on kaiken vihan ja katkeruuden sisältä löytää sitä vanhaa ihanaa omaa itseään. Pikkumiehelle viemme kynttilän aina kun on liikettä kylällä mutta en ole ottanut siitä mitään painetta, minulla ei ole enää tarvetta todistella itseäni ja menetystä, en voi sille mitään että kaikki ihmiset ei ymmärrä ja sen voin aina kertoa kun joku kysyy. Onko sinulla lapsia kysymyksen vastaus on helppo, kyllä esikoinen,  ja jos tulee lisäkysymyksiä vastaan kuten asiat on ei minulla ole hävettävää eikä se suru ole niin iholla ettenkö pysty sitä itse käsittelemään ja kertomaan.

Tammikuun lopusta asti olen etsinyt jotakin vastausta jotakin toimintamallia, sitä että mikä kaiken tarkoitus on ja miksi tämä tapahtuu meille. Miksi olen pakottanut itseni eteenpäin ja miksi en ole antanut surun vallata kokonaan itseäni. Olen ollut monta kuukautta pelkkä kysymysmerkki ja ajatellut että koska kaikki muut toimii näin on minunkin toimittava. Jotenkin olen saanut nyt kuitenkin rauhan ja ymmärtänyt kaiken, en sano etteikö minulla vielä olisi pahaolla sisäisesti, etteikö tietyt asiat saisi sydämeni murtumaan uudestaan ja uudestaan ja että se fakta että lopun elämän tulen miettimään minkä väriset silmät pojallamme olisi olleet, mitä hän nyt tekisi ja miltä näyttäisi joka kerta kun näen tummatukkaisen ruskeasilmäisen pojan ajattelen että tuollainen se oma poikanikin voisi olla, esikoisemme <3

Luin lehdestä jutun Sylvistä 99-vuotiaasta teräsmummosta joka oli palvelukeskuksen kirjeenvaihtaja. Hän oli menettänyt kaikki rakkaat 4 lasta, kaksi heistä syntyi kuolleena, kolmas eli 5,5vuotiaaksi koska hänellä oli aivovaurio ja 4lapsista eli 7-vanhaksi mutta hukkui. Rakas puoliso oli kuollut 46vuotta sitten. Lasten kuolemasta hän sanoi että "ei sitä koskaan voi unohtaa, aivan kuin pala olisi revitty pois itsestä, se kirveli monta vuotta. Mutta kaikki pitää ottaa vastaan ja kaikesta on jaksettava nousta. Kun omia lapsia ei ollut hoitolapset olivat sitäkin rakkaampia."
Olen usein miettinyt tuota mitä sitten jos niin käy että kaikki muut menee ennen minua ja jään yksin, sitä en halua mutta näillä ihmisillä jotka ovat nähneet elämää on elämänasenne jota kunnioitan ja joka saa minut ymmärtämään itseäni. Tämä minun elämänasenne on se johon minut on kasvatettu ja josta olen yrittänyt rimpuilla pois kun maailmani mureni, se ei ehkä kuitenkaan ole niin huono asenne. Asiat joita et voi muuttaa on otettava vastaan ja kasvettava siitä vahvistuttava. Minä tiedän että olen vahva, vahvempi kuin ihminen joka ei ole kokenut samaa kuin minä niistä asioista ammennan ylpeyttä ja jaksan jatkaa, ja suurin kiitos kuuluu miehelleni, tuolle maailman parhaalle isälle ja puolisolle joka ei ole mikään kaavoihin kangistunut vaan joka laittaa itsensä likoon jotta minulla olisi hyvä olla. Minun mieheni molemmat joita rakastan yli kaiken muulla ei ole väliä, ja ehkäpä uskallan toivoa että saamme pikkusisaruksen tällä kertaa ehjänä tähän maailmaan.

Elämämme muuttui 10kk sitten, en olisi halunnut kokea sitä jos sen voisi jättää kokematta mutta jos ei vaihtoehtoa ole niin päivääkään en vaihtaisi pois. Tiedän että ihana pikkumiehemme ymmärtäisi eikä haluaisi äidin olevan surullinen ja että jos kaikki olisi mennyt toisin en olisi näin vihainen ja katkera, siitä minun täytyy päästä pois. En halua muuttua vanhaksi, vaan haluan alkaa rakastamaan taas asioita, ihmisiä ja elämää. Vaikka välillä elämä potkii päähän oikein kunnolla teräskärkimaihareilla ei se auta. Minä rakastan kuitenkin näitä ihmisiä kenen kanssa täällä tällustan ja he eivät valinneet sitä että minusta tuli vihainen, he eivät ole ansainneet sitä eikä minun poikani olisi toivonut vihaistä äitiä, ei itselleen eikä sisaruksilleen. Nyt pyrin olemaan positiivinen oma "vanha" itseni <3

Vertaistukiryhmästä olen harkinnut poistumista, ryhmät on hyviä ja tarpeellisia mutta en pidä siitä että ihmiset laitetaan "minulla menee huonommin ja minun suruni on suurin" järjestykseen. Lapsen menetys on aina epäoikeudenmukainen oli kyse vauvasta tai vanhemmasta, lapsi kuin lapsi ja oma silloin ei surulla ole mitään järkeä. Minä en ole siinä asemassa että voisin alkaa mittaamaan surua, minä olen surullinen mutta sinä olet surullisempi, siihen ei välttämättä liity menetys vaan se on niin paljon henkilöstä kiinni miten sen käsittelee. Mutta suorastaan V******* tuollainen vertailu. Siksi en niinkään pidä siitä, en voi olla oma itseni siellä. Tiedän että tukiryhmässä on paljon ihmisiä joilta on mennyt ainut lapsi ja siksikin kunnioitan niitä ihmisiä ei ole oikein sanoa että sinun surusi on pienempi koska menetit vauvan ja minun suurempi koska menetin lapsen joka sairastui ja ehti elää monta vuotta. Ei se mene niin, minusta mitä itse olen oppinut asia on siten että, oma suru suruista suurin, muut samankokeneet tietää jotakin mutta ei millään sitä miltä sinust tuntuu se on jokaisin oma polku joka täytyy kulkea, kaikkine tunteineen. Mutta jos on joku jonka takia jaksaa nousta joka aamu sängystä ja joskus aina silloin tällöin päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, voi kohtukuoleman kanssa oppia elämään jotenkin.... 

Rakkaus ei koskaan kuole se vahvistuu.