10kk

Ensiviikolla tulee kuluneeksi 10kk, kuten olen huomannut siinä ajassa ehtii tapahtumaan paljon asioita ja se miten itse jaksaa on itsestä kiinni. Minua Alpon menetys muutti, minusta tuli minäkeskeisempi ja olenkin alkanut ajattelemaan itseäni enemmän. Nyt minua ei sinällänsä kiinnosta kuinka töissä pärjätään ilman minua tai pahoitanko jonkun mielen kun pysyn joulun kotona. Kuitenkin olen pikkuhiljaa löytänyt sitä vanhaa suvaitsevaisuutta ja epäitsekeskeisyyttä, vaikeaa se on kaiken vihan ja katkeruuden sisältä löytää sitä vanhaa ihanaa omaa itseään. Pikkumiehelle viemme kynttilän aina kun on liikettä kylällä mutta en ole ottanut siitä mitään painetta, minulla ei ole enää tarvetta todistella itseäni ja menetystä, en voi sille mitään että kaikki ihmiset ei ymmärrä ja sen voin aina kertoa kun joku kysyy. Onko sinulla lapsia kysymyksen vastaus on helppo, kyllä esikoinen,  ja jos tulee lisäkysymyksiä vastaan kuten asiat on ei minulla ole hävettävää eikä se suru ole niin iholla ettenkö pysty sitä itse käsittelemään ja kertomaan.

Tammikuun lopusta asti olen etsinyt jotakin vastausta jotakin toimintamallia, sitä että mikä kaiken tarkoitus on ja miksi tämä tapahtuu meille. Miksi olen pakottanut itseni eteenpäin ja miksi en ole antanut surun vallata kokonaan itseäni. Olen ollut monta kuukautta pelkkä kysymysmerkki ja ajatellut että koska kaikki muut toimii näin on minunkin toimittava. Jotenkin olen saanut nyt kuitenkin rauhan ja ymmärtänyt kaiken, en sano etteikö minulla vielä olisi pahaolla sisäisesti, etteikö tietyt asiat saisi sydämeni murtumaan uudestaan ja uudestaan ja että se fakta että lopun elämän tulen miettimään minkä väriset silmät pojallamme olisi olleet, mitä hän nyt tekisi ja miltä näyttäisi joka kerta kun näen tummatukkaisen ruskeasilmäisen pojan ajattelen että tuollainen se oma poikanikin voisi olla, esikoisemme <3

Luin lehdestä jutun Sylvistä 99-vuotiaasta teräsmummosta joka oli palvelukeskuksen kirjeenvaihtaja. Hän oli menettänyt kaikki rakkaat 4 lasta, kaksi heistä syntyi kuolleena, kolmas eli 5,5vuotiaaksi koska hänellä oli aivovaurio ja 4lapsista eli 7-vanhaksi mutta hukkui. Rakas puoliso oli kuollut 46vuotta sitten. Lasten kuolemasta hän sanoi että "ei sitä koskaan voi unohtaa, aivan kuin pala olisi revitty pois itsestä, se kirveli monta vuotta. Mutta kaikki pitää ottaa vastaan ja kaikesta on jaksettava nousta. Kun omia lapsia ei ollut hoitolapset olivat sitäkin rakkaampia."
Olen usein miettinyt tuota mitä sitten jos niin käy että kaikki muut menee ennen minua ja jään yksin, sitä en halua mutta näillä ihmisillä jotka ovat nähneet elämää on elämänasenne jota kunnioitan ja joka saa minut ymmärtämään itseäni. Tämä minun elämänasenne on se johon minut on kasvatettu ja josta olen yrittänyt rimpuilla pois kun maailmani mureni, se ei ehkä kuitenkaan ole niin huono asenne. Asiat joita et voi muuttaa on otettava vastaan ja kasvettava siitä vahvistuttava. Minä tiedän että olen vahva, vahvempi kuin ihminen joka ei ole kokenut samaa kuin minä niistä asioista ammennan ylpeyttä ja jaksan jatkaa, ja suurin kiitos kuuluu miehelleni, tuolle maailman parhaalle isälle ja puolisolle joka ei ole mikään kaavoihin kangistunut vaan joka laittaa itsensä likoon jotta minulla olisi hyvä olla. Minun mieheni molemmat joita rakastan yli kaiken muulla ei ole väliä, ja ehkäpä uskallan toivoa että saamme pikkusisaruksen tällä kertaa ehjänä tähän maailmaan.

Elämämme muuttui 10kk sitten, en olisi halunnut kokea sitä jos sen voisi jättää kokematta mutta jos ei vaihtoehtoa ole niin päivääkään en vaihtaisi pois. Tiedän että ihana pikkumiehemme ymmärtäisi eikä haluaisi äidin olevan surullinen ja että jos kaikki olisi mennyt toisin en olisi näin vihainen ja katkera, siitä minun täytyy päästä pois. En halua muuttua vanhaksi, vaan haluan alkaa rakastamaan taas asioita, ihmisiä ja elämää. Vaikka välillä elämä potkii päähän oikein kunnolla teräskärkimaihareilla ei se auta. Minä rakastan kuitenkin näitä ihmisiä kenen kanssa täällä tällustan ja he eivät valinneet sitä että minusta tuli vihainen, he eivät ole ansainneet sitä eikä minun poikani olisi toivonut vihaistä äitiä, ei itselleen eikä sisaruksilleen. Nyt pyrin olemaan positiivinen oma "vanha" itseni <3

Vertaistukiryhmästä olen harkinnut poistumista, ryhmät on hyviä ja tarpeellisia mutta en pidä siitä että ihmiset laitetaan "minulla menee huonommin ja minun suruni on suurin" järjestykseen. Lapsen menetys on aina epäoikeudenmukainen oli kyse vauvasta tai vanhemmasta, lapsi kuin lapsi ja oma silloin ei surulla ole mitään järkeä. Minä en ole siinä asemassa että voisin alkaa mittaamaan surua, minä olen surullinen mutta sinä olet surullisempi, siihen ei välttämättä liity menetys vaan se on niin paljon henkilöstä kiinni miten sen käsittelee. Mutta suorastaan V******* tuollainen vertailu. Siksi en niinkään pidä siitä, en voi olla oma itseni siellä. Tiedän että tukiryhmässä on paljon ihmisiä joilta on mennyt ainut lapsi ja siksikin kunnioitan niitä ihmisiä ei ole oikein sanoa että sinun surusi on pienempi koska menetit vauvan ja minun suurempi koska menetin lapsen joka sairastui ja ehti elää monta vuotta. Ei se mene niin, minusta mitä itse olen oppinut asia on siten että, oma suru suruista suurin, muut samankokeneet tietää jotakin mutta ei millään sitä miltä sinust tuntuu se on jokaisin oma polku joka täytyy kulkea, kaikkine tunteineen. Mutta jos on joku jonka takia jaksaa nousta joka aamu sängystä ja joskus aina silloin tällöin päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, voi kohtukuoleman kanssa oppia elämään jotenkin.... 

Rakkaus ei koskaan kuole se vahvistuu.