Maailman paras isä ja mies

Olen pitkästä aikaa nauranut oikein kunnolla. Ennen uutta ajanlaskua olin  kamalan iloinen ihminen nauraa rätkätän vähän väliä mitä typerimmistä jutuista, nyt Alpon menetyksen jälkeen minua ei ole paljoa naurattanut ja niimpä minun nauru lihakset on surkastuneet. Olen hämmästynyt miten minun nauru on muuttunut hysteeriseksi nauruksi se ei ole sellaista heleää hihi naurua vaan hysteeristä hullun naurua... Kyllä se siitä varmasti kehittyy ja normalisoituu joskus mutta on hauska huomata itsessä sellaisia uusia piirteitä miten ihminen voi muuttua.

Nauru on hyvästä se vapauttaa jotain patoutumia sen huomaan sen jälkeen on kevyempi olla, suosittelen vaikkei se siltä tunnu mutta uskon sen olevan yhtä vahva eheyttäjä kuin kyyneleet.

Isänpäivä meni, pötkötimme suurimmaksi osaksi kotona mutta pakko oli raahautua appivanhemmille syömään, vaikka en millään olisi tahtonut. Kukaan heistä ei sanallakaan maininnut miehelleni mitään isyyteen liittyvää. Kyllä minä aamulla häntä onnittelin ja toin kaffet sänkyyn suklaan kera, mutta kyllä se pisto jonka tunsin sydämessäni oli suuri. Tänä vuonna meillä on ollut molempien ensimmäiset päivät ilman omaa poikaamme, ja se suru on suunnaton. Vihaan Facen isänpäivätoivotuksia ja toitotuksia kyllä varmasti jokainen tietää kenellä on eka isänpäivä tai muuta vastaavaa, sinä päivänä en käynyt kuin kerran en halua ottaa puukkoa rintaan kokoajan. Mitä tuntemuksia nuo herättää ja miksi? Ehkä siinä on ensimmäisenä juuri se miksi minulla ei ole varaa kirjoitella sinne siitä miltä minusta tuntuu? Jos laittasin sinne että ensimmäinen äitienpäivä mutta lapsi enkelinä tms, niin pikkasenko katottaisiin kieroon. Se ei välttämättä ole mitään katkeruutta jota tunnen vaan ehkä enemmänkin ärsyyntymistä eriarvoisuudesta, miksi eläviä muistetaan mutta ei kuolleita? Mua vaan niin ärsyttää!

No minä voisin viettää maailman parhaan miehen päivää, sellainen minulla täällä on. Sanoinkin hänelle että minusta on hyvä tietää että minun rakkaillani ei ole hätää vaikka en itse paikalla olisikaan. Hän osaa pyykätä ja siivota hän laittaa herkullista ruokaa. Mua aina välillä ahdistaa koska minulla on olot kuin prinsessalla ja mieheni on se joka on kannatellut päätäni pinnan päällä. Rakastan miehiäni <3
Tiedän että Alpon menetys oli hänelle kova pala ja että hän olisi mielummin antanut oman henkensä, aivan kuten minäkin jos olisin voinut vaikuttaa asioihin tai joku olisi jotain vinkannut olisimme tehneet kaikkemme. Mutta emme syytä toisiamme emmekä ketään muutakaan, Olemme vain välillä niin lohduttoman surullisia.

Ihmisellä on kaksi puolta voin laittaa naamarin päälle ja näyttää että kaikki on hyvin, minua ei hätkäytä mikään, olen onnellinen ja sitten on se toinen puoli joka on yleensä vain kotona itkevä tai muuten maailmaa vihaava. Blogeilla on taipumus muuttaa muotoaan, vaikka olen onnellinen minun blogi ei muuta sinällänsä sisältöä se on päivästä toiseen samojen asioiden miettimistä ja kertaamista, minusta ei saa onnellista odottajaa koska sisälläni on suuri suru ja pelko. Se on jännä miten ihminen muuttuu kun on tullut tietoiseksi siitä mitä voi menettää.

Rakkaus maailman suurin, ikuinen, naisena olemisen vaikeus, ilot ja surut , suunnaton ikävä.

Tiedän, että sinäkin halusit

Vain hetken sinut tuntea vatsassani sain,
en enempää, sen hetken vain.
Täällä äidillä ja isällä sinua kova ikävä on,
meidän surumme rauhaton, lohduton.
Mutta luona Jumalan, taivaassa siellä,
saat katsella äitiä ja isää elämän tiellä.
Sinut vielä syliini sulkea saan,
ja siinä pitää ainiaan.
Siis odota rakkahin äitiä, isää siellä,
me kohtaamme vielä taivahan tiellä.