Kuinka kertoisin kun on jotain kerrottavaa...

Olen miettinyt kuinka kertoisin uudesta odotuksesta kun siitä on jotain kerrottavaa. Mietin miksi koen sen niin vastenmielisenä sanoa kenellekkään yhtään mitään. Olen hieman vihainen... kai. Jotenkin en pidä siitä mitä kaikki tuntuvat ajattelevan että uusi vauva tilalle kyllä se siitä, tai etten tuntisi enää mitään tai uusi yritys kyllä se siitä. Mua ärsyttää just nämä ristiriitaset tunteet, olen onnellinen että voin tulla raskaaksi, mutta samalla ajattelen kaikkia niitä jotka eivät voi tulla tai ketkä joutuvat käymään kauheat kasat hoitoja jotta saa unelmansa toteen, eikä varmuutta siitä ole vieläkään ja sitten olen minä joka valitan täällä, ai että mua ärsyttää mutta kun niin tekee enkä voi sille mitään. Olen pahoillani kaikkien meidän puolesta joita elämä potkii päähän ja jotka jaksavat kuukausi toisen perään taistella jotta onnistuisivat.

En tiedä hokaseeko kukaan mitä tarkoitan, mutta olen jotenkin suuttunut siitä että kaikki olettaa että haluan "yrittää" uudelleen. Kai se "yrittäminen" on nyt se sana joka on saanut minut ärsyyntymään ja juuri se "lapsien teon helppous", mua ärsyttää kun ihmiset eivät tiedä mitä minun päässä liikkuu ja että kaikki pitävät raskautumista itsestään selvyytenä, ajattelen kaikkia niitä joille raskaaksi tuleminen ei ole itsestäänselvyys vaan se on todellakin ihme niin mua ärsyttää vain sen tähden että nämä ei tiedä mitä oikeasti tuolla muualla tapahtuu ja mitä minun pääni sisällä tapahtuu.

Samalla olen tutkinut kaikkia epiduraalipuudutuksia, synnytyksen kestoja yms. Mua häiritsee kun kätilö sanoi että epiduraali ei ehtinyt vaikuttaa että oliko se niin, koska en välttämättä halua sitä uudestaan ja jos se ei edelliselläkään kerralla ehtinyt vaikuttaa niin miksi ottaisin sitä. Kaikkia tyhmiä juttuja päässä liikkuu.. voisipa ne estää.

Eilen rakkaan kummitytön päivillä minulta kysyttiin olenko pieniin päin, veljeni vaimo kysyi hiljaa kuiskaten. Tiuskaisin että no en! kuinka niin? No kunhan ajattelin kun olet lopettanut tupakanpolton. Olin silleen että WTF, okei vaikka olisinkin niin varmasti kertoisin teille ensimmäisenä, ja vaikken olisi niin kai saan sen tupakanpolton lopettaa ihan vaan oman terveyden kannalta. Luin että jos lopetat tupakanpolton 30-v saat muutaman elinvuoden lisää, niin päätin nyt sitten luopua siitä paheesta lopullisesti ihan muuten vaan kun vituttaa niin paljon.

No en tiedä ärsyttää taasen

vauvoja siellä vauvoja täällä

Ai jetsamunleera kun mua tekee niin pahaa. Eräs tuttu oli laittanut facebookkiin kuvan "ihanasta vastasyntyneestä tuhisevasta rakkauspakkauksesta pojastaan"... Säikähdin aivan sairaasti, kyllä jos joskus olet sattunut näkemään esimerkiksi oman vauvan kuolleena niin tiedät miltä kuollut vauva nayttää ja tämä poika näytti siltä kuin meidän Alpo. Piti oikein lukea kahteen kertaan se teksti että niin olihan se elossa... olihan kun aina kuva ei kerro enemmän kuin 1000 sanaa.

Niin saattoi taas kuulostaa hieman tunteettomalta ja kyllä en tunne mitään.. Se ei ole kivaa koska tiedän karmanlain ja sen tähden en uskalla ajatella mitään pahoja ajatuksia enkä halua, mutta olen vihainen ja surullinen ja säälittävä paska äiti joka ei oikein meinaa hyväksyä tätä kohtaloa, minä en tätä halunnut kukaan ei kysynyt minun mielipidettä asiaan ja se minua vituttaa. Tänään on ollut taas sellainen päivä että minun on tehnyt mieli hypätä kalliolta, jäädä rekan alle aivan sama kunhan tämän kivun saisi loppumaan. Se on hassua koska minulla on monta syytä elää, eikä minun elämäni ole huonoa päinvastoin se on ollut hyvä ja kokemusrikas elämä mutta silti jos joku voisi ottaa tämän surun ja kivun hetkeksi pois, ja jos nyt kaikki vauvat pysyisivät jossakin poissa minun silmistä ja kuuloetäiyydeltä niin ai kun se olisi hyvä.

Jos nyt jollakin anonyymillä on kauhea tarve kouluttaa minua mitä minun pitäisi tuntea tai mitä minä saan tuntea niin Pliis älä vaivaannu, ei mua kiinnosta. Mä olen siinä tilassa jossa olen onnellinen että kaikki muut on niin helvetin onnellisia ja että itse saan kokea taas uudestaan tuon synnyttämisen ihanuuden ja että en voi luottaa lopputulokseen koska minä tiedän mitä tiedän ja sitä ei tiedä kuin sellainen joka on samankokenut. Niin olen onnellinen siitä ja kiitollinen luojalle mutta en nyt saa ulos sitä mitä minun mielessä liikkuu.

Miksi minun pitäisi ajatella kaikkia muita juuri synnyttäneitä, tai raskaana olevia äitejä? Ajatteleeko niistä kukaan minua? Miksi minun täytyisi olla vaan että niin tämä nyt oli minun kohtalo? en tajua.

No mutta luin juuri yhdestä viestistä että 2010-2011 Kohtukuolemien määrä on ollut ennätysalhainen alle 200kpl vuosi, niin en tiedä tuliko tuosta yhtään parempi olo koska se tekee pienestä % vieläkin pienemmän.

Joo Pasta, sellaista nyt taidan turruttaa aivoni vaikkakin jollakin unella tai muulla ja koittaa huomenna saisinko aamusta paremmat eväät.

Saisinko ne siniset silmät ja vaaleanpunaiset lasit takaisin

Niin minun piti pitää taukoa mutta toisin kävi, tuli ajatuksia ja vihastuksia ja kaikkea muuta.
Taas tuo sosiaalinenmedia aiheuttaa mulle vaan niin suurta vitutusta en mä vaan voi sille mitään, ei musta ole kiva olla tälläinen kaipaan sitä sinisilmäisyyttä ja lapsenomaista tietoa maailman pahuudesta. Mun tekisi mieli huutaa et mikään ei ole varmaa kuin epävarma, mutta tää on nyt mun oma kohtalo enkä sitä voi muuttaa.

Toinen asia on tämä Marianna Alasen kokema kohtukuolema, en kauheasti pidä siitä miten asiat uutisoidaan lööppi "synnytti kuolleen tytön" ja sitten asiaosuus on vaan että näin ja silleen, asiasta ei kerrota sen enempää, kuinka raskas se oikeasti on tai mitään muuta se nyt vaan on ja siinä se. Juuri se mua ärsyttää kun käyt vaikka vau.fi sivuilla katsomassa keskusteluja joissa "älyhoi älä jätä" nimimerkillä varustetut ihmiset keskustelevat asiasta ja se menee suht näin.

-Siis aivan kamalaa mitä sille vauvalle kävi? toivottavasti ei kuollut.....
- Joo siis kuolihan se se synnytti kuolleen tytön!
- OMG siis varmaan se johtuu sen iästä, koska siis sehän oli jo 34-V... daa tai sit se oli joku kehityshäiriö....
- Joo no ei nyt varmaan johtunut iästä, kun ei toi nyt ole ikä eikä mikään.
- No johtukse tosta kun se vauva oli perätilassa? sen takia varmaan kuristu napanuoraan....

Siis joo voi OMG ja V-itututus sentään ihmiset voisivat hankkia aivot, ja tosiaan nyt ne päätyivät sitten siihen että kyllä se on se ikä....
Ja toinen on siellä keskustelussa..

- Harmillinen juttu, mutta hyvä muistutus siitä että jos liikkeet vähenee niin heti soitto synnärille ja pla pla.

Pitäisikö tälle henkilölle antaa papukaijamerkki koska hokaisi jotain mitä meille ei neuvolassa välttämättä kerrota tai jotain mikä ei varmasti ensimmäisenä tule mieleen koska kukaan ei puhu tästä...

Minä omasta mielestäni tunsin vikat liikkeet maanantaina, mutta lääkäri sanoi että poika olisi ollut jo kuolleena kauemmin, ja se että jos liikkeet loppuu ne loppuu yks kaks ei siinä välttämättä ole mitään tehtävissä. Jos joku tapahtuu se tapahtuu eikä aina asioille ehdi tekemään mitään, niin voihan ne vähentyä mutta meidän tapauksessa ne loppuivat oli aktiivista ja pam.

Niin eli minun mielestä pitäisi asiasta uutisoida paremmin ja kertoa millainen helvetti maanpäällä on kun on lapsen kuolema taustalla, mua ärsyttää noi pikkusielut jotka luulee tietävänsä mistä puhuu ja kehtaa vetää idioottimaisia johtopäätöksiä, tottakai jossain on pakko olla vikaa ehkä äidissä jos ei lapsessa, aivan varmasti se poltti tupakkaa tai joi raskausaikana, ihan oikein että sille käy noin....

Niin mua ärsyttää, mua saa ärsyttää koska saatan tietää asian jos toisen liittyen kohtukuolemaan, ja siihen millaisia tunteita se tässä äidissä ja isässä herättää, siitä pohjattomasta surusta joka on läsnä joka päivä, niistä typeristä lotkautuksista, olette vielä nuoria, ehditte vielä... niin se ei tuo minun poikaani takaisin, ei se uusi vauva muuta sitä faktaa sitä asiaa että olen jo yhden lapsen synnyttänyt, kaipaan sitä lasta enkä halua korvata häntä, se ei ole sama asia.

Niin en pidä ihmisistä jotka ei ymmärrä mistään mitään, en pidä siitä että asiat kerrotaan vähätellen ja jos kyseessä on julkisuudenhenkilö sitä mässäillään vielä vähän enemmän.

Sellaisia aivohöyryjä Alpon äiti täällä päästelee, kohta on 7kk ovella voi kuinka aika menee nopsaan ja ikävä kasvaa <3 rakkaus on ikuista ja raastavaa.

aikalisä

Viime vuonna näihin aikoihin olin 9 viikolla raskaana, kaikki oli hyvin ja parin viikon päästä olisi rakenneultra. Aikaa kun ajattelee taaksepäin huomaa miten vähän aikaa siitä on, ihmisen elämä voi kokea kamalan käännöksen vain silmänräpäyksessä ja onnellisuuden tilalle tulee suunnaton suru ja kaikki se mikä oli tärkeää menettää merkityksensä. Silloin täytyy tarrautua niihin asioihin joista on ennenkin löytänyt onnea, itse en jaksa surua joka päivä vaan jätän sen "roikkumaan" ajattelen että jos suruun jää kiinni ottaa se vallan kokonaan eikä siitä pääse enää eroon. Suru voi pilata parisuhteen joka on ollut hyvä, koska jos siitä ei puhuta alkaa toisesta tuntumaan että asia olikin vähäpätöinen eikä hän enää sure. Olen huomannut meidän parisuhteessa uusia puolia, me olemme puhuneet paljon ja ihana puolisoni jaksaa kuunnella motkotuksiani mukisematta. En ole hetkeäkään luullut etteikö Alpo olisi ollut hänelle yhtä suuri menetys kuin minulle, mutta juuri se että minä puhun hänestä ja toinen ei alkaa aiheuttamaan eripuraa ja hampaiden kiristystä. Mutta silloin täytyy tarttua härkää sarvista ja pakottaa se toinen osapuoli puhumaan asiat läpi, vain niin siitä pääsee eteenpäin.

Kyllä on ollut ennenkin ala- ja ylämäkiä ja niitä tulee jatkuvasti eteen, mutta niistä on vaan selviydyttävä. Omalla kohdallani voin todeta että mieheni on ainut asia joka saa minut jatkamaan joka päivä ja pakottamaan itseni silloinkin kun en jaksaisi tai uskaltaisi. Sairaalassakin ajattelin että minun on pysyttävä kasassa juurikin hänen takiaan. Eilen kun katselimme taivaalle tähdenlentoja mietin miten tuosta mopopojasta joka oli niin kovis on kehittynyt noin ihana puoliso. Hän on minun paraskaverini, lapseni isä ja se joka tekee elämästäni onnellisen ja merkityksellisen. Olemme kokeneet paljon yhdessä ja tiedän että meitä ei oikeasti erota kuin kuolema ja sekin vain hetkeksi..

Minulla ei ole mitään uutta kerrottavaa, elämä rullaa  eteenpäin. Olen surullinen ja kaipaan poikaamme mutta kun en voi asiaa muuttaa niin en vain voi. Tämä Blogi jää nyt pienelle tauolle ja ehkä palaan taas sitten jos tulee jotain uutta, mutta tällä hetkellä on vain minä ja hän sekä kaksi karvaista palleroa enkä vielä muusta uskalla haaveilla, sen näkee sitten ehkä joskus tulevaisuudessa.

Minua häiritsee se miten olen antanut ulos sitä miltä minusta tuntuu ja pelkään että välillä olen kaunistellut liikaa asioita. Sydämestäni puuttuu palanen, se ei koskaan tule korjaantumaan ja vaikka olen ehkä kuin ennenkin niin tiedän että minulta puuttuu hän joka olisi kuulunut tänne. Alpossa on osa minua ja osa miestäni hän oli  lapsi jota tähdenlennolta olen toivonut monet kerrat. Miksi emme häntä saaneet pitää on mysteeri, kuten koko elämä ja näin tämä nyt meni, mutta osansa kaikilla ei auta kun oppia hyvöksymään. Rakkautta ei minulta kuitenkaan kukaan pysty viemään eikä niitä muistoja siitä ihanasta ajasta. Mutta se että menettää lapsensa oli sitten minkä ikäinen on maailman suurin suru, sitä ei kannata kenenkään vähätellä, se että me emme ehtineet Alpoa ulkopuolella tuntea ei tee surusta vähäisempää, hän oli meistä syntynyt, täysin valmis poika, ja me suremme häntä hän puuttuu täältä meidän perheestä. Tuntuu että ihmiset kuvittelee että kun näin tapahtuu on jossain vika, joko itse aiheutettu tai sitten vauvassa on joku vika, mutta niin ei ole tätä et pysty itse aiheuttamaan, tämä on paska arpa joka kohdalle osuu joten jos tätä blogia lukee joku sellainen jonka läheisille Kohtukuolema tulee kohdalle, yrittäkää pitää mölyt mahassa. Ne mölyt ovat kuitenkin sellaisia että ne jäävät jyskyttämään takaraivoon ja sitä miltä heistä tuntuu ei voi kuvitella kukaan joka ei samaa polkua ole joutunut kulkemaan. Ja kuitenkin me joudumme käymään kaikki samat asiat läpi kun kukatahansa äiti, synnytyksen, käynnistyksen ja joudumme sen kaiken tekemään suuren surun keskellä tai että vauvan itkun sijaan synnytys-salin täyttää epätoivo, epätodellisuus ja suuren suuri suru koska kohtukuolema voi tapahtua myös synnytyksen yhteydessä tai sen jälkeen.

Nyt päätän tämän avautumisen tähän, ja hetkeksi unohdan tämän kirjoittamisen.

Älä äiti itke sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa, mutta tulen myöhemmin uudelleen.
Äiti, pyyhi jo kyyneleet, tiedän sun ikävä on mutta minä olen tässä, vierelläsi vaikka et näkisikään.
Äiti, katso ulos. Olen poutapilven hattarassa, tuulessa kosketan hiuksiasi, sadepisarassa annan suukon poskellesi, auringon säteessä tunnet lämpöni, linnun laulussa helkkää nauruni, tähtien tuike on minun silmän iskuni.

Olen joka hetkessä jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekkään. Olen tässä, ikuisesti, sydämessä.

eteenpäin sanoi mummo lumessa

Monen mielestä ei pidä jäädä "tuleen makaamaan". Äitini sanoi eilen että ei kannata odottaa liian kauaa tai sitten huomaat että te olette kahdestaan, isäni sanoi että älähän nyt kyllä se vielä onnistuu. Kommentit on tarkoitettu kannustamaan mutta samalla ne kertoo sen että heillä ei ole harmainta hajua minun ajatusmaailmasta. Minua ei vie eteenpäin se että uskon kaiken onnistuvan, olen nyt nähnyt tämän pimeän puolen jonne en olisi välttämättä halunnut tulla, myöskään se että uutta vauvaa pitäisi alkaa yrittämään heti ei lohduta minua, ei kukaan voi korvata Alpoa hän on meidän esikoinen ja minua suututtaa ajatus että jos pikkusisarus onnistuu selviämään hengissä niin sitten tupataan meille kotiin ja onnitellaan, silloin kun kaikki meni pieleen ei kukaan "vieras" vaivaantunut. Tiedän että kukaan ei tiedä kuinka asiaan täytyisi suhtautua kun hyvin mennyt raskaus menee pieleen pahimmalla tavalla, mutta miksi sitten aina silloin ihmiset kerääntyvät ympärille kun kaikki on hyvin?  Miksi meille opetetaan se että silloin kun kaikki menee pieleen on parasta pysytellä piilossa, sinähän saattaisit tehdä vaikka jotain "hyvää" jos sattuisit sieltä pois tulemaan. Ja sitten on se pelko joka itää tuolla takaraivossa, kaikki ne asiat joita et ensimmäisessä raskaudessa ajatellut nyt ne ovat mörkönä kaapissa ja odottaa vaan koska saa tulla esiin.

sitten...

Nyt on alkanut tämä mahan tuijjottaminen, en ole saanut raskausmahaa kokonaan pois koska minulla ei ole ollut pienintäkään intressiä etsiä niitä kadonneita vatsalihaksia, tiedän heidän olevan siellä jossain niin kyllä ne sieltä joskus löytyvät jos niitä tarvitsen mutta se ei ole ollut nyt tärkeää.
Mutta aina ne silmät hakeutuvat sinne jos on hieman tiukempi paita niin heti ollaan silmät pyöreinä..... AAAArgh että mua ärsyttää. Kyllä kerron sitten kun on jotain kerrottavaa tekisi mieleni sanoa. Mutta kai mun on vaan alettava ne vatsikset kaivamaan esiin niin loppuu sitten sekin utelu jota ei voi ääneen sanoa.

No odottavien aika on pitkä etenkin kun ei tiedä mitä odottaa ja nyt en ole lörpöttelemässä mitään vauva-uutisia.

Pliis antakaa mun olla ihan siten kun mulla on hyvä olla, mä en toteuta muiden odotuksia sillä uhalla että satuttaisin taas itseni.

6KK

Puolivuotta on kulunut jo siitä kun sain sinut syliini. Olit kaunis poika musta tukka ja kuoppa leuassa kuten kaikilla meillä, olit aivan isäsi näköinen huulesi olivat tulenpunaiset. Olit vielä lämmin kuten kaikki vauvat ja hetken ajan sain pitää sinut sylissäni, sen hetken olisin toivonut kestävän pidempään. Toivoin että kaikki olisi toisin, kuulisin huutosi ja huoneen olisi täyttänyt onnellisuus ei kaipuu ja haikeus.

Nyt olen taas ollut kärttyisämpi. Tänään taas veljeni poika tuli mummolaan hoitoon enkä voi olla ajattelematta että miksi hän sai syntyä ja meidän poika ei. Se tuntuu itsekkäältä ajatukselta eikä se sen lapsen vika ole mutta en ole vielä valmis, valmis hyväksymään omaa kohtaloa ja etteikö se tuntuisi väärältä. Isäni kysyi veisinkö pojan kävelylle? vastasin että en, hoitakoot jokainen omansa ja minä vien omalleni haudalle kukat ja kynttilän. Tiedän että olen välillä kärkäs sanomisissani ja voisin käyttäytyä kauniimmin, mutta en tänään. Sanoin isälleni että kyllä minua vituttaa joka päivä, ja tiedän että hän ei voi ymmärtää miltä minusta tuntuu, sekään ei ole väärin minun täytyy ymmärtää se. Olen vihainen, katkera enkä aina usko siihen onnistumiseen en enää, minun maailmasta hävisi pohja yhdessä yössä en saa aikaa käännettyä taaksepäin on vaan elettävä eteenpäin.

Henkistä pahoinvointia

Otimme toissapäivänä paremman puoliskon kanssa kunnolla yhteen. Vaikka tuntuu että asiat on hyvin niin kuitenkin joku on kalvanut sisältä minua. Ne kaikki appiukon tyhmät sanomiset ja teot, se että mieheni ei kaikille halua Alposta puhua kaikki pienet ja suuremmat jutut, päänsisällä ne saa suuremmankin olomuodon. On hyvä joskus puhdistaa ilmaa oikein kunnolla ja puhua kaikki puhtaaksi, hänelle annan kaiken anteeksi koska rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni, hän on minun kallioni ja paras kaveri. Mutta en pysty sietämään enää hänen isäänsä, kaikki ne asiat joita hän on sanonut minulle aikaisemmin ja nyt, nyt ne ovat todellisia ja ahdistavat, vituttaa suoraan sanotusti, miten ihmisen mitta täyttyy vasta melkein kuudentoista vuoden kuluttua, miten kaikki ne vuodet olen nieleskellyt ja nyt en enää osaa?

Muutama vuosi sitten (10-v) kun emme olleet vielä naimisissa hän sanoi että mieheni ei kannattaisi alkaa rakentamaan taloa kanssani, koska maat oli minun nimissä, sama laulu oli nytkin kun tätä taloa aloimme tekemään vaikka omaisuus on yhteistä. Hänen mielestään rakennuttaisin talon miehelläni ja sitten heittäisin menemään....
Toinen asia oli kun hän otti lapsemme puheeksi siis sen kun meillä ei niitä ole ollut, hän syytti kaikesta minua että minussa on joku vika kun en niitä halunnut vaikka kyllä se suurimmaksi osaksi on ollut hänen poikansa valinta.
Ja nyt sitten oli tämä huono lopputulos, se oli niin kuin viimeinen niitti sanoin miehelleni että en halua olla isäsi kanssa tekemisissä, en ennenkuin se alkaa korjata elämäntapoja ja suutaan. Taitaa kyllä olla mahdotonta alkaa muuttaa yli kuuskymppistä ukkoa.... mut anyway ei o mun probleema. No sitten se sanoi että minun täytyy ajatella kuinka moneen muuhun ihmiseen minun päätökseni vaikuttaa, kuten hänen äitiinsä joka on aivan mahtava, sekä isosiskoon lapsineen kun ollaan aina tupattu porukalla kahvilla siellä istua. Minä sanoin miehelleni että jos joku haukkuu minun poikaani huonoksi lopputulokseksi ei minun tarvitse sellaisen kusipään kanssa olla missään tekemisissä ja siinä päätöksessä meinaan pysyä. Kyllä minua ahdistaa minun päätös, mutta pitääkö kaikki antaa aina anteeksi jos ei tahdo?

Mutta tiedän että minun on taas pyörrettävä päätökseni, en halua että oma ukkokulta voi pahoin minun päätösten takia, eli appiukko olkoon kusipää mä esitän kun en huomaisikaan sitä =)

Sellaisia lomafiiliksiä täällä, pikkumiestä ollut taas kovempi ikävä mutta se ei auta kun pongailla pilviin jos sattus vaikka vilaukselta näkemään. (ja mä taidan kuulostaa niin sekolta... mut EVVK )