aikalisä

Viime vuonna näihin aikoihin olin 9 viikolla raskaana, kaikki oli hyvin ja parin viikon päästä olisi rakenneultra. Aikaa kun ajattelee taaksepäin huomaa miten vähän aikaa siitä on, ihmisen elämä voi kokea kamalan käännöksen vain silmänräpäyksessä ja onnellisuuden tilalle tulee suunnaton suru ja kaikki se mikä oli tärkeää menettää merkityksensä. Silloin täytyy tarrautua niihin asioihin joista on ennenkin löytänyt onnea, itse en jaksa surua joka päivä vaan jätän sen "roikkumaan" ajattelen että jos suruun jää kiinni ottaa se vallan kokonaan eikä siitä pääse enää eroon. Suru voi pilata parisuhteen joka on ollut hyvä, koska jos siitä ei puhuta alkaa toisesta tuntumaan että asia olikin vähäpätöinen eikä hän enää sure. Olen huomannut meidän parisuhteessa uusia puolia, me olemme puhuneet paljon ja ihana puolisoni jaksaa kuunnella motkotuksiani mukisematta. En ole hetkeäkään luullut etteikö Alpo olisi ollut hänelle yhtä suuri menetys kuin minulle, mutta juuri se että minä puhun hänestä ja toinen ei alkaa aiheuttamaan eripuraa ja hampaiden kiristystä. Mutta silloin täytyy tarttua härkää sarvista ja pakottaa se toinen osapuoli puhumaan asiat läpi, vain niin siitä pääsee eteenpäin.

Kyllä on ollut ennenkin ala- ja ylämäkiä ja niitä tulee jatkuvasti eteen, mutta niistä on vaan selviydyttävä. Omalla kohdallani voin todeta että mieheni on ainut asia joka saa minut jatkamaan joka päivä ja pakottamaan itseni silloinkin kun en jaksaisi tai uskaltaisi. Sairaalassakin ajattelin että minun on pysyttävä kasassa juurikin hänen takiaan. Eilen kun katselimme taivaalle tähdenlentoja mietin miten tuosta mopopojasta joka oli niin kovis on kehittynyt noin ihana puoliso. Hän on minun paraskaverini, lapseni isä ja se joka tekee elämästäni onnellisen ja merkityksellisen. Olemme kokeneet paljon yhdessä ja tiedän että meitä ei oikeasti erota kuin kuolema ja sekin vain hetkeksi..

Minulla ei ole mitään uutta kerrottavaa, elämä rullaa  eteenpäin. Olen surullinen ja kaipaan poikaamme mutta kun en voi asiaa muuttaa niin en vain voi. Tämä Blogi jää nyt pienelle tauolle ja ehkä palaan taas sitten jos tulee jotain uutta, mutta tällä hetkellä on vain minä ja hän sekä kaksi karvaista palleroa enkä vielä muusta uskalla haaveilla, sen näkee sitten ehkä joskus tulevaisuudessa.

Minua häiritsee se miten olen antanut ulos sitä miltä minusta tuntuu ja pelkään että välillä olen kaunistellut liikaa asioita. Sydämestäni puuttuu palanen, se ei koskaan tule korjaantumaan ja vaikka olen ehkä kuin ennenkin niin tiedän että minulta puuttuu hän joka olisi kuulunut tänne. Alpossa on osa minua ja osa miestäni hän oli  lapsi jota tähdenlennolta olen toivonut monet kerrat. Miksi emme häntä saaneet pitää on mysteeri, kuten koko elämä ja näin tämä nyt meni, mutta osansa kaikilla ei auta kun oppia hyvöksymään. Rakkautta ei minulta kuitenkaan kukaan pysty viemään eikä niitä muistoja siitä ihanasta ajasta. Mutta se että menettää lapsensa oli sitten minkä ikäinen on maailman suurin suru, sitä ei kannata kenenkään vähätellä, se että me emme ehtineet Alpoa ulkopuolella tuntea ei tee surusta vähäisempää, hän oli meistä syntynyt, täysin valmis poika, ja me suremme häntä hän puuttuu täältä meidän perheestä. Tuntuu että ihmiset kuvittelee että kun näin tapahtuu on jossain vika, joko itse aiheutettu tai sitten vauvassa on joku vika, mutta niin ei ole tätä et pysty itse aiheuttamaan, tämä on paska arpa joka kohdalle osuu joten jos tätä blogia lukee joku sellainen jonka läheisille Kohtukuolema tulee kohdalle, yrittäkää pitää mölyt mahassa. Ne mölyt ovat kuitenkin sellaisia että ne jäävät jyskyttämään takaraivoon ja sitä miltä heistä tuntuu ei voi kuvitella kukaan joka ei samaa polkua ole joutunut kulkemaan. Ja kuitenkin me joudumme käymään kaikki samat asiat läpi kun kukatahansa äiti, synnytyksen, käynnistyksen ja joudumme sen kaiken tekemään suuren surun keskellä tai että vauvan itkun sijaan synnytys-salin täyttää epätoivo, epätodellisuus ja suuren suuri suru koska kohtukuolema voi tapahtua myös synnytyksen yhteydessä tai sen jälkeen.

Nyt päätän tämän avautumisen tähän, ja hetkeksi unohdan tämän kirjoittamisen.

Älä äiti itke sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa, mutta tulen myöhemmin uudelleen.
Äiti, pyyhi jo kyyneleet, tiedän sun ikävä on mutta minä olen tässä, vierelläsi vaikka et näkisikään.
Äiti, katso ulos. Olen poutapilven hattarassa, tuulessa kosketan hiuksiasi, sadepisarassa annan suukon poskellesi, auringon säteessä tunnet lämpöni, linnun laulussa helkkää nauruni, tähtien tuike on minun silmän iskuni.

Olen joka hetkessä jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekkään. Olen tässä, ikuisesti, sydämessä.