Rajoitettava

Niin minun piti rajoittaa tätä kirjoittamista  ja rajoittaa tätä asian tonkimista. Luen kertomuksia siitä kuinka kohtukuoleman jälkeen on onnistuttu ja kuinka kauan siihen on mennyt ja ja... Alpo tosiaan sai alkunsa melko helposti, kun ei heti tärpännyt muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen niin katsoin päivän ja yritimme uudestaan. Ja niin pieni rakas poikamme sai alkunsa <3 . Nyt olen miettinyt että voiko olla että se ei olekkaan niin helppoa, kroppani on hieman sekaisin ja olen myös miettinyt sitä että miten Kohtukuolema muutti ruumistani. Meillehän ei suoda sitä normaalia hormoonihommaa kuten heille kenellä vauva sitten aktivoi ne. Minulla on salaisuus jota odotan, en tiedä koska, tuleeko se tapahtuvaksi mutta odotan odotan päivää jolloin saisin kokea uuden ihmeen. Mutta näillä näkymin hän antaa odotuttaa itseään.

Olen myös miettinyt mitä ne ihmiset oikein ajattelee, olen hyväksynyt asian... siis siten kun sen hyväksyä voi. Miettiikö ihmiset että no eipä tuo kauaan lastaan surrut, vaikka surenkin joka päivä mutta se mitä muut näkevät ei ole se miltä minusta tuntuu sisälläni. Olen myös miettinyt onko minussa joku aivojuttu, koska en ajattele Alpon menetystä ajattelen mitä olen saanut. Minä en ole sellainen sielu joka voisi olla joka päivä surullinen, elämässä on ne ikävät puolet ja vaikka niitä kuinka haluaisi muuttaa ei siihen meillä ole mahdollisuutta. Pitää vaan siis muuttaa kaikki kokemukseksi ja hyväksyä asiat. Nyt kun luen tuon niin kyllä kuulostan hieman hullulta mutta so What thats me.

Totuus on kuitenkin myös se että täytän 30 vuotta ja olen siis jo silleen vanha, ja jos mietin liian kauan se juna ajaa minun pysäkkini ohi. Ja uskon että nyt jos koskaan olen vahvempi.
Olen miettinyt myös synnytystä, se on jännä vaikka se sujui niin hyvin eikä kivut olleet mitkään ihmeelliset vaan aivan siedettävät, eikä koko synnytys kestänyt kuin 7,5h ja loppu meni 15min niin silti. Minua pelottaa en tiedä miksi vaikka se ei ole ajankohtaista saattaa se jossain vaiheessa olla mutta ei nyt vielä niin minua pelottaa. Ihmiselle näyttää tulevan kaikenlaisia kummituksia matkan varrella. Kaikki se on vaan kestettävä mitä eteen laitetaan.

Mutta oli niin tai näin odotan kuitenkin sitä päivää jolloin voin taas aloittaa alusta ja toivoa parasta.  Jännittää jokaista neuvolakäyntiä ja ultraääntä, tuntea ne pienet potkut mahassa ja toivoa että saisimme tällä kertaa Alpolle elävän sisaruksen jolle voisin sitten joskus kertoa isoveikasta ja kaikesta siitä mitä koimme yhdessä =) .  Sanoin siskolleni että miten voin sitten kutsua uutta tulokasta, rakastan Alpo nimeä ja sen merkitystä. Alpo on jotenkin suurta ja ihmeellistä, se oli suuren rakkauden nimi,  siihen liittyy suuri kaipaus ja suru. Tiedän että kukaan ei voi viedä Alpon paikkaa tämän äidin sydämessä, sillä on omalaatuinen paikka siellä ja sinne joka yö toivotan hyvät yöt vaikka ei vastausta kuuluisikaan. Niin ja sekin että Alpo sai Alpo nimen ennenkuin tiesimme edes hänen olevan poika, jotenkin se vain näytti jo ensimmäisessä ultrassa niin Alpo maiselta.

Tuo kyllä kuulostaa kanssa kamalalta elävä sisarus, mutta se on minun todellisuus. Minun maailmassa vauvat voivat syntyä kuolleena ilman mitään syytä, minun maailmassa ihmeellistä on että vauva syntyy elävänä. Jos juttelet raskaana olevan kanssa hän sanoo toivovansa tervettä lasta.... itse toivon elävää.... Aika synkkää. Minä olin ennen ihminen vaaleanpunaisessa kuplassa jossa vauvat syntyivät eivät kuolleet, minun kuplassa pahin tapahtui ensimäisellä kolmanneksella ei viimeisellä, siellä neuvolan täti onnitteli kun olit ohittanut ekan kolmanneksen ja sanoi että nyt se vaarallisin vaihe on ohitettu. Niin se kupla puhkeaa kun jotain pahaa tapahtuu, ja vaikka se jyskyttää takaraivossa koko ajan että olet hieman niinkuin valmistautunut siihen että jotain pahaa tapahtuu ei se auta siinä vaiheessa jos niin käy, ei se tee sinusta yhtään sen vahvempaa eikä valmiimpaa.

Löysin auton hanskalokerosta DVD:n jonka saimme neuvolasta "arki vauvan kanssa", niin minä en ehtinyt sitä DVD:tä  katsoa mutta hyvä niin, nyt seuraavalla kerralla sanon neuvolatätille että jos sovitaan niin että jakelet sitten kaiken imetyspropagandan ja opetusdvd sitten kun oikeasti ollaan suht turvallisilla vesillä, niin ei sitten vituta ihan niin paljoa kun niitä lippulappusia löytyy joka paikasta...

Ei muuta kun jatkan kuumeilua, ja odotusta... odotusta... odotuksen odotusta