Katselen kuvia vanhoja jotka muistuttaa työpöydällä ajasta joka oli hyvä.
Aika kun pikkuveljeni ja kälyni ensimmäinen lapsi syntyi, aikaa kun minulla oli vielä rakas koira josta jouduimme luopumaan, aika kun itse olin pieni ja sain mahti-idean että minä, pikkusisko ja pikkuveli maalaisimme itsemme permanenttitussilla intiaaneiksi koska halusin yllättää äitin ja isän... sitten kauhuksi huomasin heidän lähtevän kalaan ja isoveljemme hinkkasi meidät juuriharjalla puhtaaksi..
Hääkuva elämän onnellisemmasta päivästä jolloin emme mieheni kanssa tienneet mitä kolmen vuoden päästä tapahtuisi, kokemus joka liittäisi meidät yhteen vielä tiiviimmin, ryhmäkuva meidän perheen miehistä jossa on vielä vaari terveenä ja hyvä vointisena sekä pikkuveljen haastattelu kouluunlähdön kynnyksellä ensimmäiselle luokalle. Kaikki ne hyvät muistot on kuitenkin syrjäyttänyt oman esikoisen kuolema, siitä työpöydän ilmoitustaululla muistona ensimmäinen lohturuno jonka netistä löysin, äiti älä itke.
Aikaa ei saa takaisin, sitä ei voi kelata se mikä meille jää on muistot on meidän asia millaisia niistä teemme. Minun elämässä ei ole huonoja muistoja, vaikka olen saanut paljon pahaa elämän aikana ei ne ole huonoja muistoja. Olen tehnyt niistä muistoista sellaisia että ne ovat kasvattaneet minua, vahvistanut minuutta ja antanut näkökantoja elämään.
Hyviin muistoihin, siihen suureen rakkauteen jota tunnen siihen koitan turvata ja perustaa tämänkin päivän.
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä,
Toivo ja Pelko
Yhdessä tulevat,
yhdessä lähtevät
Siinä välissä
puristavat lujaa
toistensa kättä
Joka avaa ovensa Toivolle,
päästää myös Pelon sisälle,
joka ottaa syliinsä Pelon
saa omakseen myös Toivon
Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä
emmekä muuta voi tehdä
kuin seurata samaa polkua
~T.Tabermann
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti