08.04.2012 - 22:46
Tuntuu että olisi kamala tarve kertoa jotakin, mutta yksinkertaisesti ei tule mitään ulos. Kevät on vauvamahojen aikaa ja nyt niitä näkee kaikkialla. En ole saanut mitään kamalia tunteen purkauksia mutta kyllä minua ärsyttää sen voin sanoa. Minua ärsyttää että ihmiset eivät tiedä että näin voi käydä, tosin jos tietäisivät voisi odotusaika muuttua hysteeriseksi. Minua ärsyttää että kukaan ei noteeraa sitä faktaa että olen äiti ja olen synnyttänyt ei kukaan kysele mitään sellaisia asioita kuin sellaiselta kysellään kuka on saanut elävän vauvan. Yhteiskunnassa ei ole tilaa kuolleille vauvoille eikä niiden vanhemmille. Se tekee tästä asiasta raivostuttavan! Miksi minulta ei voisi kysyä samoja asioita kun muilta?
Niin päivät rullaa eteenpäin ja minua raivostuttaa että jossain vaiheessa pitää yrittää uudestaan, ja käydä läpi samat pelot nyt vain uudesta vielä pelottavammasta perspektiivistä. Nyt tiedän asioita joita en tiennyt ensimmäisessä raskaudessa ja pelkään että en voi sivuuttaa sitä tietoutta. Jos tapahtumalle ei ole mitään syytä niin mistä voi tietää etteikö se tapahtuisi uudestaan en voi estää sitä mitenkään. Se on vaan otettava taas vastaan mitä annetaan. Mutta osaan myös iloita, iloitsen niistä ihmeistä joita muut ovat saaneet kohtukuoleman jälkeen ja niistä minun sydän pakahtuu siitä onnellisuudesta heidän puolesta, niistä onnistumisista saan voimaa katsoa tulevaisuuteen toivottavasti se tulee myös meidän kohdalle.
Olen miettinyt miten isännät suhtautuvat uuteen raskauteen meillä asia ei ole vielä ajankohtainen. Oma mieheni oli jo esikoisen raskaudessa ihana, huolehtiva. Hän siivosi ja laittoi ruokaa jos en jaksanut ja motkotti vadelmista jotta ne on varmasti kotimaisia ettei tule mitään pöpöjä. Tarkasti ruokavalion että rautalääkkeet alkoi puremaan ja sairaalassa kun odotimme synnytyksen käynnistymistä hän huolehti että hoitajat antoi oikeat lääkkeet =). Meillä on hyvä parisuhde teinivuosien ongelmien jälkeen ja Alpon menetys on vain lähentänyt meitä. Puhumme sellaisita asioista joista emme ennen puhuneet ja menetys oli meille molemmille suuri. Miehet eivät osaa surra kuten me naiset mutta se ei tarkoita etteikö he surisi yhtä paljon. Meillä on miehen kanssa yhteisiä vitutushetkiä asian tiimoilta aina silloin tällöin ja uskon että tämä asia seuraa meitä hautaan asti aina välillä nostaen itsensä pintaan. Eikä tämän pidä unohtua kuitenkin Alpossa on suuri määrä meidän rakkautta ja kaipausta joten ei se ole niin paha muisto.
No sellaisia mietteitä tänään laavalampun ääreltä, eipä ollut taas mitään tajunnanräjäyttävää kerrottavaa. Samassa suossa tarvotaan.
Niin päivät rullaa eteenpäin ja minua raivostuttaa että jossain vaiheessa pitää yrittää uudestaan, ja käydä läpi samat pelot nyt vain uudesta vielä pelottavammasta perspektiivistä. Nyt tiedän asioita joita en tiennyt ensimmäisessä raskaudessa ja pelkään että en voi sivuuttaa sitä tietoutta. Jos tapahtumalle ei ole mitään syytä niin mistä voi tietää etteikö se tapahtuisi uudestaan en voi estää sitä mitenkään. Se on vaan otettava taas vastaan mitä annetaan. Mutta osaan myös iloita, iloitsen niistä ihmeistä joita muut ovat saaneet kohtukuoleman jälkeen ja niistä minun sydän pakahtuu siitä onnellisuudesta heidän puolesta, niistä onnistumisista saan voimaa katsoa tulevaisuuteen toivottavasti se tulee myös meidän kohdalle.
Olen miettinyt miten isännät suhtautuvat uuteen raskauteen meillä asia ei ole vielä ajankohtainen. Oma mieheni oli jo esikoisen raskaudessa ihana, huolehtiva. Hän siivosi ja laittoi ruokaa jos en jaksanut ja motkotti vadelmista jotta ne on varmasti kotimaisia ettei tule mitään pöpöjä. Tarkasti ruokavalion että rautalääkkeet alkoi puremaan ja sairaalassa kun odotimme synnytyksen käynnistymistä hän huolehti että hoitajat antoi oikeat lääkkeet =). Meillä on hyvä parisuhde teinivuosien ongelmien jälkeen ja Alpon menetys on vain lähentänyt meitä. Puhumme sellaisita asioista joista emme ennen puhuneet ja menetys oli meille molemmille suuri. Miehet eivät osaa surra kuten me naiset mutta se ei tarkoita etteikö he surisi yhtä paljon. Meillä on miehen kanssa yhteisiä vitutushetkiä asian tiimoilta aina silloin tällöin ja uskon että tämä asia seuraa meitä hautaan asti aina välillä nostaen itsensä pintaan. Eikä tämän pidä unohtua kuitenkin Alpossa on suuri määrä meidän rakkautta ja kaipausta joten ei se ole niin paha muisto.
No sellaisia mietteitä tänään laavalampun ääreltä, eipä ollut taas mitään tajunnanräjäyttävää kerrottavaa. Samassa suossa tarvotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti