17.05.2012 - 21:44
Tuo otsikko kuvaa tämänhetkistä olotilaa. Peilistä näkyy
kasvot vanhemmat kuin ennen, sitä sanotaan että lapsen saaminen
kasvattaa ihmistä ja muuttaa... Niin se on muuttanut minuakin olen
surusta väsynyt, kasvoillani ei ole enää sitä luontaista iloa jota oli
ennen. Vaikka kuinka yritän en saa sitä iloa palaamaan kasvoilleni en
sitten millään. Vaikka selviän päivän rutiineista kuten ennenkin nousen,
juon kahvit ja lähden duuniin tulen kotia juon kahvit ja hommailen
jotain kotitöitä, katson telkkaria ja käyn nukkumaan. Se on siinä
rutiini jota ei ole tarvinnut muuttaa ja joka on auttanut minua
selviytymään.
Olen miettinyt miten kiteyttäisin sen miltä minusta tuntuu... Jokainen voi ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää mitä minä ja kanssasisaret käymme läpi, kukin eri tavalla omissa maailmoissa mutta kukaan kuka ei ole kokenut tätä ei sitä oikeasti voi ymmärtää. Minulta on kuollut lähes kaikki isovanhemmat, suurimman osan viimeistä matkaa olen ollut saatilla ja ollut heidän kanssaan viimeiset hetket, rukoillut ja siunannut tulevaa matkaa. Olen itkenyt, muistellut ja kironnut elämää, mutta ne ovat aina olleet ymmärrettäviä lähtöjä niin sen elämän kuuluu mennä ei minulla ole ollut vaikeuksia hyväksyä sitä ja suru on ollut erilaista siitä on toipunut helposti. Tämä suru kuin liisteriä siihen tarrautuu vaikka haluaisi päästä irti, se rutistaa joka päivä rintaa ja laittaa kyyneleet virtaamaan ihan yks kaks yllättäen, se tulee heti aamulla ja lähtee vasta sitten kun saat unen päästä kiinni se kalvaa ja nakertaa, uuvuttaa siten että alkaa tulla fyysisiä oireita.
Minulla ei ollut vauvakuumetta ennen, ennen en tiennyt mitä menetin ennen kuin sen menetin. Nyt ikävä on kova pikkumiestä, nyt ja ikuisesti.
Olen miettinyt miten kiteyttäisin sen miltä minusta tuntuu... Jokainen voi ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää mitä minä ja kanssasisaret käymme läpi, kukin eri tavalla omissa maailmoissa mutta kukaan kuka ei ole kokenut tätä ei sitä oikeasti voi ymmärtää. Minulta on kuollut lähes kaikki isovanhemmat, suurimman osan viimeistä matkaa olen ollut saatilla ja ollut heidän kanssaan viimeiset hetket, rukoillut ja siunannut tulevaa matkaa. Olen itkenyt, muistellut ja kironnut elämää, mutta ne ovat aina olleet ymmärrettäviä lähtöjä niin sen elämän kuuluu mennä ei minulla ole ollut vaikeuksia hyväksyä sitä ja suru on ollut erilaista siitä on toipunut helposti. Tämä suru kuin liisteriä siihen tarrautuu vaikka haluaisi päästä irti, se rutistaa joka päivä rintaa ja laittaa kyyneleet virtaamaan ihan yks kaks yllättäen, se tulee heti aamulla ja lähtee vasta sitten kun saat unen päästä kiinni se kalvaa ja nakertaa, uuvuttaa siten että alkaa tulla fyysisiä oireita.
Minulla ei ollut vauvakuumetta ennen, ennen en tiennyt mitä menetin ennen kuin sen menetin. Nyt ikävä on kova pikkumiestä, nyt ja ikuisesti.
Musta ainakin lähti Tommin mukana jotain joka ei ilmeisesti koskaan palaa. Pienen pieni pala minua nukkuu samassa haudassa Tommin kanssa..sen myötä hymy himmeni ja kyynisyys ja skeptisyys kaikkea kohtaan lisääntyi piirun verran. Koskaan, ikinä en enää ole se sama kuin ennen.
VastaaPoistaKiitos Sannis, kiitos myös sinun blokista =)
Poista