Väsynyt

17.05.2012 - 21:44 

 

Tuo otsikko kuvaa tämänhetkistä olotilaa. Peilistä näkyy kasvot vanhemmat kuin ennen, sitä sanotaan että lapsen saaminen kasvattaa ihmistä ja muuttaa... Niin se on muuttanut minuakin olen surusta väsynyt, kasvoillani ei ole enää sitä luontaista iloa jota oli ennen. Vaikka kuinka yritän en saa sitä iloa palaamaan kasvoilleni en sitten millään. Vaikka selviän päivän rutiineista kuten ennenkin nousen, juon kahvit ja lähden duuniin tulen kotia juon kahvit ja hommailen jotain kotitöitä, katson telkkaria ja käyn nukkumaan. Se on siinä rutiini jota ei ole tarvinnut muuttaa ja joka on auttanut minua selviytymään.

Olen miettinyt miten kiteyttäisin sen miltä minusta tuntuu... Jokainen voi ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää mitä minä ja kanssasisaret käymme läpi, kukin eri tavalla omissa maailmoissa mutta kukaan kuka ei ole kokenut tätä ei sitä oikeasti voi ymmärtää. Minulta on kuollut lähes kaikki isovanhemmat, suurimman osan viimeistä matkaa olen ollut saatilla ja ollut heidän kanssaan viimeiset hetket, rukoillut ja siunannut tulevaa matkaa. Olen itkenyt, muistellut ja kironnut elämää, mutta ne ovat aina olleet ymmärrettäviä lähtöjä niin sen elämän kuuluu mennä ei minulla ole ollut vaikeuksia hyväksyä sitä ja suru on ollut erilaista siitä on toipunut helposti. Tämä suru kuin liisteriä siihen tarrautuu vaikka haluaisi päästä irti, se rutistaa joka päivä rintaa ja laittaa kyyneleet virtaamaan ihan yks kaks yllättäen, se tulee heti aamulla ja lähtee vasta sitten kun saat unen päästä kiinni se kalvaa ja nakertaa, uuvuttaa siten että alkaa tulla fyysisiä oireita.

Minulla ei ollut vauvakuumetta ennen, ennen en tiennyt mitä menetin ennen kuin sen menetin. Nyt ikävä on kova pikkumiestä, nyt ja ikuisesti.