sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Enkeleitä hiuksissani

30.03.2012 - 21:46 

Otsikko kertookin jo tulevasta kirjoituksesta. Sain vihjeen Lorna Byrnen kirjasta Enkeleitä hiuksissani ja luin sen välittömästi, suorastaan koukutuin. Minulla on elämässä ollut aina vahva usko siihen että kaikella on merkitys ja pienestä pitäen mummonikin sanoi että ihmisen elinpäivät on kirjoitettu suureen kirjaan, ne ovat ennalta määrätyt.

Hieman kirjasta: Lorna on nainen joka on nähnyt ja jutellut pienestä asti enkeleille ja he ovat ohjanneet häntä. Kirjassa kerrotaan Lornan veljestä joka kuoli 10pvä:n ikäisenä. Hänen sielu oli äidin vierellä kunnes äiti oli tarpeeksi vahva päästääkseen irti. Kirjassa on paljon muitakin yhteyksiä. Siinä myös sanottiin että meidän tulevaisuus on jo tiedossa ennen kuin synnymme, jokainen sielu tietää mihin joutuu jo etukäteen. Voisi luulla että ahdistuisi moisista jutuista mutta olen levollinen, olen ollut paremmalla tuulella muutaman päivän kirjaa lukiessani. Kirja itkettää ja naurattaa, surettaa ja lohduttaa. Minun elämässäni on ollut paljon "yliluonnollisia" juttuja ja olen aina avoin kokeilemaan kaikkea. Ehkä Alpon menetys on ollut helpompi kohdata koska jollakin tasolla olen tiennyt asian tapahtuvan, merkkejä oli vaikka en niitä ymmärtänyt... nyt joku voisi ajatella että olen seonnut mutta voin vakuuttaa olevani täysissä voimissa.

Olin esimerkiksi kirjoittanut päiväkirjaani muutamaa kuukautta aikaisemmin että nyt on asiat liian hyvin ja jotain pahaa tapahtuu, siskoni ei halunnut äidin järjestää vauva-kutsuja joita äitini vaati, siskoni sanoi että katsotaan sitten kun olen äitiyslomalla... ja sinne en ehtinyt. En halunnut laittaa vauvalle huonetta, se oli ihan kesken enkä liiemmin miettinyt sairaalakassia tai jännittänyt synnytystä. Ja se päivä kun menetin Alpon tiesin että se oli tapahtunut ja joku käski lähtemään töistä ultraan mutta en kuunnellut vaan menimme kotiin.

Muita samanlaisia asioita joita minulle on sattunut  esimerkiksi vaarini kuolema, hän oli kuusi viikkoa kooman kaltaisessa tilassa saatuaan aivoverenvuodon sortavalassa matkalla. Kävin joka päivä katsomassa vaaria juttelin ja olin hänen kanssaan vaikka hän ei mitään puhunut. Eräänä päivänä radiosta tuli kappale jossa nainen lauloi valittavalla äänellä että kukaan ei kuule, makaan sairaalassa eikä kukaan kuule huutoani. En löytänyt kappaletta ja voihan se olla mielikuvituksen tuote mutta sellainen kappale sieltä tuli. Viimeisen kerran kun kävin Vaarini luona harjasin hänen hiuksensa, kostutin suuta ja meinasin lähteä kotiin, autolla ollessani tuli tunne että minun on käännyttävä takaisin ja menin hänen luokseen. Istuin ja juttelin rukoilin rukouksen (vaarini oli uskonnollinen) ja hyvästelin vaarin. Puolentunnin kotimatkan jälkeen tulin vanhemmilleni ja äitini kysyi miten vaari voi. Raivostuin äidilleni ja huusin että no miten nyt voi! siten kuin kala kuivalla maalla!! itkin ja raivosin. kymmenen minuuttia myöhemmin vanhemmilleni soitettiin että vaari oli nukkunut pois ja lähdin katsomaan häntä isäni, mummoni ja vaarin veljen kanssa. Tiesin että vaari oli odottanut minua ennen kuin lähti. Samanlainen raivokohtaus tuli kun menetin Alpon vaikka en sitä osannut yhdistää.

Olen skeptinen näissäkin asioissa ihminen ei voi uskoa mitään mitä ei näe. Mutta olen omituisen levollinen oikeastaan ärsyttävä olotila, näin sen piti mennä <3
Ihanaa pikkumiestä on äidillä kova ikävä eikä hetkeä mene etten häntä ajattelisi, tunnen itseni huonoksi ihmiseksi koska välillä näen asian niin selvästi. Ihmisellä tulee kamala tarve etsiä syitä tapahtumalle ja välillä on vaan annettava olla, osata luovuttaa kaikille ei yksinkertaisesti löydy syytä.

Tuntui että asiaa olisi ollut enemmänkin mutta nyt tuli tyhjentynyt fiilis, öitä palataan taas!

2 kommenttia:

  1. Heippa,

    Olen lukenut blogiasi kesästä lähtien. Lukenut ja ihmetellyt maailmaa.

    Nyt googlasin "Lorna Byrne keskenmeno" ja taas tulin blogiisi, nyt vain haun kautta.

    Halusin vain kirjottaa ja kertoa, että minulla kamalasti vastavanlaisia tunteita ja ajatuksia. Nyt yritän miettiä, että miksi kaksi sielua halusi vain niin lyhyen aikaa olla mukanani. Toivon, että jollain tasolla ymmärrän joskus.

    Enkeleitä hiuksissani jotenkin rauhoittaa ja antaa jotain järkeä kaikelle järjettömyydelle.



    VastaaPoista
  2. Ihanaa, kiitos että kerroit kirjasta. Kiitos, että olet kirjoittanut tuntemuksistasi! Olo on itsellä paljon "normaalimpi" kun joku ajattelee samassa tilanteessa samalla tavalla.

    Menetimme pienen esikoistyttären muutama viikko sitten ja kovin on tyhjää. Odottelemme syitä jos niitä koskaan saa edes tietää.

    Ahmin muutenkin tekstiäsi ja on harmittanut myös kohtukuolemasta puhumattomuus ja minähän en aio olla hiljaa. Aion ylpeästi sanoa, että olen pienen enkelitytön äiti kestäkööt kuulija sen tai ei.
    Jo muutamassa viikossa olen huomannut "ystäväpiirini" muutoksen ja tämä todellakin erottaa ne jyvät akanoista ja ne ketkä tässä ovat olleet mukana ovat rakkaat vanhimmat ystäväni, vaikka osan kanssa niin sanottu ystävyys on lähemmäs kymmenen vuotta kestänyt ovat he jääneet taka-alalle ja ne kenen kanssa saan olla niin onnellinen, että ystävyys on kestänyt ala-asteelta lähtien ovat tässä ja jopa muutama viime vuoden aikana paremmin tutuksi tulleet ovat tässä.
    Tämä menetys on niin kova ja suuri, että en myöskään enää jaksa vaivoin käyttää aikaani sellaisiin ihmisiin mitkä tosi paikan tullen jättävät.
    En oikeastaan ole edes heille vihainen, vaan ehkä jollain tapaa jopa lievästi kiitollinen. Näen niin paljon selvemmin ne oikeasti tärkeät ystävät, joihin itsekin haluan panostaa.

    Ja kiitollinen olen pienestä enkelitytöstä, vaikka on niin sattuu että sen tärkeimmän, dodotetuimman olen menettänyt <3

    -enkelitytön äiti

    VastaaPoista