27.02.2012 - 19:45
Nyt on tullut ensimmäiset onnittelut kun porukat ovat huomanneet että maha on hävinnyt...
Herättää ristiriitaisia tunteita ja hallitsemattomia itkun purskahduksia. En oikein tiedä kuinka asian kertoisin.. Se on vaikeaa kun ihmiset onnittelevat ennenkuin itse ehdit asiaan reakoida, tulee vain töksäytettyä että ei ole syytä onnitella tai voihan onnitella mutta vauvaa meillä ei ole. Olen selittänyt asian avoimesti ja ajatellut että älä kysy jos et oikeasti halua tietää. Tähän on nyt vaan alkuun totuttava ei nyt ihmisille tule ensimäisenä mieleen että ennen laskettua olemme saaneet vauvan ja haudanneet sen.
Nyt ymmärrän että tätä menetystä eivät muut ymmärrä kuin he ketkä ovat tämän kokeneet. Sisarusparvessa ajatellaan minun olevan kait ihan ok, tuntuu että saan hieman hohhoijaa tyylisiä katseita jos asiasta puhun. Eräs läheinen sanoi minulle että varmasti olisi vielä pahempi jos vauva olisi syntynyt ja sen menettäisi sitten myöhemmin kun on ehtinyt kiintyä, vastasin että niin varmasti on. Mutta mietittyäni asiaa olen päätynyt siihen että ei sillä ole väliä minkä ikäinen lapsi on. Jokaiselle oman lapsen menettäminen on maailmanloppu, minun lapseni kuoli jo ennen syntymää mutta minä tunsin kaikki potkut ja hikat lähes 8kk. Tuo kuvaa kanssaihmisten ajatusmaailmaa, minun suruni ja menetykseni pitäisi olla helpompi kuin jonkun joka on lapsensa kanssa leikkinyt, syöttänyt yms. Mutta niin se ei mene meidän suru on yksinäisempää koska sitä ei välttämättä kukaan pysty jakamaan meidän kanssa.
Toinen asia joka on yllättänyt on se että on tullut lähes pakonomainen tarve saada lapsi. En ole ikinä kärsinyt vauvakuumeesta mutta nyt tuntuu että aika loppuu, aika kuluu liian hitaasti.. Onneksi olen pikkuhiljaa saanut tuonkin ajatuksen päästä pois käskenyt mieltä rauhoittumaan. Otetaan nyt päivä kerrallaan ja katsotaan mihin se johtaa.
Olen jäänyt koukkuun vertaistukipalstoille, minun on pakko saada tietoa että elämä on jatkunut ja miten muut ovat käsitelleet asiaa. Se onkin ollut minun pelastus. kevät tuntuu olevan vauvojen aikaa koska niitä on ystäväpiirissä enemmän ja vähemmän, kyllä sitä mieli on haikeana kun ei sitä tuhisevaa nyyttiä meille suotu.
Nyt on tullut ensimmäiset onnittelut kun porukat ovat huomanneet että maha on hävinnyt...
Herättää ristiriitaisia tunteita ja hallitsemattomia itkun purskahduksia. En oikein tiedä kuinka asian kertoisin.. Se on vaikeaa kun ihmiset onnittelevat ennenkuin itse ehdit asiaan reakoida, tulee vain töksäytettyä että ei ole syytä onnitella tai voihan onnitella mutta vauvaa meillä ei ole. Olen selittänyt asian avoimesti ja ajatellut että älä kysy jos et oikeasti halua tietää. Tähän on nyt vaan alkuun totuttava ei nyt ihmisille tule ensimäisenä mieleen että ennen laskettua olemme saaneet vauvan ja haudanneet sen.
Nyt ymmärrän että tätä menetystä eivät muut ymmärrä kuin he ketkä ovat tämän kokeneet. Sisarusparvessa ajatellaan minun olevan kait ihan ok, tuntuu että saan hieman hohhoijaa tyylisiä katseita jos asiasta puhun. Eräs läheinen sanoi minulle että varmasti olisi vielä pahempi jos vauva olisi syntynyt ja sen menettäisi sitten myöhemmin kun on ehtinyt kiintyä, vastasin että niin varmasti on. Mutta mietittyäni asiaa olen päätynyt siihen että ei sillä ole väliä minkä ikäinen lapsi on. Jokaiselle oman lapsen menettäminen on maailmanloppu, minun lapseni kuoli jo ennen syntymää mutta minä tunsin kaikki potkut ja hikat lähes 8kk. Tuo kuvaa kanssaihmisten ajatusmaailmaa, minun suruni ja menetykseni pitäisi olla helpompi kuin jonkun joka on lapsensa kanssa leikkinyt, syöttänyt yms. Mutta niin se ei mene meidän suru on yksinäisempää koska sitä ei välttämättä kukaan pysty jakamaan meidän kanssa.
Toinen asia joka on yllättänyt on se että on tullut lähes pakonomainen tarve saada lapsi. En ole ikinä kärsinyt vauvakuumeesta mutta nyt tuntuu että aika loppuu, aika kuluu liian hitaasti.. Onneksi olen pikkuhiljaa saanut tuonkin ajatuksen päästä pois käskenyt mieltä rauhoittumaan. Otetaan nyt päivä kerrallaan ja katsotaan mihin se johtaa.
Olen jäänyt koukkuun vertaistukipalstoille, minun on pakko saada tietoa että elämä on jatkunut ja miten muut ovat käsitelleet asiaa. Se onkin ollut minun pelastus. kevät tuntuu olevan vauvojen aikaa koska niitä on ystäväpiirissä enemmän ja vähemmän, kyllä sitä mieli on haikeana kun ei sitä tuhisevaa nyyttiä meille suotu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti