sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Uuden elämän alku ja loppu

30.1.2012 maanantai

Kaksi päivää äitiysloman alkuun, jännittää. En olekkaan ollut kotona sitten yläasteen 14vuotta sitten. Siitä lähtien olen ollut aina töissä pitänyt vain pakolliset kesä- ja  talvilomat, nyt täytyisi opetella uusi jännittävä rutiini. Ajattelin että mieheni olisi kotona muutaman viikon vauvan synnyttyä jottei tarvitsisi selvitä kaikesta uudesta yksin, peloissa. Maanantai oli omituinen päivä, olin levoton maha tuntui painavammalta  kuin ennen sanoin miehelleni ääneen että näinköhän tämä täältä kohta syntyy… En tiennyt siinä vaiheessa kuinka oikeassa olisinkaan. Hieroskelin koko päivän levottomana mahaani, töistä lähtiessä mieleen hiipi ajatus että lähtisimme käymään sairaalassa mutta koska sinne oli tunnin ajomatka en halunnut sitä edes ehdottaa, eikä minulla ollut mitään oireita joten miksi menisimme, se oli vaan sellainen ajatus.
Kotiin päästyämme olin vielä levottomampi, sanoin miehelle että Alpo ei liiku pitäisikö minun soittaa synnytysosastolle. Epäröin en halunnut vielä ajattelin ettei tässä mitään ole Alpo on vaan väsynyt kuten loppuraskauteen kuuluu ei vauvat ole enää niin aktiivisia. Kuitenkin aloin panikoitumaan, syvällä sisälläni tiesin että kaikki ei ole hyvin jotain on pahasti pielessä, mieheni kehotti soittamaan jotta saan mielen rauhan. Soitin minua käskettiin juomaan makeaa ja käymään kuumassa suihkussa tein kuten kehotettiin. Tilanne ei muuttunut Alpo ei liikkunut, soitin uudestaan kello oli n 22 he sanoivat että ei varmastikkaan ole mitään hätää mutta jotta saisin mielenrauhan voisimme lähteä käymään siellä niin sitten lähdimme. Ajomatka oli haikea tiesin sen että pikkumies on edelleen samassa asennossa, en vaan halunnut uskoa sitä todeksi. Meidät otettiin sisään ja kätilö alkoi etsiä sydänääniä, hän omasta mielestään saikin ne vaimeana kuuluviin sanoin miehelleni että nuo on minun omat. Kätilö hätääntyi hieman mutta yritti esittää tyyntä hän kertoi kohdun ärähtelevä se yritti suojella vauvaa, seuraavaksi hän sanoi hakevansa lääkärin jotta voisimme katsoa ultralla tilanteen. Sydämeni ja maailmani oli siinä vaiheessa palasina tiesin mitä olisi tulossa seuraavaksi.

Lääkäri tuli ja siirryimme ultrahuoneeseen, laitoin silmät kiinni koska pelkäsin katsoa, en halunnut nähdä Alpoa killumassa kohdussani elottomana. Mieheni katsoi näyttöä ja kuulin lääkärin lohduttomat sanat, "ikävä kyllä sydän ei lyö!" Aloin huutamaan kirosanoja olin epätoivoinen tilanne oli niin epätodellinen ajattelin että tämä on vaan pahaa unta jotakin muuta kuin todellista. Shokkivaihe oli hetkessä ohi tuntui omituiselta tuntui kuin hetkessä  olin vakavoitunut ja ajattelisin taas järkevästi kuten aina kun on joku kriisitilanne otan tilanteen haltuun. Itkuisena nieleskellen kyyneleitä kysyin lääkäriltä miten edetään. Hän kertoi kuinka synnyttäisin normaalisti, olin kauhuissani sanoin että en pysty siihen ottakaa se vaan ulos mahdollisimman nopeasti. Hoitaja rauhoitteli että voisimme mennä kotiin vielä yöksi ei olisi mikään hätä ja huomenna aamusta tulisimme takaisin niin käynnistys aloitettaisiin. Lähdimme kotiin surullisena istuimme autossa hiljaa kumpikaan ei tainnut sanoa mitään ajoimme vaan niin lohduttomana kuin kaksi ihmistä olla voi.  Kello oli jo puolenyön kun olimme kotona, maailma oli menettänyt merkityksensä mietin kuinka kertoisin kaikille kaikki odottivat meidän vauvaa. Yritimme nukkua jotta jaksaisimme aamusta taas lähteä mutta uni ei ottanut tullakseen. Aamulla soitin äidilleni ja kerroin tapahtuneesta ja sanoin soittavani isälle, äiti ehti kuitenkin soittaa ja isä jätti vastaajaani viestin jossa nieleskeli kyyneleitä ja oli erittäin pahoillaan. Äiti oli ehtinyt kaataa kaikki isäni niskaan ja syyttää häntä tapahtuneesta, soitin isälle ja sanoin ettei syypäätä tähän ole nämä asiat vain tapahtuvat. Sitten soitin läpi mieheni siskon sekä omani he olivat kauhuissaan tuntui pahalta pilata heidän päivänsä. Soitin muistaakseni myös miehen äidille. Heidän kaikkien maailmat murenivat yhdellä puhelinsoitolla, siitä alkoi odotuksen viikko. Lähdimme kymmeneltä sairaalalle jossa otettiin kasa verikokeita, minut tutki lääkäri ja kertoi kuinka etenisimme olin järkevä olin kuin viilipytty lähes kylmä, kuuntelin kaikki mitä kerrottiin ja murruin kun kukaan ei nähnyt sitä. Ensimmäisen kerran mieheni itki elämässään, sanoin että sinun ei tarvitse esittää  vahvaa anna tulla kaikki ulos. Meidät otettiin naistentautien osastolle sisään ja huoneeseen tuotiin miehelle oma sänky. Kanyyli asetettiin käteen ja kerrottiin että yhdeltä laitettaisiin ensimmäinen kapseli joka käynnistäisi supistukset. Hoitajat olivat ihania kaikki hieman surullisia mutta hoitivat asian hyvin, juttelivat ja otti meidät huomioon. Meille sanottiin että käynnistys olisi varmasti nopea niin ne yleensä olivat. Supistukset alkoivat lähes välittömästi pieninä minua jännitti, suorastaan pelkäsin tulevaa synnytystä sanoinkin hoitajalle että en ollut ajatellut tämän menevän näin, joutuisin käymään kaikki samat asiat läpi kuin normaalisti mutta minulla ei ollut sitä adrenaliinia jonka olin olettanut olevan kun vauva syntyy spontaanisti ja elävänä. Olin kauhuissani. Käynnistyskapselit eivät vaikuttaneet kuten niiden olisi pitänyt ja annosta jatkettiin, se oli kivuliasta purin huulta kun kapseli laitettiin ja mieheni piti minua kädestä. Nukuimme ja itkimme yhdessä, puhuimme paljon tapahtuneesta läheiset kyselivät kuulumisia miten asiat etenee. Se ei edennyt seuraavana päivänä annos pysyi samana 6h välein tabletti sisälle kohdunsuulle joka kerta se kävi vain kivuliaammaksi, lääkäri tutki onko edistystä tapahtunut mutta ei. Kolmantena päivänä annosta pienennettiin ja aikaa lyhennettiin 4h, joka kerta hoitajat tarjosivat särkylääkettä poistamaan kipua, mutta olin niin surullinen ja vihainen halusin tuntea kipua, halusin tietää miten asian menisi normaalisti en halunnut myrkyttää itseäni. Hoitajat sanoivat että heidän ensisijainen tavoite on että minä en tunne kipua ja he ihmettelivät miksi en särkylääkettä halua. Mutta olin sen päättänyt tämä viedään kunnialla loppuun ja esikoiseni saisi kunniakkaan tulemisen jonka äitinsä jaksoi kantaa ilman aivojen narikkaan heittämistä.

Meille tuli sairaalapsykologi juttelemaan, sairaslomalta palannut varmasti burn outista toipuva nainen. Hän ei löytänyt oikeita sanoja, käski meidän vaan olla onnellisia tästäkin mitä olemme saaneet kokea koska moni ei koe edes vauvan potkuja mahassa, olin vihainen ajattelin että tämä onkin sellainen asia jonka varmasti jokainen haluaa kokea, kuollut, painava maailman suurin aarre kohdussa elottomana.
Kuitenkin aloin asiaa ajattelemaan siten, olin kiitollinen kaikesta minkä sain kokea, katsoin sairaalan kahviossa ihmisiä erisyistä siellä olevia, yhdellä oli syöpä toisella joku muu. Ajattelin että minun murheeni on pieni heihin verrattuna.  Tupakkapaikalla hoitajat keskustelivat rankasta työstä ja lyhkäsistä lomista mielessäni pyöri vaan yksi ajatus voi kun tietäisitte. He katsoivat minua paheksuen koska näytinhän raskaana olevalta naiselta joka postailee tupakkapaikalla. Mutta se oli pakopaikka kun sain lähteä ulos vaikkakin haistelemaan tupakansavua se oli minulle helpotus.

Huoneestamme oli tullut pesä, se oli turvallinen paikka jonne aina palasin tunsin sen lähes kodinomaiseksi paikaksi. Huoneessa olimme turvassa me kolme omassa pikkumaailmassa vauva oli turvassa kohdussani jotenkin kaikki tuntui rauhalliselta. Tiesin mitä tuleman pitää mutta sairaalassa olo sai aikaan sen että ajatus muuttui omituisesti positiiviseksi, en voinut olla kenellekään vihainen, rakastin pientä Alpoa koko sydämestäni, ja mieheni oli mahtava, turvallinen kumppani, eikä minulla ollut ketään ketä olisin syyttänyt.

Torstaina tutkinut lääkäri sanoi että voisimme puhkaista illalla kalvot nopeuttaakseen synnytystä, sanoin että kiitos ei, halusin että asia menee luonnollisesti eikä liian nopeasti. Koska kehoni ei ollut valmis synnyttämään halusin että paikat löystyy ja kypsyy ihan rauhassa ilman hoppua, sanoin että meillä ei enää ole mikään kiire ja kyllä se itsekseen sieltä tulee. Tulehdusarvoni olivat alkaneet nousta ja sain antibiootteja sekä verenohennuspiikin kerran päivässä. Sanoin lääkärille että varmaan tämä stressi niitä nostaa yritin esittää vahvaa.

Perjantaina alkoi supistukset kovenemaan yöllä, silloin otin ensimmäisen annoksen suoneen särkylääkettä, koska en pystynyt enää nukkumaan ilman sitä. Se oli lämmin humaus yhtä nopeasti ohi kun oli tullutkin. Supistukset olivat voimakkaita ja tulivat säännöllisesti. Ummistin silmät viideksi minuutiksi ja puuskutin. Mieheni nukkui sikeästi koska hoitajat olivat antaneet hänelle diapameja nukahtaakseen. Hän ei herännyt vaikka tökin ja pyysin soittamaan kelloa, ei auttanut kuin kömytä itse painamaan nappia. Sanoin hoitajalle että nyt on kivut sitä luokkaa että varmasti pitäisi katsoa tilanne. Hoitaja tutki minut se ei enää tuntunut miltään ja sanoi että olisi aika siirtyä synnytys-saliin, kysyi pystyisinkö kävelemään ja vastasin että kyllä. Herätin pöhnässä olevan mieheni ja sanoin että nyt mennään, hän oli sitä mieltä että jos olisin vielä malttanut jotta hän olisi voinut vielä nukkua..
Lähdimme synnytys saliin ja kätilö oli vastassa, ihana Riina niin turvallinen ja empaattinen kätilö kuin kätilö olla voi hän oli varmasti pudonnut meitä varten taivaasta. Hän katsoi tilanteen ja iski kipupiikin kannikkaan, se on jännä miten ihminen joka pelkää neuloja ja verikokeen ottoa muuttuu viikossa ihmiseksi joka ei pelkää mitään. Asetuin synnytyspedille, kerroin miehelleni että kuulen reggae musiikkia, miestäni nauratti ja sanoi ettei sellaista kuulu mistään. Kipupiikki taisi olla sen verran stydi aine että sai jonkun sortin hallusinaatioita. Sitten kuului vaimea poksahdus, sanoin että nyt tapahtuu jotain, kalvo puhkesi ja hieman tuli lapsivettä ei paljoa koska sitä ei muodostu kun lapsi ei enää sitä niele. En ajatellut synnytystä etukäteen vaan olin ajatellut sen menevän omalla painolla. Riina kutsui epiduraalin ja sieltä tuli juuri herännyt hieman ranskalaiselta kuulostava mieslääkäri. Hän tuhisi selkäni takana ja laittoi kamalasti pelkäämäni epiduraalin, joka ei yllätyksekseni sattunutkaan. Melkein välittömästi sen laitettuaan sanoin Riinalle että nyt tuntuu supistus erilaiselta, hän sanoi että  mitä se supistus käskee tekemään, sanoin että se käskee ponnistamaan mutta pidätin. Riina tarkasti tilanteen ja tunnin sisällä olinkin jo kahdesta sentistä auennut kymmeneen. Hän sanoi että voin ponnistaa kun supistus niin käskee ja ponnistin. Supistus lakkasi ja Riina hiveli vatsaani samantien tuli uusi supistus ja ponnistin, kysyin välissä mieheltäni miten hän jaksaa minulla ei ollut mitään hätää kolmannella ponnistuksella syntyi täydellinen pikkumies(6h 50min I-vaihe 19min II-vaihe 6min). Ilman itkua, kiroilua ja huutoa olin suoriutunut kunnialla tehtävästäni, lievissä kivuissa.  Poika mitattiin ja meille kerrottiin Alpon mitat 2,2kg 49cm täysin valmis pikkupoika, sitten hoitaja vei Alpon ja pesi sekä kapaloi valkeaan liinaan tiiviiseen pakettiin. Salissa vallitsi suuri suru ja haikeus, mieheni istui rinnallani ja olimme surullisia. Riina toi Alpon huoneeseen ja kysyi ottaisinko hänet syliin, sanoin että en taida uskaltaa ja Riina seisoi Alpo sylissään ja odotti että olin tarpeeksi vahva katsomaan ja pitämään pientä poikaamme sylissäni. Niin hän antoi suurimman nukkuvan aarteemme syliin ja kysyi olisiko meillä kameraa? sanoin puhelimen olevan huoneessamme ja hän lähti sitä hakemaan. Riina otti kuvia ja laittoi Alpon meidän viereen, pidin toisen käden Alpossa ja toisen miehessä ja nukahdin. Heräsin kun Alpoa tultiin hakemaan pois ja peseydyin. Minulle ei tullut tikkejä ja muutenkin synnytys oli ollut hyvä joten pääsimme lähtemään Lauantaina kotiin. Synnytys kesti 6h,50min ja ensikertalaiselta se meni mitä mainiosti vaikkakin lopputulos olikin lohduton.

Siitä päivästä alkoi uusi ajanlasku elämässämme.

1 kommentti:

  1. Huutaisin ääneen jos Annukka ei nukkuisi! Oon niin pahoillani, niin pahoillani!!!

    VastaaPoista