Olen aina ollut positiivinen oli myrskyä tai vaikka v-itutus on suunnaton olen aina yhtä hymyä. Nyt en kuulema enää ole, huumoriani ei ymmärrä,se on kuulema liian mustaa. En löydä mistään positiivista jos on odottava äiti kenellä on raskausdiapetes ja kenen täytyisi kontrolloida syömisiään ja noudattaa tarkkaa ruokavaliota, hän valittaa Facessa kuinka hänen pitäisi mutta ei viitsi.. Nyt vauva syntyi terveenä painoi tosin yli neljäkiloa mutta kuitenkin. Miksi en löydä siitä positiivista? Miksi minua suututtaa, minä joka raskausaikana rakastin turvotusta, söin terveellisesti nautin rauta ja vitamiini valmisteet, raudan vadelmien kera jotta varmasti imeytyy ja tein viimeiseen asti fyysistä työtä, en valittanut vaikka olo olikin aika ajoin perseestä. Miksi minun poikani ei suotu syntyä elävänä, miksi minä en saanut vauva-arkea?
Miksi kaiken tämän jälkeen minun pitäisi pystyä iloitsemaan ihmisten voi voi sääli minua asenteesta, ei ole minun juttuni ei enää. Minä herään joka aamu uuteen aamuun toivoen että poika olisi täällä, minun pitää kauhulla odottaa saanko sitä viivaa näkymään siihen testiin, ja sama sitten jos nyt joku päivä teen sen positiivisen testin joudun joka päivä elämään siinä kauhussa tuleeko tästä mitään.
Joten olen positiivinen,nautin linnun laulusta auringon laskuista ja siitä että herään joka päivä uuteen mahtavaan päivään, mutta sympatiaa tai empatiaa voi voi lässyn lässyn asioihin minulta ei riitä enkä löydä niistä mitään positiivista joten on aivan turha tulla mua mollaamaan....
Niin että sellaista tänne risukasaan kuuluu tämä on minun osani ja minä saan olla kuin perseestä ammuttu karhu jos minusta siltä tuntuu, tämä ei ole helppoa jos ihminen olisi suunniteltu vihaiseksi ja voisin itkeä kaiket päivät ilman päänsärkyä niin siten varmasti tekisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti