11.05.2012 - 11:48
Taas on aika hurahtanut, testitulokset pitäisi tulla ensiviikolla.
Niin äitienpäivä olisi taas sunnuntaina kuten joka vuosi 29V se on tullut niin se tulee taas. Joo kyllä ymmärrän miten ihana päivä se voi olla niinhän se on aina ollut. Äidille ennenvanhaan kun asuin kotona vietiin aamukahvit sänkyyn ja annettiin oma tekemät räpellykset joista se oli niin onnellinen tai ainakin esitti olevansa =) Sellaisia olivat minun lapsuuden ja nuoruusajan äitienpäivät. Nyt minua ahistaa ja ärsyttää koko äitienpäivä, miksei tänä vuonna olisi voitu tehdä poikkeusta ja perua se ihan vaan sen ahdistavuuden takia, tänä äitienpäivänä minun piti olla äiti ei äiti ilman lasta ja se on asia joka saa minut suuttumaan... Olen siis himpunverran katkeroitunut.
Viimeaikoina on mielessä pyörinyt taas kaikki asiat, menetykseen synnytykseen ja kaikkeen siihen liittyneet asiat. Ehkä se kuuluu tähän 4kk etappiin joka uhkaavasti kolkuttaa jo ovella. Se on jännä vaikka kuinka yrittää olla ajattelematta niin aina se sieltä tupsahtaa, uudestaan ja uudestaan.
Tämä asian laajuus ja tietoisuus kaikesta siitä että kuinka monta meitä samantienkulkijoita täällä riittää on lisännyt minun ahdistusta. Ristiriitaiset tunteet siitä kaikesta jota on tullut käytyä läpi väsyttää menetin hyvät unenlahjat odottaessa pikkumiestä ja nyt ne tuli rytinällä takaisin, voisin vain nukkua jos saisin. haluaisin siirtää aikaa eteenpäin nopeasti.
Olen alkanut heittää ihme läppää koskien pikkumiestä, en halua että kukaan unohtaa häntä, jos minäkään en voi unohtaa niin miksi antaisin sen etuoikeuden läheiselleni jotka eivät halua hänestä puhua. Asia kalvaa minua sisältä, en voi sille mitään ja tiedän että minua ei ymmärretä... mutta en voi itselleni mitään olen vihainen siitä että miksi tämä sattui meille ja minulla on pirun ikävä pikkumiestä ja vauva-arkea joka piti alkaa.
Joo en halua mitään marttyyrinsädekehää pään ympärille, mutta olen surullinen helvetin surullinen eikä sitä kukaan läheisistäni voi ymmärtää. Tämä asia ei unohdu, se ehkä laimenee mutta aina se tulee olemaan suuri osa minun elämää ja joka äitienpäivä minä kaipaan ja mietin pikkumiestäni jonka olisi kuulunut olla täällä, mutta tämä on elämää ei sen kummosempaa. Lisää paskaa vaan niskaan niin kyllä se siitä.
Niin äitienpäivä olisi taas sunnuntaina kuten joka vuosi 29V se on tullut niin se tulee taas. Joo kyllä ymmärrän miten ihana päivä se voi olla niinhän se on aina ollut. Äidille ennenvanhaan kun asuin kotona vietiin aamukahvit sänkyyn ja annettiin oma tekemät räpellykset joista se oli niin onnellinen tai ainakin esitti olevansa =) Sellaisia olivat minun lapsuuden ja nuoruusajan äitienpäivät. Nyt minua ahistaa ja ärsyttää koko äitienpäivä, miksei tänä vuonna olisi voitu tehdä poikkeusta ja perua se ihan vaan sen ahdistavuuden takia, tänä äitienpäivänä minun piti olla äiti ei äiti ilman lasta ja se on asia joka saa minut suuttumaan... Olen siis himpunverran katkeroitunut.
Viimeaikoina on mielessä pyörinyt taas kaikki asiat, menetykseen synnytykseen ja kaikkeen siihen liittyneet asiat. Ehkä se kuuluu tähän 4kk etappiin joka uhkaavasti kolkuttaa jo ovella. Se on jännä vaikka kuinka yrittää olla ajattelematta niin aina se sieltä tupsahtaa, uudestaan ja uudestaan.
Tämä asian laajuus ja tietoisuus kaikesta siitä että kuinka monta meitä samantienkulkijoita täällä riittää on lisännyt minun ahdistusta. Ristiriitaiset tunteet siitä kaikesta jota on tullut käytyä läpi väsyttää menetin hyvät unenlahjat odottaessa pikkumiestä ja nyt ne tuli rytinällä takaisin, voisin vain nukkua jos saisin. haluaisin siirtää aikaa eteenpäin nopeasti.
Olen alkanut heittää ihme läppää koskien pikkumiestä, en halua että kukaan unohtaa häntä, jos minäkään en voi unohtaa niin miksi antaisin sen etuoikeuden läheiselleni jotka eivät halua hänestä puhua. Asia kalvaa minua sisältä, en voi sille mitään ja tiedän että minua ei ymmärretä... mutta en voi itselleni mitään olen vihainen siitä että miksi tämä sattui meille ja minulla on pirun ikävä pikkumiestä ja vauva-arkea joka piti alkaa.
Joo en halua mitään marttyyrinsädekehää pään ympärille, mutta olen surullinen helvetin surullinen eikä sitä kukaan läheisistäni voi ymmärtää. Tämä asia ei unohdu, se ehkä laimenee mutta aina se tulee olemaan suuri osa minun elämää ja joka äitienpäivä minä kaipaan ja mietin pikkumiestäni jonka olisi kuulunut olla täällä, mutta tämä on elämää ei sen kummosempaa. Lisää paskaa vaan niskaan niin kyllä se siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti