Oisko niin helppoo olla onnellinen..

Olen mietiskelijä, ehkä välillä hieman ärsyttävä sellainen, analysoin ja teen johtopäätöksiä, huomaan naamasta mitä ihminen ajattelee tai millä tuulella on. Miehestä tunnen sen ilman näkemättä ja joskus tulee sellaisia aistimuksia, ei niitä osaa selittää ne vaan kumpuaa jostain. Kun odotin Alpoa olin levollinen varmasti jossain tuolla takaraivossa tiesin mitä tulee tapahtumaan sekin on vaan sellainen juttu että sen vaan tietää, mä en nähnyt itseäni kotona enkä suostunut laittamaan mitään valmiiksi äitiyspakkauksen avasin kerran eikä minulla ollut mitään kassia tehtynä sängyn alle. Kun Alpo menehtyi tunsin jo pidemmän ajan että poika on samassa asennossa ja silloin aavistin jo väistämättömän. Mutta olin rauhallinen, paskamaista tämä on ollut ja tulee olemaan, tänään taas töissä oli pariskunta asiakkaana jolla suht samanikäinen poika kaukalossa kuin oma pikkumies olisi, kaukalossa jota en hankkinut mutta joka odottaa Alpon pikkusisarusta siskollani.... siskon perintökalleus =) 

Olen nyt ajatellut asiaa että nyt en enää suostu olemaan katkera, surullinen vittumainen akka vaan olen "vanha oma ittein" mutta hieman uudella mausteella varustettuna. En mä tarkoita tällä sitä että pyyhin lapseni pois, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut kyllä mä Alposta kerron ihmisille ja jos joku kysyy on minulla poika, esikoiseni sitä ei mikään vie minulta. Ja salaa kuitenkin olen katkera ja vittumainen mutta en enää ulos päin.

Mutta..... totuus on seuraavanlainen... Olen onnellinen, rakastan tuota ukkoa älyttömästi se saa mun sydämen pakahtumaan ja kyyneleet silmiin se on vaan niin mahtava ja olen ollut onnellinen ennen kaikkea tätä, minulla on kaikki samat elementit joihin olen tyytynyt koko elämäni, kaipaan mutta se kaipaus ei tapa minua se ei tunnu enää musertavalta. Toki tulee päiviä jolloin olen rikki ja joina en jaksa edes hengittää mutta sitten tulee myös niitä päiviä jotka ovat täynnä rakkautta.

Maailma tulee satuttamaan minua vielä monta kertaa, minulla on monta ihmistä menetettävänä ja se kuuluu tähän elämään vaikkei Lapsen kuolema ole "normaalia", mutta se on osa elämää, se on minun elämää ja varmaan hieman sairaalla tavalla olen sen hyväksynyt, minä olen vahva, vahvempi kuin ennen se on vaikea asia selittää mutta tiedän että mikään ei tule olemaan näin vaikeaa.

No nyt olen päättänyt pitää oikean tauon tästä blogista, tässä elämässä joka ei pysähtynyt vaikkakin luulin,  tapahtuu nyt sellaisella vauhdilla asioita ja väsymys valtaa näin syksyisin että kirjottelen jossain vaiheessa taas.

Voimia jokaisen pimeneviin iltoihin, ja jos joku minua kaipailee olen tuolla sähköpostin takana enkä kauaa poissa =)