Viikonloppu on ollut vauhdikas se on sisältänyt ihania aikuisia ihmisiä, parhaita ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Oli mukavaa pitkästä aikaa viettää aikaa heidän kanssaan. Samalla olen taas miettinyt kaikkea johtunee taas vaihteeksi kirjasta jota luen. Se on Joy Swift omakertomus 5-lapsen menettämisestä, 4-heistä ammuttiin julmasti kotona pienin oli reilu vuoden ja vanhin n 15-v, sekä vanhin tyttö kuoli syöpään hieman tapauksen jälkeen. Se on kertomus äidistä joka alkaa rakentamaan elämää sitten uudestaan ja onnistuukin sitten lopulta siinä joten kuten. Mä en pysty ymmärtämään miten tuollaisen jälkeen ihminen pysyy kasassa, itse varmaankin lähtisin kostoretkelle tai jotain.
Näin toissa yönä kamalaa painajaista, sain keskenmenon... jouduin olemaan yksin taas ja verta ja soluja valui lattialle, sitten tuli sama lääkäri joka totesi silloin että Alpon sydän on pysähtynyt hänellä oli tippapussi jonka sisällä oli jotain se näytti ihan vauvan päältä joka oli kuin rusina. Onneksi heräsin vihaan noita helvetin sairaita unia en tiedä mistä ne nyt taas on päähäni hypännyt, onneksi tiesin että ainakaan vielä se ei pidä paikkaansa.
Kun odotin Alpoa näin unta jossa jouduin synnyttämään yksin, ja kun vauva syntyi oli sillä kaksi napanuoraa toinen oikeassa paikassa ja toinen päässä, leikkasin ne itse irti ja laitoin päälle sellaisen elmukelmun, no sitten tuli joku hoitaja tms joka kysyi olenko syönyt banaania, sanoin että no joskus sitten se siihen no se selittää miksi tämä lapsivesi haisee ihan banaanille.
Olen miettinyt sitä viittä päivää jona tiesin että rakas poikani on kuollut, muistellut sitä aikaa miltä minusta tuntui, maha tuntui päivä päivältä painavemmalta, mutta siellä oli meidän oma pikku aarre. Vaikka se aika jonka vietin sairaalassa oli täynnä suurta surua ja kaipausta, kaipasin niitä potkuja jotka olivat hiljentyneet, tunsin miten Alpo on samassa asennossa, mietin miten se siellä masussa on se ei tuntunut minusta silleen pahalta että "hyi ottakaa se pois", minulle olisi ollut aivan sama vaikka olisin pitänyt koko loppuelämäni Alpon siellä turvassa, mutta koska ihminen ei ole luotu siihen vaan keho alkaa hylkimään sitä niin ei se onnistu.
Maha jossa kuollut vauva nukkuu on juuri sen tuntuinen kuin voisi ajatella, se ei ole enää sellainen "pehmeä" se on kuin kivi koska lapsivettä ei enää muodostu, se painaa alaspäin ja pienenee siitä hetkestä kun vauvan sydän pysähtyy. Ei se ole kiva asia, mutta ne on niitä minun muistoja joihin minun on tarrauduttava, minulla ei ole enää muuta kuin muistot ja niitä pyörittelen päivästä toiseen.
Voi pieni rakas kun tietäisit miten paljon täällä taas sinua kaipaan ja rakastan.. niin paljon että sydän pakahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti