Ajattelin kai että nyt jos tämä pikkusisarus syntyy hengissä niin se muuttaa kaiken. Elämässä aikaisemmin tapahtuneet asiat ikään kuin nollaantuu ja kaikki on taas helpompaa.
Viha ja katkeruus varmasti häviää ja synkät muistot on vaan muistoja jossakin tuolla...
Meistä tuli 10.2 pienen prinsessan onnelliset vanhemmat, enkä todellakaan tätä haluaisi mihinkään muuttaa, olen tytöstä äärettömän onnellinen ja minusta on ihanaa olla äiti lapselle joka todellakin tuossa tuhisee ja vaatii vaipan vaihtoa ja tissiä..
Olen kuitenkin ehkä himppasen ahdistunut, elämä ei kokenut mitään taikasauvan heilautusta ja se pohja joka hävisi Alpon menetyksen myötä on edelleen kadoksissa elämässä. Vaikka ajattelen että elän nyt lapselleni niin elämä kuitenkin tuntuu niin lohduttomalta, mikä järki on missään jos lopputulos on selvä ja omat eväät sen pituuteen tai reiluuteen on olemattomat? En tiedä onko tämä nyt jotain helpotuksen aiheuttamaa ahdistusta. Olin niin kauan ahdistunut ja nyt kun se helpotti niin ahdistuin muista asioista. Tänään huomasin myös että katkeruus, ei se ole hävinnyt minnekkään. Näin esikoista odottavan naisen kuvan jonka oli valokuvaaja ottanut ja ajattelin että mikäköhän oikeus toisilla ihmisillä on olla onnellinen esikoisen odottaja.
Joo kyllä tiedän tuon olevan typerää ja niinhän se on normaalisti minun taitaa vain vielä olla vaikeaa hyväksyä tätä omaa kohtaloa ja jotenkin tuo esikoisten odottajat on se ärsytyksen paikka.
Ehkä mua vaan ärsyttää että en olekkaan yli-ihminen joka pystyy nousemaan kaiken yläpuolelle. Tietyt asiat satuttaa vaikka nyt kaiken pitäisi olla hyvin.
Toinen asia joka on tullut esiin on tämä onnittelut juttu.
Kun Alpo kuoli kaikki tiesivät sen mutta kukaan ei sanonut mitään ei edes välikäsien kautta antanut surunvalitteluja tms.
Nyt kun Kamuli syntyi, kaikki tiesivät sen ja ovat osanneet onnitella jopa välikäsien kautta. Hassua ja tiedän että kaikki eivät vaan tiedä kuinka tuollaisessa tilanteessa toimitaan mutta silloin kun on kyse omista sukulaisista en anna kamalasti armoa, vieraille ehkä enemmän.
En siis kokenut ihmeparantumista surusta ja vihasta. Olen onnellinen surullisella tavalla, rakkaus Alpoa kohtaan ei ole Kamulin myötä vähentynyt enkä uskonut toisenlaiseen loppuun ennen kuin kuulin tuon parkaisun jota Alpo ei koskaan tehnyt.
Tiedän olevani spesiaali äiskä mutta välillä se tuntuu kovin raskaalta arvolta kantaa, joskus ei vaan aina jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti