Olen paininut raskauden jälkeisen ahdistuksen kanssa, tuntuu kuin olisin nyt jotenkin luovuttanut, nyt ei tarvitse enää jännittää raskauden lopputulosta mutta ei ole kuitenkaan pystynyt hengähtämään. Tuolla tarkoitan sitä että raskausaika kun oli kamalan stressaava ja sitä jotenkin ajatteli että sitten kun tämä on ohi niin helpottaa mutta sitten kun se ei menekkään niin vaan alkaa uudet pelot, ja vanhat muistot niin se tuntuu raskaalta.
Maaliskuulle sattui Alpon hautajaiset, laskettuaika olisi ollut eilen vuosi sitten mutta se vaihtui uurnan laskuun. Samanlainen "tyhjä" vauvamaha herätti ahdistavia muistoja. Tuntuu kuin kaikki tämä olisi tapahtunut ihan vasta, mutta siitä on jo vuosi aikaa.
Minulla on ikävä sinua rakas poikamme, nyt kun tiedän millaista on olla vauvan kanssa kotona olen miettinyt olisiko se ollut samanlaista kanssasi. Olisiko minulla näin rautaiset hermot jos en tietäisi miltä menettäminen tuntuu? Kaipaus on läsnä vaikka tiedän että mitä ei ole tarkoitettu sitä ei tapahdu. On kuitenkin kovin ristiriitaista tuntea viiltävää surua ja kaipausta samalla kun ääretöntä rakkautta ja onnellisuutta. Olen kiitollinen molemmista lapsistani, mutta tuntuu niin väärältä käydä hautuumaalla tietäen että siellä on palanen itseä.
Sydämenssä on suuri särö, palanen puuttuu eikä se kasva koskaan takaisin, kukaan tai mikään ei vie muistoja enkä halua sinua unohtaa, sinä olet osa meidän perhettä.
Sitten kun pikkusisko kasvaa ja ymmärtää jotain näistä jutuista tulen sinusta kertomaan en ahdistaen vaan osana elämää, et ole salaisuus etkä häpeä olet osa isän ja minun elämän tarinaa.
ihana, mustatukkainen Alpo aina mielessä, kipuna rinnassa, ei koskaan unohduksissa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti