Erinlainen äitiys 11kk

Olen viime aikoina miettinyt vaihteeksi kaiken merkitystä, kaiken tämän järjettömän kohtalon aiheuttamaa tunne skaalaa.
Kysyin sisareltani miksi ja kuka on se kohtalon koura joka meille jakaa nämä meidän taakkamme? Isäni oli eräästä syystä sanonut siskolleni että elämä noudattaa samaa 7-vuoden sykliä kuin talouselämä. 7- on maaginen luku monessa asiassa. Alpo oli 7-lapsen lapsi.... niin kaikkeen löytyy aina joku kun alkaa oikein kunnolla miettimään.

Nämä asiat alkavat rullaamaan päässä taas koska olen nyt samassa tilanteessa kuin tammikuun lopussa 2012, olen onnellinen ja mutta samalla äärettömän surullinen, olen samassa tilanteessa mutta en sama ihminen. En voi olla surullinen tästä uudesta elämästä joka potkii ja möngertää mutta en osaa vielä olla 100% onnellinenkaan. Siksi kaikki ajatukset rullaavat enemmän, nyt jotenkin huomaan sen kuinka pitkällä raskaudessa olin kun esikoisemme kuoli ja se että sama tapahtuu uudestaan käy väistämättä mielessäni.  Mietin sitä millainen olin kohta vuosi sitten, millaiseksi tulin ja mitä Alpo sai meissä aikaan lyhyellä mutta niin kovin merkityksellisellä elämällään.

Olemme olleet mieheni kanssa onnellisia ja meillä on hyvä parisuhde mutta Alpon menetys sai meidät keskustelemaan sellaisista asioista joista emme ole ikinä ennen puhuneet. Alpo avasi mieheni puhehanat ja hän on oppinut puhumaan tunteistaan ja itkemään. Kaikki ne asiat joita mieheni on pitänyt selviöinä ei enää ole niin, kaikki muuttui. Rakkaus joka meillä on ollut yli 16 vuotta on syventynyt joksikin sanoin kuvaamattomaksi, se tuntuu sellaiselta äärettömältä välillä tuntuu että siihen voisi tukehtua hyvässä mielessä. Ja nyt uudessa odotuksessa hän on ollut vielä enemmän läsnä ja huolehtinut suorastaan välillä käskenyt ottamaan iisimmin.
Olen myös huomannut miten itsekeskeisiä osa minun läheisistä on. Se on ollut sellainen hämmentävä juttu. Olen aina kuvitellut että minusta välitetään ja toki niinhän se on mutta se on ehkä enemmän sellaista että minulta odotetaan jotakin. Kun odotin Alpoa kukaan ei säälinyt minua, sain juosta asiakaspalvelussa palvelemassa ihmisiä, mitata kaapelia ja kantaa tavaroita tietysti itse kontrolloin sitä mutta kukaan ei kysynyt jaksanko tai voiko auttaa. Kun Alpo sitten kuoli niin moni kyllä syytteli työni raskautta ja kuten äitini syytti isääni ettei antanut löysää mutta kukaan ei koskaan kysynyt tarvitsenko apua? Nyt ajattelin että no kyllä nyt varmasti on sitten erilainen työilmapiiri kun kaikki tietää mitä kävi ja paskat. Ei ketään kiinnosta, nyt olen itse sitten tehnyt että olen muita pyytänyt auttamaan ja istunut itse vaan perseelläni. En ole supernainen enkä halua olla nyt olen vaan ja odotan että muut tekevät puolestani ei minun tarvitse jaksaa koko ajan.

Maanantaina koittaa se päivä jolloin Alpo ei enää potkinut mahassa kaksi päivää ennen äitiysloman alkua oli niin hiljaista masu-yksiössä ja se pelottaa minua, maanantaina alkaa äitiysloma ja nyt toivon että kamuli porskuttaa vielä... On tämä niin ärsyttävää miksi, siihen en tiedä vastausta. Miksi meille kävi miten kävi sitä ei voi kertoa kukaan. Nyt on ollut mielessä pitelemistä ja saapa nähdä kun jään yksin himaan, Alpon menetyksen jälkeen en ole ollut päivääkään yksin aina mieheni on ollut jossain lähellä mutta nyt täytyy opetella...

Miten olen selvinnyt:
En ole ajatellut Alpoa siten että millainen hän nyt olisi ja mitä tekisi, miten meidän arki olisi mennyt jms.. Koska meillä ei ole muita lapsia se on helppoa olla ajattelematta, ei minulla ole tietoa millaista on pienen vauvan kanssa kotona, oikeastaan minun on vaikeampi uskoa että vauvat tulee kotiin saakka enkä siihen usko vieläkään mutta niin näyttää kaikille muille tapahtuvan joten josko meillekkin sitten ehkä.....
En jäänyt kotiin vaan melko nopeasti lähdin takaisin arkeen ja pakotin kohtaamaan kaikki ihmiset kyselyineen, niin tekee kipeää erittäin kipeää mutta se on kohdattava ja otettava osaksi omaa elämän tarinaa. Luulen että jos olisin vältellyt kovin pitkään olisi kertominen ja kohtaaminen vaikeutunut. Muistan sen päivän kun tulin töihin kuuntelin kahvihuoneen oven takana muiden puheen sorinaa ja naurua ja pillahdin itkuun, ajattelin että ei minun täällä kuuluisi olla, kotona vauvan kanssa..... Mutta ei sitä voi muuttaa elämä on yritettävä saada takaisin raiteilleen, jos tämä tapahtuu uudestaan sitten en enää tiedä jaksanko nousta mutta sitä en halua miettiä etukäteen.

Pikkumies elää aina ja ikuisesti minun sydämen alla siellä minne menehtyi ei sitä mikään tai kukaan muuta tai poista, mutta en voi antaa itselle lupaa kierähtää sen suurempaan surun kierteeseen mitä vähäisempi mielen kohina sitä helpompi on minun elää asian kanssa. Tottakai mietin koko ajan Alpoa ei sitä saa pyyhittyä. Rakastan häntä ikuisesti ja jos voisin rutistaisin ja hukuttaisin tähän rakkauteen mutta en voi.
On kamalan ristiriitaista tuntea kamalaa syyllisyyttä ja kuitenkin tietää ettei kukaan minua syytä mistään. En minä ole korvaamassa Alpoa mutta siltä minusta tuntuu, tämä on ärsyttävää olla koko ajan jonkun tunteen vallassa ja sitten tuntuu ettei missään ole järkeä ja kaikki on turhaa.

Jos tästä kaikesta on jotain opittava niin olen oppinut paljon.
- äidin rakkaus on maailman suurin rakkaus oikeasti.
- puhuminen helpottaa.
- ole joskus itsekäs, ajattele itseäsi ennen kuin muita
- rakkaus ei kuole se vahvistuu
- muistot tekevät kipeää
- älä ajattele mitä muilla on ajattele mitä itse olet saanut kokea ja kuinka kokemukset ovat tehneet sinusta vahvan vaikkei kukaan muu sitä näkisikään.

Tuo viimeinen viittaa lähinnä siihen että ystäväni ja vihamieheni ovat tehneet lapset, menneet naimisiin ennen minua mutta koskaan en ole tuntenut katkeruutta heitä kohtaan tai ollut kateellinen. Nyt Alpon menetyksen jälkeen minut valtasi viha ja katkeruus en ollut kateellinen mutta vihainen ja katkera. Kaikki elävänä syntyneet vauvat teki minut vihaiseksi, vauva onnittelut ja odottavat äidit koska tiesin että heidän vauvat syntyvät elossa.... Se oli kamalaa, en ikinä ollut tuntenut tuollaisia tunteita enkä ikinä halua uudestaan tuntea sen kanssa jouduin taistelemaan monet kerrat ja toisinaan vieläkin. Jos joku istuttaa pientä vauvaa liian aikaisin tai tekee jotain muuta niin kyllä minun vereni kiehuu, en sano mitään mutta olen hiljaa ja myhisen itsekseni ja mitä tuohon muiden vauvoihin tulee niin olen hetken ärsyyntynyt ja päästän irti ei ole minun elämä, enkä sitä haluaisi.
Mutta se on sellaista itsensä kouluttamista pikkuhiljaa, joka kerta joudun sen tekemään koska en halua jäädä siihen tunteeseen, en halua opettaa että tämä tunne on ok luulen että se tekee minusta vihaisen ja katkeran ja sitä en halua. Yritän ajatella asiaa juuri toisella tavalla että olen erityinen, harva saa olla enkelin äiti... tosin ei ole kovin haluttu paikka mutta jonkun kohdalle se sattuu ja kaikista 60 000 synnyttäjästa minut on valittu 200 joukkoon.... näin positiivisesti ajateltuna kun ei mieti sitä toista puolta....

Tässä kaikessa on se että vaikka tulinkin nopeasti raskaaksi ei se poista tuota tunnetta.

No teksti saattoi olla hieman sekopäisen kuuloista mutta sellainen minä olen....

Tänään äitin ja isän pikkumies 11kk, en halua ajatella millainen olisit se tekee liian kipeää tiedän että olisit tomera pikku-ukko ja meillä on sinua suunnaton ikävä <3