Kohtukuolema tekee ihmisestä vajaan. Kun tapahtuu jotain sellaista jota ei pitäisi tapahtua se jättää syvän arven syvälle sisimpään, elämästä tulee arvaamatonta eikä mikään ole enää varmaa.
Näin tapahtui ainakin minulle. Uskoni tulevaisuuteen on murtunut, en pysty näkemään asioita pitkälle eteenpäin, en todellakaan ajattelemaan että nyt meistä saattaisi tulla vauvaperhe ihan oikeasti en edes usko siihen että selviän hengissä. En pysty luottamaan mihinkään kaikki on turhaa ja epävarmaa, jotenkin mieleni ajattelee että mitä väliä? Mitä väliä on sillä miten olen elämäni elänyt koska se ei ole minun päätettävissä mitä tapahtuu, voin olla kuinka kiltti tyttö, hyvä vaimo yms niin silti se matto vedetään jalkojen alta ilman minun omaa päätöstäni.
Vaikka minulla on kaikki ne ihanat asiat tässä ja nyt, ne asiat ja ihmiset joiden takia elämässäni on ollut merkitys viimeiset 30-vuotta niin nyt tuntuu että ne eivät riitä, jotenkin se mitä menetimme tuli niin vahvasti läsnä pojan syntymän yhteydessä että millään muulla ei ole väliä. Nautin elämästä edelleen ja olen kiitollinen kaikesta mutta mikään ei tunnu samalta. Minua pelottaa kaikki ja ei mikään. Sitä miettii pienen päänsä puhki on vaan löydettävä joku merkitys joku tarkoitus vaikka välillä luotan siihen että no se selviää sitten joskus niin silti epätoivo valtaa pääkopan aina välillä. Mitä jos kaikilla asioilla ei olekkaan merkitystä, syytä miksi joku tapahtuu juuri sinulle?
Olen yrittänyt säilyttää palan itseäni kaiken tämän keskellä, se ei ole helppoa vaikka joku voisi ajatella että teillähän on asiat hyvin, niin sitä ollaan uudestaan paksuna eikä pahemmin vanhoja muistella... eikö niinhän se elämä menee...
Siltä se voi ulkopuoliselle näyttää... totuus ei ole niin yksinkertainen.
Ihmisestä ei tule ehjä enää koskaan.
Viha ja katkeruus /kateus nostaa päätään aina välillä ja niitä vastaan joutuu kamppailemaan. Välillä olen ylpeä että olen näin vahva ja kaikesta mitä olemme kokeneet mieheni kanssa, mutta välillä olen niin vihainen miksei joku muu olisi ansainnut kohtaloa siinä missä mekin.
Silloin yritän saada itseni taas unohtamaan sen vihan ja katkeruuden koska ne eivät kuulu ihmisen normaaliin olemukseen, ne syö ja syövyttää sisukset sekä mielen. Ne ovat jopa "7stä kuoleman synnistä" kaksi joten jos olisin kauhean uskonnollinen pitäisin sitäkin merkkinä että niistä on päästävä eroon...
On kauhean vaikea kertoa ulkopuoliselle miltä se tuntuu. Miltä tuntuu pelätä tuntematonta joka päivä, miltä tuntuu kamppailla itsensä uskomaan taas tähänkin päivään, yrittää tasapainottaa itsensä ettei olisi hermoheikko tai itkuinen. Kaikki vaikuttaa niin epätodelliselta mutta silti sinun on vaan uskottava koska muuten et pääse/jaksa eteenpäin. Asia on käsiteltävä ja jatkettava eteenpäin, uudestaan ja uudestaan.
Alkuun pelkäsin että unohdan poikani, mutta nyt olen huomannut että ei se mene niin, vaikka tunnen kamalaa syyllisyyttä siitä että elämä jatkuu ilman häntä niin ei se ole niin. Vaikka emme mieheni kanssa Alposta puhu jokapäivä tiedän sen että täällä hän on molempien sydämessä, ei hukassa eikä unholassa vaan loppuelämämme meidän mukana siellä paikassa jonne vain harvat ihmiset pääsee. Rakkaus lastaan kohtaan on jotain sellaista joka säilyy, ei sitä tarvitse pelätä, vaikka itsestä välillä tuntuu että on unohtanut se johtuu vaan siitä että aina ei puhu koska se on helpompaa mutta ei tiettyjä asioita unohda. Odotan sitä päivää että olen niin vahva kun joku kysyy minulta minun lapsistani uskallan vieraalle ihmisellekkin sanoa että yksi taivaassa, että tulee se päivä jolloin minun ei tarvitse pelätä vastapuolen reaktiota vaan voin avoimesti kertoa että elämä välillä on.
Eilen huomasin äitiyspolilla naisen joka luki lehteä raskaana ehkä jossain puolessa välissä. Välissämme oli minun mieheni ja katsoin sivusilmällä mitä juttuja lehdessä on. Nainen pysäytti sivun selaamisen, aukeamalla oli kirjoitus kohtukuolemasta. Tuntui omituiselta, siinä joku luki miltä kohtukuolema tuntuu ja vieressä on myös toinen äiti joka on k.o asian kokenut. Jotenkin outo sattumus.
No sellaisia mietteitä, kohta Alpon menetyksestä on 1-v tuntuu hurjalta, aika on vaan hävinnyt, tästä kuluneesta vuodesta minulla ei ole kamalasti muistikuvia. Aika vaan menee eteenpäin vaikkei sitä ajattele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti