2- ja 1- vuotiaat

Monesti on tehnyt mieli kirjoitella tänne mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi. Meillä vietettiin kahdet synttärit tässä kuussa. Isoveikka täytti 2- v koko perhe vietiin valkoisia ruusuja ja kynttilä haudalle, Siitä on muodostunut jonkinlainen tapa kun hautuumaa sijaitsee reitin varrella josta usein kuljemme.
Mun on kauhean vaikea olla vihainen tai katkera, koska saimme Sofian. En tarkoita tällä sitä ettäkö hän olisi paikannut menetyksen, mutta tilanne on se että minusta tuntuu jos surisin ja säälittelisin itseäni olisin pahoillani Sofian saamisesta. Totuus on kuitenkin että meillä ei olisi häntä jos esikoinen olisi syntynyt hengissä. En tiedä kauhean vaikea selittää tunteet ja ajatukset on ärsyttäviä. Joka päivä kuitenkin esikoinen on mielessä,  nyt kun on huomannut miten lapsi kehittyy tulee usein ajateltua olisiko esikoinen tehnyt näin myös ja kun näen veljeni samanikäisen pojan ajattelen tuollainenko meidän poikakin olisi? Kyllä niitä vihantunteitakin vielä tulee hetkittäin mutta ne johtuvat yleensä vain jostain toisesta ihmisestä, välinpitämättömyydestä tai sanomattomuudesta omasta menetyksestä en ole niinkään kenellekkään vihainen. Tiedän että olen erilainen äiti, kaikki asiat joita on Alpon jälkeen tapahtunut ovat jättäneet minuun lommon, en uskalla Sofian kanssa tehdä kaikkea mitä muut tekevät olemme molemmat miehen kanssa varovaisia, joskus jopa liian. Siitä olemme yrittäneet päästä eroon että saisimme jotain luottoa tulevaisuuteen mutta se on vaikeaa.

Itku tulee vieläkin lähes päivittäin kun katson tyttöä ja mietin kuinka rakas hän onkaan sydän pakahtuu, olen pyrkinyt siihen etten hämmennä pientä mieltä. Sofia on reipas pikkutyttö. Sairaalasta lähtien meillä oli melko selkeä 3-4h rytmi nukuttiin ja syötiin, sitten vaivasi jonkin sorttinen refluksi joka ilmeni nieleskelynä 1-2h ruokailusta johon hän heräsi kun meinasi tukehtua. Alkuun olimme aivan kauhuissamme mutta neuvolassa vakuuteltiin että se rauhoittuu kun siirrymme kiinteisiin ja niin se sitten loppu kun soseet alkoi. Vauva-arki on ollut kyllä yhtä opettelua, sitä mukaan kun jotain ilmeni niin kokeilimme aina jotain uutta juttua. Kakka oli milloin vihreää milloin löysää milloin mitäkin ja ruokavaliota muuteltiin sen mukaan että taas sopi. Pitkän aikaa yöt oli rikkonaisia kunnes tajusimme lopettaa "iltapäikyt" meillä nukuttiin kolmet päiväunet ja viimeisiltä herättiin klo 18-19 niin yöhän oli sitten aivan kamala. Mutta niin siinä taas pähkäiltiin ja pari iltaa meni hieman kiukutellessa mutta yö korjaantui. Yösyöminen lopetettiin 10kk ja nyt n kuukausi ollaan nukuttu ilman heräämistä, siinä aloin maidon tilalla antamaan vesitilkan ja nyt ei vaadita enää vettäkään. Ilmankostutin on hurissut joka ilta kun Sohvi nukkuu ja itse olemme vielä hereillä, ei häiritse meidän äänet kun tasainen hyrinä kuuluu huoneessa.

Painoa oli nyt tänään 1-v neuvolassa 12 030g ja pituutta 77,5cm  isompi kooltaan kun äiti ja iskä mutta pituus menee isin käyrällä joten ehkäpä tyttärestä tulee malli kun äitin pituus ei siihen hommaan riittänyt (ulkonäöstä puhumattakaan :) )
Kävely ilman tukea 11kk, se aiheutti öisin harmia välissä mutta nyt sekin on tasaantunut.

Semmoisia kuulumisia täältä, iloa ja surua sekaisin onneksi nyt iloa suurimmaksi osaksi.

Muistolaatta

Ajattelin kertoa kun minua on harmittanut että en ole löytänyt mitään sopivaa Alpon haudalle.
Miehen sukuhaudan "rumaan" kiveen ei vauvan nimi sovi eikä mahdu, siihen ei mahdu uusi pikkukivi eikä kyllä sopisikaan ja monet kerrat asia on vaivannut minua.
Tällähetkellä siinä kiven päällä istuu valkoinen enkeli, mutta mainintaa hänestä ei ole.
Nyt löysin jotain sopivaa, ja ajattelin jakaa sen täällä josko joku muukin olisi samaa pohtinut.

http://www.alexandrasangelgifts.co.uk/personalised-crystals/personalised-footprint-suraya-crystal-suitable-for-indoors-or-outdoors/

Tuon linkin alla on englantilainen kauppa jossa on vaikka minkälaisia muistoesineitä yms. Siitä sitten sain ajatuksen ja löysin suomalaisen firman joka tekee minulle samantyyppisen mutta hieman isommassa mittakaavassa, siihen saan painettua nimen ja päivämäärät, Alpon oman jalanjäljen ja muistolauseen jota olen kuumeisesti koittanut miettiä. Tuokin kauppa toimittaa kohtuu kululla suomeen mutta tuntui niin pieneltä ison kiven päällä että päädyin siihen suomalaiseen.

Muuten elämä menee uomassaan, tunteita on paljon ja joka päivä, pikkumies ajatuksissa ja paljon ärsyttäviä asioita ympärillä kuitenkin enemmän hyvää ja Ihanaa katsoa oman tyttären kehittymistä ja pakahduttava rakkaus on omalaatuista. Mutta mikään ei poista tapahtuneita asioita enkä sitä halua, elämä on tässä ja nyt ja nautin jokaisesta päivästä.

Paljon voimia kaikille enkelilapsien vanhemmille <3

Yhteenveto

Siirryn täällä Blogimaailmassa taas vain lukijan osaan ja jätän tämän blogin tänne muistoksi.
En osaa kirjoittaa vauva-arjesta enkä siitä miltä mikäkin minusta tuntuu, on vaikea kirjoittaa siten ettei joku käsittäisi väärin ja antaisi omaa näkemystä asioihin joista ei välttämättä ole hajuakaan. Jokainen joka joutuu luopumaan lapsestaan tietää ne tunteet, ne ristiriidat mikä vaan missä vaan voi laukaista kamalan tunnemyrskyn sitä etukäteen tietämättä ja ihminen joka ei ole sitä menetystä kokenut ei sitä tiedä eikä osaa kuvitella. Usein ilmeisesti kuvitellaan että kun lapsi on kuollut ihan vauvana tai ennen syntymää on se sellainen asia josta ihminen toipuu nopeasti mutta se ei ole niin. Kyllä minulle on vaikeampaa hyväksyä oman lapsen kuolema kuin esimerkiksi mummoni, ei mummoa tule ajateltua joka päivä kun taas Alpo on mielessä aina. En saa sitä pyyhittyä enkä halua täytyy vaan oppia elämään surun kanssa.
Ulospäin voi näyttää että ihminen on ehjä vaikka sisällä olisikin suuri aukko, se vaikken joka päivä vello surussa ei poikaa minun mielestäni saa.

Toiset asiat tekee kipeää, vaikka kaikki onkin nyt hyvin tiedän asioita joita en olisi halunnut tietää ja niitä ei saa pois. En voi sille mitään että ultrakuvan nähdessäni kera kymmenien onnittelujen ensimmäisenä minulla on ajatus ja tieto siitä kuinka moni asia voi mennä pieleen, en tee sitä tahallani ja pidän asiat omana tietona mutta se tekee pahaa. Ei sitä tunnetta osaa selittää, se on jonkun pelon ja vihan sekamelska joku katkeruus tai joku jotain kohtaan. Kyllä osaan tuntea suurta onnellisuuttakin ei tämä ole niin mustavalkoista,

Kun Alpo todettiin kuolleeksi oli se päivä jonka tulen muistamaan lopunikääni, joka kerta kun kuulen Samuli Edelmanin Tähtipölyä kappaleessa lauseen jossa "äiti nostaa rinnoilleen lapsen vastasyntyneen.." Muistan kuinka sain Esikoiseni valkoiseen lakanaan kapaloituna syliini, muistan niistä päivistä kaiken, muistan sen äärettömän surun, luopumisen tuskan, epätoivon, suuren hiljaisuuden. Muistan kuinka esitin vahvaa vain muiden takia. Se hetki oli kaunis vaikka olikin täynnä suuria tunteita, astuin silloin maailmaan jonka en tiennyt olevan edes olemassa. On kamalan vaikeaa todellakin kuvailla tunteita, Sofian syntyessä tilanne oli aivan toinen, siinä mukana oli kamala sähellys ja kiire jota ei Alpon kanssa enää ollut, ihana parkaisu joka sai kyyneleet valumaan valtoimenaan mutta suurimpana tunteena oli onnellisuus. Kun vauva-arki alkoi asettumaan olen paininut kaikenlaisten tunteiden kanssa, samassa hetkessä voi olla onni, ilo ja samalla suru, tämä on ollut sellaista tunteiden vuoristorataa että se välillä uuvuttaa.
Välillä tuntuu että kun on elämän lanka katkennut ennen aikojaan, on se kuoleman tietoisuus niin läsnä. Olen pyrkinyt sysäämään sitä ajatusta aina pois mutta tuntuu että se kummittelee, tiedän että mitä vaan voi tapahtua milloin vaan ja se pelottaa ihan uudella tavalla. Välillä kun katson Sofiaa ajattelen että miten voin turvata että lapseni saisi hyvän elämän tässä maailmassa, mistä tiedän että tekemäni päätökset on hyviä? Ei sitä tiedä, vastuu on kuitenkin kannettavana.

Tähän on hyvä lopettaa tämä, paljon olisi kaikkea mielessä elämä ei ole aina reilua ja toisille murhetta tulee enemmänkin kuin mitä minulle, yritän aina pitää ajatuksen siinä ehkä myös vähätellä tapahtunutta mutta minulle riittää että minä tiedän.

Surulla on aikansa.

On toki hyvä muistuttaa, 
miten aurinko jälleen paistaa
tummien pilvien takaa,
miten yön jälkeen tulee uusi aamu
ja miten jokaista syksyä seuraa varmasti kevät.

Mutta ei liian aikaisin,
ei liian nopeasti,
ei liian itsestään selvästi.

Ei niin etteikö se olisi totta.
Mutta ymmärräthän,
surulla on aikansa;
surevalle aurinko todella nukkuu
eikä surua voi hätyytellä lentoon ennen kuin se itse jaksaa siivilleen.

(hanna ekola, sano suruasi rakkaudeksi)

muistojen maaliskuu

Olen paininut raskauden jälkeisen ahdistuksen kanssa, tuntuu kuin olisin nyt jotenkin luovuttanut, nyt ei tarvitse enää jännittää raskauden lopputulosta mutta ei ole kuitenkaan pystynyt hengähtämään. Tuolla tarkoitan sitä että raskausaika kun oli kamalan stressaava ja sitä jotenkin ajatteli että sitten kun tämä on ohi niin helpottaa mutta sitten kun se ei menekkään niin vaan alkaa uudet pelot, ja vanhat muistot niin se tuntuu raskaalta.

Maaliskuulle sattui Alpon hautajaiset, laskettuaika olisi ollut eilen vuosi sitten mutta se vaihtui uurnan laskuun. Samanlainen "tyhjä" vauvamaha herätti ahdistavia muistoja. Tuntuu kuin kaikki tämä olisi tapahtunut ihan vasta, mutta siitä on jo vuosi aikaa.

Minulla on ikävä sinua rakas poikamme, nyt kun tiedän millaista on olla vauvan kanssa kotona olen miettinyt olisiko se ollut samanlaista kanssasi. Olisiko minulla näin rautaiset hermot jos en tietäisi miltä menettäminen tuntuu? Kaipaus on läsnä vaikka tiedän että mitä ei ole tarkoitettu sitä ei tapahdu. On kuitenkin kovin ristiriitaista tuntea viiltävää surua ja kaipausta samalla kun ääretöntä rakkautta ja onnellisuutta. Olen kiitollinen molemmista lapsistani, mutta tuntuu niin väärältä käydä hautuumaalla tietäen että siellä on palanen itseä.
Sydämenssä on suuri särö, palanen puuttuu eikä se kasva koskaan takaisin, kukaan tai mikään ei vie muistoja enkä halua sinua unohtaa, sinä olet osa meidän perhettä.
Sitten kun pikkusisko kasvaa ja ymmärtää jotain näistä jutuista tulen sinusta kertomaan en ahdistaen vaan osana elämää, et ole salaisuus etkä häpeä olet osa isän ja minun elämän tarinaa.

ihana, mustatukkainen Alpo aina mielessä, kipuna rinnassa, ei koskaan unohduksissa <3

Ei ihmeparantumista tullutkaan

Ajattelin kai että nyt jos tämä pikkusisarus syntyy hengissä niin se muuttaa kaiken. Elämässä aikaisemmin tapahtuneet asiat ikään kuin nollaantuu ja kaikki on taas helpompaa.
Viha ja katkeruus varmasti häviää ja synkät muistot on vaan muistoja jossakin tuolla...

Meistä tuli 10.2 pienen prinsessan onnelliset vanhemmat, enkä todellakaan tätä  haluaisi mihinkään muuttaa, olen tytöstä  äärettömän onnellinen ja minusta on ihanaa olla äiti lapselle joka todellakin tuossa tuhisee ja vaatii vaipan vaihtoa ja tissiä..

Olen kuitenkin ehkä himppasen ahdistunut, elämä ei kokenut mitään taikasauvan heilautusta ja se pohja joka hävisi Alpon menetyksen myötä on edelleen kadoksissa elämässä. Vaikka ajattelen että elän nyt lapselleni niin elämä kuitenkin tuntuu niin lohduttomalta, mikä järki on missään jos lopputulos on selvä ja omat eväät sen pituuteen tai reiluuteen on olemattomat? En tiedä onko tämä nyt jotain helpotuksen aiheuttamaa ahdistusta. Olin niin kauan ahdistunut ja nyt kun se helpotti niin ahdistuin muista asioista. Tänään huomasin myös että katkeruus, ei se ole hävinnyt minnekkään. Näin esikoista odottavan naisen kuvan jonka oli valokuvaaja ottanut ja ajattelin että mikäköhän oikeus toisilla ihmisillä on olla onnellinen esikoisen odottaja.
Joo kyllä tiedän tuon olevan typerää ja niinhän se on normaalisti minun taitaa vain vielä olla vaikeaa hyväksyä tätä omaa kohtaloa ja jotenkin tuo esikoisten odottajat on se ärsytyksen paikka.

Ehkä mua vaan ärsyttää että en olekkaan yli-ihminen joka pystyy nousemaan kaiken yläpuolelle. Tietyt asiat satuttaa vaikka nyt kaiken pitäisi olla hyvin.

Toinen asia joka on tullut esiin on tämä onnittelut juttu.
Kun Alpo kuoli kaikki tiesivät sen mutta kukaan ei sanonut mitään ei edes välikäsien kautta antanut surunvalitteluja tms.
Nyt kun Kamuli syntyi, kaikki tiesivät sen ja ovat osanneet onnitella jopa välikäsien kautta. Hassua ja tiedän että kaikki eivät vaan tiedä kuinka tuollaisessa tilanteessa toimitaan mutta silloin kun on kyse omista sukulaisista en anna kamalasti armoa, vieraille ehkä enemmän.

En siis kokenut ihmeparantumista surusta ja vihasta. Olen onnellinen surullisella tavalla, rakkaus Alpoa kohtaan ei ole Kamulin myötä vähentynyt enkä uskonut toisenlaiseen loppuun ennen kuin kuulin tuon parkaisun jota Alpo ei koskaan tehnyt.
Tiedän olevani spesiaali äiskä mutta välillä se tuntuu kovin raskaalta arvolta kantaa, joskus ei vaan aina jaksa.

1- vuosi

Vuosi äitinä ilman lasta kotona.
Vuosi sitten tähän aikaan (15.20) olimme tulossa kotiin sairaalasta aamulla klo 6.20 pieni poikamme syntyi tähän maailmaan hiljaisuuden saattelemana. Kaksi ihmistä autossa hiljaa tietäen mitä toinen ajattelee mutta ei vaan ole voimia puhua, sanoa mitään koska mikään ei voi enää muuttaa tapahtunutta. Vuosi sitten meidät rikottiin palaisiksi ja niitä palaisia yritämme keräillä vieläkin.
Tänään vein kynttilän ja yhden valkoisen ruusun, viattomuuden symboli, niin väärin!

Välillä minua suututtaa kun maailmassa ei ole kuolleille tilaa, vain elävät merkitsevät. Näin siis niille muille joilla ei ole kuolleita. Kukaan ei puhu enää Alposta, en usko että häntä on unohdettu mutta hän on vaan lakannut muistumasta muille mieleen. Meidän/minun mielessä hän on joka päivä, ei ole päivääkään jolloin mieleni olisi tyhjä tai etten pikkumiestä ajattelisi.
Viikottain olemme käyneet haudalla viemässä kynttilän, se n niin helposti kauppamatkan varrella enkä vielä ole valmis luopumaan siitä rituaalista, jospa kiven saisi tehtyä ensi kesänä niin sitten olisi kaikki hyvin.
Minua inhottaa mieheni sukuhaudan vanha "ruma kivi" se ei sovi pienelle vauvalle. Minulla on valmiina valkoinen kivenlohkare josta saisi tehtyä pilven ison vanhan kiven päälle ja se on ensi kesän tehtävälistalla, nyt Alpon unta vartioi valkoinen enkeli.

Edelleen vuoden jälkeen minulle tulee katkeruus kohtauksia, ei se kestä kauaa mutta ärsyttää kun toiset selviävät helpolla.  Sairaalassa sanoin Kätilölle että mua ahdistaa kun kaikki tulee tänne ne pullauttaa vauvan ja siinä se, meidän maailmassa asiat ei mene siten. Meillä ei mene kuten Strömsåssä, miehen kanssa naureskeltiin ettää voisimme tehdä siitä ohjelman " Kun asiat ei mene kuten Strömsåssä". Meillä on tämä menetyksen taakka kannettavana ja se muistuttaa joka päivä olemassa ololla, ei se helpota jos siitä ei puhu se ei lakkaa olemasta tai sitä ei tapahtunut.

Nytkään ei kukaan ymmärrä miksi olen väsynyt tai ahdistunut... niinpä minun pitäisi olla jo parantunut..
Mutta en ole, en tule ikinä olemaan enkä halua olla. Maailmasta vietiin vuosi sitten pohja enkä sitä ole vieläkään löytänyt, kaikki tuntuu niin kovin merkityksettömiltä mikä järki on missään jos elämä ei ole reilua eikä mistään saa takeita. Elämä on syntymistä ja kuolemista tai kuolemista ja syntymistä joten mikä järki kaikessa on miksi näitä asioita tapahtuu ja kuka valitsee sen että kelle ja miksi.

Jos etsin tästä vuodesta jotain hyvää niin se on tuo mieheni, rakastan häntä enemmän kuin ikinä ja olen huomannut uuden puolen hänessä, hän on tukeni, peruskallio hyvä isä ja aviomies. Me olemme löytäneet oman perheen, ennen ajattelin aina ensin muita hänen vanhempia, minun vanhempia ja sisaruksia he olivat meidän perhe vaikka kaikilla oli omat jutut me olimme "riippuvaisia" heistä mutta emme enää. Nyt meidän perhe on minä, mies, Alpo ja Kamuli siinä on meidän paketti johon meidän ei tarvitse ottaa muita  mukaan jos emme halua. En ole riippuvainen muista, en mieti tarvitseeko meidän käydä appivanhemmilla jos en tahdo, tarviiko minun jakaa tietoa uudesta raskaudesta jos en halua nyt minun ei ole pakko tehdä mitään jos en halua. Ennen kaikki oli jotenkin pakollista, oman elämän asioiden jakaminen vaikka ei aina tahtonut se oli pakollista kertoa mutta ei nyt. Koska kukaan ei minua voi ymmärtää, en jaksa selittää koska se ei aukea kuitenkaan nyt minun ei ole pakko, ja se on vapauttavaa omituista. Ei kukaan kysy minulta miten jaksan, kaikki ihmettelee mutta kukaan ei enää kysy. En jaksa, jos Kamulia ei olisi luulen että en olisi näin vahva vaan olisin luovuttanut jo aikaa sitten. Kamulin takia minun on täytynyt pitää tunteet kurissa koska olen halunnut samat mahdollisuudet kuin Alpolla oli mutta olen väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti. Kaikki on niin tuoreessa muistissa mutta en usko että paremmin menisi viiden vuoden päästäkään.
Olen myös saanut tutustua moniin ihaniin ihmisiin, lähinnä täältä Blogimaailmasta ja vertaistukipalstoilta. Tämä maailma oli sellainen johon en olisi halunnut mutta nyt olen kiitollinen näistä ihmisistä jotka auttoivat minua selviytymään he ovat usein mielessäni.

Uusia Enkeleiden perheitä tulee jatkuvasti tälle synkälle polulle, on vaan jaksettava eteenpäin ja jossain vaiheessa tulee se hetki kun vertaistuki ei enää toimi parantavana vaan syövänä voimana. Kun uusia perheitä tulee elän jatkuvasti sen kivun jonka tunsin silloin kun se päivä oli osa meidän elämää, me olemme täällä toisia varten ja niin minäkin jatkossa yritän auttaa muita koska itsekkin sain niin paljon muilta.
Vuosi elämää on kovin lyhyt aika mutta samalla niin pitkä...

Jos voisin tekisin kaiken toisin ja estäisin jos pystyisin, mutta nyt en voi kuin rakastaa poikaamme sellaisena kun hänet meille annettiin rakkautta se ei vähennä vaikka hän ei ole läsnä.

Tiedän, että sinäkin halusit
olla osa meitä.
Olla rakastettu, pieni ja avuton.
Minäkin halusin sinua rakastaa, pitää pientä.
Ikuisesti, rakkaudesta tullut ihmisen taimi.
Keneksi olisit kasvanut,
keneksi minut muuttanut?
En saanut sinua pitää, en käsissäni.
Mielessäni sinut pidän; siellä sinä elät vieläkin.
Yritän unohtaa ja lähetän mietteeni ylös,
suoraan sinun haituvapeitteellesi.
Mutta vartaloni tietää sen tuskan yhä;
luopumisen tuskan, surun syvän.

Hiljaisuus

Eilen oli päivä joka tuntui niin ristiriitaiselta. Tasan vuosi sitten minut valtasi omituinen olo, selittämätön tyhjyys ja painon tunne. Se oli päivä jolloin pikkumies ei enää potkinut. Oli ristiriitaista olla Kotkan sairaalassa käynnistyksessä josta ei sitten tullut mitään vaan laittoivat kotiin, kun vuosi sitten tulin sinne illalla tietäen että joku on nyt pahasti pielessä.
Tänään vuosi sitten on päivä kun aamulla lähdimme sairaalaan, ilman sairaalakassia kuollut vauva kohdussa. Pylly painoin samaa kohtaa mutta kukaan ei potkinut tai melskannut, oli vain hiljaisuus ja suuri toivottumuus ja suru. Tätä juttua ei nyt kauheasti tullut suunniteltua että sattuisi näin samoille päiville samat käynnit.

Tällähetkellä olen kotona, surullisena ja avuttomana. Kaksi päivää vietin sairaalassa mutta kun ei tapahtunut tarpeeksi nopeasti ulkomaalainen lääkäri laittoi minut kotiin "kasvamaan". Nyt olen täällä semisti paniikin omaisissa tunnelmissa, tosin toistaiseksi jumpsutus mahasta tuntuu.

Sairaalassa olo yksin oli melko kamalaa, minulla oli hirveä ikävä miestä ja kotiin ja minua pelotti. Viimeksi kun olimme olimme yhdessä ja sain kauheasti voimaa ja tukea miehestäni. Tunteet on kamalan ristiriitaisia maanantaina on päivä jolloin ihana Esikoisemme syntyi, päivä jolloin meistä tuli vanhemmat. Minulla on ikävä olen onnellinen tästä elämästä joka potkii sisälläni mutta samalla niin kamalan surullinen ja ahdistunut siitä mitä menetimme. ja peloissani saammeko tämän pikkusisaruksen kotiin.


Ajatukset ovat nyt sekavat, yritän joku päivä kirjoittaa selvemmin ja enemmän.