Rumat kengät 2012

Tämä runo oli ensimmäinen jonka löysin alkuvuonna, se ei silloin tuntunut miltään eikä koskettanut.

Nyt kun olen kulkenut näillä kengillä tiedän mitä tämä runo merkitsee ja sen joka sana on niin tosi.

 

Kohta vuosi, pitkä pelottava vuosi surun ja kaipauksen sumentama. Nykyisin itku on herkässä koska pääni alkaa olla niin heikko, taas kaikki se missä olimme esikoisen odotuksessa on niin tässä ja nyt, samoilla viikoilla ollaan ja pelottaa, toisesta menetyksestä en selviä, en halua selvitä.

 

Vuosi 2013, ole parempi, minä niin toivon olen ollut urhea ja yrittänyt pysyä vahvana. On päiviä jolloin olisin halunnut vaan luovuttaa mutta vielä vähän aikaa sinnittelen. Tälläisinä hetkinä sen huomaa kuinka heikko ihminen oikeastaan voi olla, tiedän että mikään ei koskaan palaa ennalleen eikä tarvitse, mutta nyt kaipaan jo sitä valoa tunnelin päähän ja näitten tunteiden rauhoittumista, en jaksa jatkuvaa myllerrystä.

Parempaa Vuotta 2013 toivoen.

 

Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää,

että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia,

että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat,
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä,

niillä pitää kulkea.

Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois. Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, jolla on tällaiset kengät.

Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu. Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.

Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen kengillä.

-tuntematon-

Joulu ja 11kk

Joulu olikin yllättävän rankka paikka. Itku tulvahti yksi kaks ilman sen kummempaa syytä. En ole Alpoa miettinyt siten että mitä meillä olisi tai millainen poika hän olisi. Nyt kuitenkin ajatus väkisin ajautui aina siihen, niin meillä pitäisi olla 9kk vanha poika, meidän ensimmäinen joulu yhdessä. Nyt vietimme joulun kahdestaan en jaksanut lähteä katsomaan sisarieni lapsia eikä appivanhemmatkaan napanneet.
No elämään ei voi vaikuttaa ja joulu sai minut taas ymmärtämään sen mitä meillä kuitenkin on vaikka surua onkin tämä vuosi ollut.

Melko hyvin olemme miehen kanssa selvinneet kuluvasta vuodesta vaikka raskas taival tämä on ollut enkä ajattele että tämä tähän loppuisi. Se että Alpo esikoisemme puuttuu aina ja ikuisesti elämästämme on läsnä, sitä muistoa ei kukaan voi pyyhkiä enkä niin haluaisikaan.  Alpo on poika jota rakastettiin niin kovin jo ennen syntymää ja hän sitoi meidät yhteen entistä kovemmin. Näin miehestäni sellaisen puolen jota en ole ennen tiennyt olevan ja osaan arvostaa rakasta miestä vieläkin enemmän.

On ollut hyvä huomata että katkeruus ei ole tullut pysyväksi, olen vihainen elämälle ja kaikille huolimattomille ihmisille mutta en katkera, enkä kateellinen olen onnellinen kaikesta huolimatta ja osaan nauttia näistä päivistä ja hetkistä vaikka olen surullinen. Oman lapsen menetys on sellainen asia joka muuttaa maailman, sitä on vaikea selittää mutta kaikki ne asiat jotka on olleet elämän perustana häviää, elämästä tulee epäreilu ja missään ei ole järkeä kaikki on turhaa, se on ollut vaikeaa hyväksyä että tässä olisi elämässä olisi tämän jälkeen jotain järkeä tai ehkä oikeastaan mitä väliä millään on koska mikään ei ole pyhää ja kaikki häviää kuitenkin....

Minun arvomaailma on kokenut kolauksia nyt muutenkin enemmän ja vähemmän ja olen aika väsynyt olen huomannut että ihmiset jotka ovat olevinaan jotakin eivät kuitenkaan sitä ehkä ole ja että minulta oletetaan ja odotetaan jotakin mitä en jaksa antaa. Helmikuussa tulee vuosi täyteen 1- vuotis synttärit, en ikinä tule unohtamaan sitä tunnetta jota en halua koskaan uudestaan kokea se tunne kun tiedät että sisältäsi on elämä kuollut, pelkään tulevia viikkoja, mutta en suostu luovuttamaan enkä antamaan surulle otetta nyt mennään taas eteenpäin surun kanssa käsikkäin, pidän ajattelun minimaalisena ja keskityn vauhtiin.

Vuosi 2013 tulee olemaan varmasti hyvä, käänteisen ajattelun mukaisesti 13 on onnen numero ja siihen luotan

Parempaa Uutta Vuotta 2013 kaikille enkeleiden isille ja äideille meitä on tullut vuonna 2012 liikaa uusia.

10kk

Ensiviikolla tulee kuluneeksi 10kk, kuten olen huomannut siinä ajassa ehtii tapahtumaan paljon asioita ja se miten itse jaksaa on itsestä kiinni. Minua Alpon menetys muutti, minusta tuli minäkeskeisempi ja olenkin alkanut ajattelemaan itseäni enemmän. Nyt minua ei sinällänsä kiinnosta kuinka töissä pärjätään ilman minua tai pahoitanko jonkun mielen kun pysyn joulun kotona. Kuitenkin olen pikkuhiljaa löytänyt sitä vanhaa suvaitsevaisuutta ja epäitsekeskeisyyttä, vaikeaa se on kaiken vihan ja katkeruuden sisältä löytää sitä vanhaa ihanaa omaa itseään. Pikkumiehelle viemme kynttilän aina kun on liikettä kylällä mutta en ole ottanut siitä mitään painetta, minulla ei ole enää tarvetta todistella itseäni ja menetystä, en voi sille mitään että kaikki ihmiset ei ymmärrä ja sen voin aina kertoa kun joku kysyy. Onko sinulla lapsia kysymyksen vastaus on helppo, kyllä esikoinen,  ja jos tulee lisäkysymyksiä vastaan kuten asiat on ei minulla ole hävettävää eikä se suru ole niin iholla ettenkö pysty sitä itse käsittelemään ja kertomaan.

Tammikuun lopusta asti olen etsinyt jotakin vastausta jotakin toimintamallia, sitä että mikä kaiken tarkoitus on ja miksi tämä tapahtuu meille. Miksi olen pakottanut itseni eteenpäin ja miksi en ole antanut surun vallata kokonaan itseäni. Olen ollut monta kuukautta pelkkä kysymysmerkki ja ajatellut että koska kaikki muut toimii näin on minunkin toimittava. Jotenkin olen saanut nyt kuitenkin rauhan ja ymmärtänyt kaiken, en sano etteikö minulla vielä olisi pahaolla sisäisesti, etteikö tietyt asiat saisi sydämeni murtumaan uudestaan ja uudestaan ja että se fakta että lopun elämän tulen miettimään minkä väriset silmät pojallamme olisi olleet, mitä hän nyt tekisi ja miltä näyttäisi joka kerta kun näen tummatukkaisen ruskeasilmäisen pojan ajattelen että tuollainen se oma poikanikin voisi olla, esikoisemme <3

Luin lehdestä jutun Sylvistä 99-vuotiaasta teräsmummosta joka oli palvelukeskuksen kirjeenvaihtaja. Hän oli menettänyt kaikki rakkaat 4 lasta, kaksi heistä syntyi kuolleena, kolmas eli 5,5vuotiaaksi koska hänellä oli aivovaurio ja 4lapsista eli 7-vanhaksi mutta hukkui. Rakas puoliso oli kuollut 46vuotta sitten. Lasten kuolemasta hän sanoi että "ei sitä koskaan voi unohtaa, aivan kuin pala olisi revitty pois itsestä, se kirveli monta vuotta. Mutta kaikki pitää ottaa vastaan ja kaikesta on jaksettava nousta. Kun omia lapsia ei ollut hoitolapset olivat sitäkin rakkaampia."
Olen usein miettinyt tuota mitä sitten jos niin käy että kaikki muut menee ennen minua ja jään yksin, sitä en halua mutta näillä ihmisillä jotka ovat nähneet elämää on elämänasenne jota kunnioitan ja joka saa minut ymmärtämään itseäni. Tämä minun elämänasenne on se johon minut on kasvatettu ja josta olen yrittänyt rimpuilla pois kun maailmani mureni, se ei ehkä kuitenkaan ole niin huono asenne. Asiat joita et voi muuttaa on otettava vastaan ja kasvettava siitä vahvistuttava. Minä tiedän että olen vahva, vahvempi kuin ihminen joka ei ole kokenut samaa kuin minä niistä asioista ammennan ylpeyttä ja jaksan jatkaa, ja suurin kiitos kuuluu miehelleni, tuolle maailman parhaalle isälle ja puolisolle joka ei ole mikään kaavoihin kangistunut vaan joka laittaa itsensä likoon jotta minulla olisi hyvä olla. Minun mieheni molemmat joita rakastan yli kaiken muulla ei ole väliä, ja ehkäpä uskallan toivoa että saamme pikkusisaruksen tällä kertaa ehjänä tähän maailmaan.

Elämämme muuttui 10kk sitten, en olisi halunnut kokea sitä jos sen voisi jättää kokematta mutta jos ei vaihtoehtoa ole niin päivääkään en vaihtaisi pois. Tiedän että ihana pikkumiehemme ymmärtäisi eikä haluaisi äidin olevan surullinen ja että jos kaikki olisi mennyt toisin en olisi näin vihainen ja katkera, siitä minun täytyy päästä pois. En halua muuttua vanhaksi, vaan haluan alkaa rakastamaan taas asioita, ihmisiä ja elämää. Vaikka välillä elämä potkii päähän oikein kunnolla teräskärkimaihareilla ei se auta. Minä rakastan kuitenkin näitä ihmisiä kenen kanssa täällä tällustan ja he eivät valinneet sitä että minusta tuli vihainen, he eivät ole ansainneet sitä eikä minun poikani olisi toivonut vihaistä äitiä, ei itselleen eikä sisaruksilleen. Nyt pyrin olemaan positiivinen oma "vanha" itseni <3

Vertaistukiryhmästä olen harkinnut poistumista, ryhmät on hyviä ja tarpeellisia mutta en pidä siitä että ihmiset laitetaan "minulla menee huonommin ja minun suruni on suurin" järjestykseen. Lapsen menetys on aina epäoikeudenmukainen oli kyse vauvasta tai vanhemmasta, lapsi kuin lapsi ja oma silloin ei surulla ole mitään järkeä. Minä en ole siinä asemassa että voisin alkaa mittaamaan surua, minä olen surullinen mutta sinä olet surullisempi, siihen ei välttämättä liity menetys vaan se on niin paljon henkilöstä kiinni miten sen käsittelee. Mutta suorastaan V******* tuollainen vertailu. Siksi en niinkään pidä siitä, en voi olla oma itseni siellä. Tiedän että tukiryhmässä on paljon ihmisiä joilta on mennyt ainut lapsi ja siksikin kunnioitan niitä ihmisiä ei ole oikein sanoa että sinun surusi on pienempi koska menetit vauvan ja minun suurempi koska menetin lapsen joka sairastui ja ehti elää monta vuotta. Ei se mene niin, minusta mitä itse olen oppinut asia on siten että, oma suru suruista suurin, muut samankokeneet tietää jotakin mutta ei millään sitä miltä sinust tuntuu se on jokaisin oma polku joka täytyy kulkea, kaikkine tunteineen. Mutta jos on joku jonka takia jaksaa nousta joka aamu sängystä ja joskus aina silloin tällöin päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, voi kohtukuoleman kanssa oppia elämään jotenkin.... 

Rakkaus ei koskaan kuole se vahvistuu.

Maailman paras isä ja mies

Olen pitkästä aikaa nauranut oikein kunnolla. Ennen uutta ajanlaskua olin  kamalan iloinen ihminen nauraa rätkätän vähän väliä mitä typerimmistä jutuista, nyt Alpon menetyksen jälkeen minua ei ole paljoa naurattanut ja niimpä minun nauru lihakset on surkastuneet. Olen hämmästynyt miten minun nauru on muuttunut hysteeriseksi nauruksi se ei ole sellaista heleää hihi naurua vaan hysteeristä hullun naurua... Kyllä se siitä varmasti kehittyy ja normalisoituu joskus mutta on hauska huomata itsessä sellaisia uusia piirteitä miten ihminen voi muuttua.

Nauru on hyvästä se vapauttaa jotain patoutumia sen huomaan sen jälkeen on kevyempi olla, suosittelen vaikkei se siltä tunnu mutta uskon sen olevan yhtä vahva eheyttäjä kuin kyyneleet.

Isänpäivä meni, pötkötimme suurimmaksi osaksi kotona mutta pakko oli raahautua appivanhemmille syömään, vaikka en millään olisi tahtonut. Kukaan heistä ei sanallakaan maininnut miehelleni mitään isyyteen liittyvää. Kyllä minä aamulla häntä onnittelin ja toin kaffet sänkyyn suklaan kera, mutta kyllä se pisto jonka tunsin sydämessäni oli suuri. Tänä vuonna meillä on ollut molempien ensimmäiset päivät ilman omaa poikaamme, ja se suru on suunnaton. Vihaan Facen isänpäivätoivotuksia ja toitotuksia kyllä varmasti jokainen tietää kenellä on eka isänpäivä tai muuta vastaavaa, sinä päivänä en käynyt kuin kerran en halua ottaa puukkoa rintaan kokoajan. Mitä tuntemuksia nuo herättää ja miksi? Ehkä siinä on ensimmäisenä juuri se miksi minulla ei ole varaa kirjoitella sinne siitä miltä minusta tuntuu? Jos laittasin sinne että ensimmäinen äitienpäivä mutta lapsi enkelinä tms, niin pikkasenko katottaisiin kieroon. Se ei välttämättä ole mitään katkeruutta jota tunnen vaan ehkä enemmänkin ärsyyntymistä eriarvoisuudesta, miksi eläviä muistetaan mutta ei kuolleita? Mua vaan niin ärsyttää!

No minä voisin viettää maailman parhaan miehen päivää, sellainen minulla täällä on. Sanoinkin hänelle että minusta on hyvä tietää että minun rakkaillani ei ole hätää vaikka en itse paikalla olisikaan. Hän osaa pyykätä ja siivota hän laittaa herkullista ruokaa. Mua aina välillä ahdistaa koska minulla on olot kuin prinsessalla ja mieheni on se joka on kannatellut päätäni pinnan päällä. Rakastan miehiäni <3
Tiedän että Alpon menetys oli hänelle kova pala ja että hän olisi mielummin antanut oman henkensä, aivan kuten minäkin jos olisin voinut vaikuttaa asioihin tai joku olisi jotain vinkannut olisimme tehneet kaikkemme. Mutta emme syytä toisiamme emmekä ketään muutakaan, Olemme vain välillä niin lohduttoman surullisia.

Ihmisellä on kaksi puolta voin laittaa naamarin päälle ja näyttää että kaikki on hyvin, minua ei hätkäytä mikään, olen onnellinen ja sitten on se toinen puoli joka on yleensä vain kotona itkevä tai muuten maailmaa vihaava. Blogeilla on taipumus muuttaa muotoaan, vaikka olen onnellinen minun blogi ei muuta sinällänsä sisältöä se on päivästä toiseen samojen asioiden miettimistä ja kertaamista, minusta ei saa onnellista odottajaa koska sisälläni on suuri suru ja pelko. Se on jännä miten ihminen muuttuu kun on tullut tietoiseksi siitä mitä voi menettää.

Rakkaus maailman suurin, ikuinen, naisena olemisen vaikeus, ilot ja surut , suunnaton ikävä.

Tiedän, että sinäkin halusit

Vain hetken sinut tuntea vatsassani sain,
en enempää, sen hetken vain.
Täällä äidillä ja isällä sinua kova ikävä on,
meidän surumme rauhaton, lohduton.
Mutta luona Jumalan, taivaassa siellä,
saat katsella äitiä ja isää elämän tiellä.
Sinut vielä syliini sulkea saan,
ja siinä pitää ainiaan.
Siis odota rakkahin äitiä, isää siellä,
me kohtaamme vielä taivahan tiellä.

Tutkimuksia

Minusta on mielenkiintoista lukea tutkimuksia,ne antavat käsityksen siitä että oma toiminta on normaalia ja asiaan kuuluvaa. ohessa linkit.


Ohessa löysin tutkimuksen jossa tutkitaan kohtukuolemaa kun menehtynyt lapsi on esikoinen.

http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/34500/Sadeharju_Kaisa.pdf?sequence=2

Ja toinen tutkimus lapsen menetyksestä

http://kirjastot.diak.fi/files/diak_lib/Pori2007/5a6373_Pori_Mustonen_6306.pdf

Isän surusta

http://acta.uta.fi/pdf/978-951-44-8221-2.pdf

Äitien surusta

http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu04263.pdfhttp://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu04263.pdf

Sekä että

http://kirjastot.diak.fi/files/diak_lib/Helsinki2003/Nieminen2149.pdf

Eikö mikään ole enää pyhää?

Pyydän anteeksi jos loukkaan jotain seuraavalla tekstillä joitain face-aktivistejä. Mutta oikeasti minusta tuntuu että voisin kirjoittaa kirjan Facebookin naurettavasta maailmasta ja niistä ihmisistä siellä profiileiden takana....

Eilen kävi siten että eräs tuttuni joka odottaa toista lastaan ja laskettuaika oli mennyt jo ohi. Käynnistys oli nyt lauantaina on päivitellyt tätä asiaa seinällään. Miten siis saada vauva ulos, vaikka hänellä oli jo jotain raskausmyrkytyksen mahdollisisa merkkejä, ei se aiheuttanyt paniikkia hän vitsaili että täytyisi lähteä hyppimään trampoliinille jotta saisi vauvan ulos... No nyt sitten ilmeisesti käynnistys aloitettiin lauantaina niin hän teki tilapäivityksiä synnytys-salista.....
Niin olen pohtinut tuota Facebookin tarpeellisuutta ja toki siellä on se nappula josta kun painaa ei kaikkia tarvitse nähdä mutta mitä minä siellä teen? Minulle elämässä tietyt asiat ovat pyhiä, avioliitto ja todellakin lapsen syntymä, en Alpon raskausaikana marissut facessa mitään enkä uskaltanut muutoinkaan siellä puhua, saatikka synnytys-salissa tilapäivityksen tekeminen..... not ei ole mun juttu. Mä rakastan vanhaa maailmaa jossa tietyt asiat on pyhiä, niitä kunnioitetaan ja arvostetaan ei vaan siten että no niin nyt olen pullauttamassa tätä lasta täällä maailmaan...puuh puuuh nyt on kivut sen mukaiset... kätilö sanoi pari tuntia ja on vauva sylissä...

No suurin osa teistä tietää miksi minua kirpaisee ja suututtaa, sitä huolettomuuden päivää takaisin odottaessa.. Mä en ehkä miellä että olen katkera, en mä halua heiltä mitään, en heidän elämää enkä heidän lapsia.. mä olen vihainen maailmalle mikä minusta teki niin erilaisen että meille kävi näin miksi minä olin jotenkin huonompi kuin hän, miksi minä käyttäydyin niin eritavalla raskausaikana jos olisin valittanut ja ollut "hälläväliä" asenteella olisiko lopputulos ollut toinen?

Niin en minä mieti ja murehdi sitä mitä heillä on ja miksi, mietin ja olen vihainen siitä kun en tiedä miksi itse olen niin erinlainen ja "ansaitsin" tämän. Mitä yhteistä meillä lapsen menettäneillä on muutoin kuin se että olemme menettäneet tärkeimmän asian elämässä?
No vauvoja syntyy nyt joka paikkaan taitaa olla tämä minun ikäluokka, silloin ne huomaa kun ei haluaisi.

salaisuus

Olen pitänyt tarkoituksella tämän salaisuutena ja pahoittelen teille rakkaat ystäväni jotka luette tämän nyt tästä, etten ole itse tätä kertonut. Toivon että ulkomaailma ei saa tietää joten pysykööt muutaman kuukauden vain blogimaailman tietona, toivottavasti. Tämä on kauhean ristiriitaista koska tunnen kamalaa syylisyyttä että meillä odotetaan pikkusisarusta Alpolle. Se että tulin nopeasti raskaaksi tuntuu epäoikeuden mukaiselta, hassu tunne kun ei osaa olla ylpeä ja onnellinen siitä. Minulla on pahamieli, koska tiedän että toiset joutuvat kamppailemaan usean kuukauden, vuosia tai joutuvat luovuttamaan. Siksi tunteet on kovin ristiriitaisia.

Olen jo ylittänyt nuo "vanhat etapit" joita ei tässä raskaudessa sitten ole ollutkaan. Jokainen päivä on pelkoa täynnä, rakenneultrassa kätilön mielestä vauvan paino heitti 100g alakanttiin, jouduimme tihennettyyn seurantaan, mutta pelko siitä että kaikki ei ole nyt hyvin hiipi takaraivoon. Toistaiseksi pikkuinen on matkassa mukana. Tämä Blogi käsittelee vain surua minusta ei ollut asiallista kirjoittaa uudesta odotuksesta tänne sen enempää haluan säilyttää tämän terapiaistuntona ja jos jotain kiinnostaa odotuksesta lukeminen se löytyy http://uusiodotus.blogspot.fi/ mutta siitä ei sitten täällä sen enempää tämän jälkeen.

Se että minusta tuntuu että minun täytyy perustella miksi olen uudestaan raskaana, että en ole vielä toipunut poikamme kuolemasta hänen ihanasta odotuksesta, miksi minun pitää tuntea se tuska mutta samalla olla kiitollinen. Miksi en voi vaan olla kuten ennen, miksi minulta kysellään joko nyt luotan tähän raskauteen.

En ehkä ole henkisesti valmis, olen ihmisraunio, väsynyt en hehku kuitenkin olen onnellinen vaikka pelkään joka päivä, en valita olen kiitollinen. Toivon ettei minun tarvitsisi surra uudestaan mutta kukaan ei voi antaa minulle varmuutta.

Pientä miestäni kamala ikävä ensi viikolla 9kk