Alpo pikkumies

Voi olla että tämä täältä blogista jostain löytyykin, mutta kun ikävä ja kysymykset oli suurimmillaan etsin Youtubesta Stillbirth hakuja ja sieltä löysin tämän kauniin kappaleen.

Tämä kuvaa kaikkea sitä miltä silloin ja vielä tänäkin päivänä tuntuu.

Still By Gerrit Hofsink

http://www.youtube.com/watch?v=zz0Rhk9NJ9Y

I´ve been waiting for You,
for such a long time,
you´re always on my mind,

And i´m lying awake.
most of the night,
waiting to hold you tight,

now that i do,
and look at you
my heart is breaking,
this can´t be true,

Lost you before i found you,
gone before you came,
but i love you just the same,

missed you before i met you,
on earth we never can,
but in heaven , we´ll meet again,

Close to my soul,
close to my heart
right from the start,

Lost in time,
lost in space
can´t wait to see your face,

sometimes i find myself
wondering what to do
with this pain that i´m going trought

but i know one day
god will take me away
and i´m coming home
to you,

Jäljet jotka jäävät sieluun

Kohtukuolema  tekee ihmisestä vajaan. Kun tapahtuu jotain sellaista jota ei pitäisi tapahtua se jättää syvän arven syvälle sisimpään, elämästä tulee arvaamatonta eikä mikään ole enää varmaa.
Näin tapahtui ainakin minulle. Uskoni tulevaisuuteen on murtunut, en pysty näkemään asioita pitkälle eteenpäin, en todellakaan ajattelemaan että nyt meistä saattaisi tulla vauvaperhe ihan oikeasti en edes usko siihen että selviän hengissä. En pysty luottamaan mihinkään kaikki on turhaa ja epävarmaa, jotenkin mieleni ajattelee että mitä väliä? Mitä väliä on sillä miten olen elämäni elänyt koska se ei ole minun päätettävissä mitä tapahtuu, voin olla kuinka kiltti tyttö, hyvä vaimo yms niin silti se matto vedetään jalkojen alta ilman minun omaa päätöstäni.
Vaikka minulla on kaikki ne ihanat asiat tässä ja nyt, ne asiat ja ihmiset joiden takia elämässäni on ollut merkitys viimeiset 30-vuotta niin nyt tuntuu että ne eivät riitä, jotenkin se mitä menetimme tuli niin vahvasti läsnä pojan syntymän yhteydessä että millään muulla ei ole väliä. Nautin elämästä edelleen ja olen kiitollinen kaikesta mutta mikään ei tunnu samalta. Minua pelottaa kaikki ja ei mikään. Sitä miettii pienen päänsä puhki on vaan löydettävä joku merkitys joku tarkoitus vaikka välillä luotan siihen että no se selviää sitten joskus niin silti epätoivo valtaa pääkopan aina välillä. Mitä jos kaikilla asioilla ei olekkaan merkitystä, syytä miksi joku tapahtuu juuri sinulle?
Olen yrittänyt säilyttää palan itseäni kaiken tämän keskellä, se ei ole helppoa vaikka joku voisi ajatella että teillähän on asiat hyvin, niin sitä ollaan uudestaan paksuna eikä pahemmin vanhoja muistella... eikö niinhän se elämä menee...
Siltä se voi ulkopuoliselle näyttää... totuus ei ole niin yksinkertainen.

Ihmisestä ei tule ehjä enää koskaan.

Viha ja katkeruus /kateus nostaa päätään aina välillä ja niitä vastaan joutuu kamppailemaan. Välillä olen ylpeä että olen näin vahva ja kaikesta mitä olemme kokeneet mieheni kanssa, mutta välillä olen niin vihainen miksei joku muu olisi ansainnut kohtaloa siinä missä mekin.
Silloin yritän saada itseni taas unohtamaan sen vihan ja katkeruuden koska ne eivät kuulu ihmisen normaaliin olemukseen, ne syö ja syövyttää sisukset sekä mielen. Ne ovat jopa "7stä kuoleman synnistä" kaksi joten jos olisin kauhean uskonnollinen pitäisin sitäkin merkkinä että niistä on päästävä eroon...

On kauhean vaikea kertoa ulkopuoliselle miltä se tuntuu. Miltä tuntuu pelätä tuntematonta joka päivä, miltä tuntuu kamppailla itsensä uskomaan taas tähänkin päivään, yrittää tasapainottaa itsensä ettei olisi hermoheikko tai itkuinen. Kaikki vaikuttaa niin epätodelliselta mutta silti sinun on vaan uskottava koska muuten et pääse/jaksa eteenpäin. Asia on käsiteltävä ja jatkettava eteenpäin, uudestaan ja uudestaan.
Alkuun pelkäsin että unohdan poikani, mutta nyt olen huomannut että ei se mene niin, vaikka tunnen kamalaa syyllisyyttä siitä että elämä jatkuu ilman häntä niin ei se ole niin. Vaikka emme mieheni kanssa Alposta puhu jokapäivä tiedän sen että täällä hän on molempien sydämessä, ei hukassa eikä unholassa vaan loppuelämämme meidän mukana siellä paikassa jonne vain harvat ihmiset pääsee. Rakkaus lastaan kohtaan on jotain sellaista joka säilyy, ei sitä tarvitse pelätä, vaikka itsestä välillä tuntuu että on unohtanut se johtuu vaan siitä että aina ei puhu koska se on helpompaa mutta ei tiettyjä asioita unohda. Odotan sitä päivää että olen niin vahva kun joku kysyy minulta minun lapsistani uskallan vieraalle ihmisellekkin sanoa että yksi taivaassa, että tulee se päivä jolloin minun ei tarvitse pelätä vastapuolen reaktiota vaan voin avoimesti kertoa että elämä välillä on.

Eilen huomasin äitiyspolilla naisen joka luki lehteä raskaana ehkä jossain puolessa välissä. Välissämme oli minun mieheni ja katsoin sivusilmällä mitä juttuja lehdessä on. Nainen pysäytti sivun selaamisen, aukeamalla oli kirjoitus kohtukuolemasta. Tuntui omituiselta, siinä joku luki miltä kohtukuolema tuntuu  ja vieressä on myös toinen äiti joka on k.o asian kokenut. Jotenkin outo sattumus.

No sellaisia mietteitä, kohta Alpon menetyksestä on 1-v tuntuu hurjalta, aika on vaan hävinnyt, tästä kuluneesta vuodesta minulla ei ole kamalasti muistikuvia. Aika vaan menee eteenpäin vaikkei sitä ajattele.

Erinlainen äitiys 11kk

Olen viime aikoina miettinyt vaihteeksi kaiken merkitystä, kaiken tämän järjettömän kohtalon aiheuttamaa tunne skaalaa.
Kysyin sisareltani miksi ja kuka on se kohtalon koura joka meille jakaa nämä meidän taakkamme? Isäni oli eräästä syystä sanonut siskolleni että elämä noudattaa samaa 7-vuoden sykliä kuin talouselämä. 7- on maaginen luku monessa asiassa. Alpo oli 7-lapsen lapsi.... niin kaikkeen löytyy aina joku kun alkaa oikein kunnolla miettimään.

Nämä asiat alkavat rullaamaan päässä taas koska olen nyt samassa tilanteessa kuin tammikuun lopussa 2012, olen onnellinen ja mutta samalla äärettömän surullinen, olen samassa tilanteessa mutta en sama ihminen. En voi olla surullinen tästä uudesta elämästä joka potkii ja möngertää mutta en osaa vielä olla 100% onnellinenkaan. Siksi kaikki ajatukset rullaavat enemmän, nyt jotenkin huomaan sen kuinka pitkällä raskaudessa olin kun esikoisemme kuoli ja se että sama tapahtuu uudestaan käy väistämättä mielessäni.  Mietin sitä millainen olin kohta vuosi sitten, millaiseksi tulin ja mitä Alpo sai meissä aikaan lyhyellä mutta niin kovin merkityksellisellä elämällään.

Olemme olleet mieheni kanssa onnellisia ja meillä on hyvä parisuhde mutta Alpon menetys sai meidät keskustelemaan sellaisista asioista joista emme ole ikinä ennen puhuneet. Alpo avasi mieheni puhehanat ja hän on oppinut puhumaan tunteistaan ja itkemään. Kaikki ne asiat joita mieheni on pitänyt selviöinä ei enää ole niin, kaikki muuttui. Rakkaus joka meillä on ollut yli 16 vuotta on syventynyt joksikin sanoin kuvaamattomaksi, se tuntuu sellaiselta äärettömältä välillä tuntuu että siihen voisi tukehtua hyvässä mielessä. Ja nyt uudessa odotuksessa hän on ollut vielä enemmän läsnä ja huolehtinut suorastaan välillä käskenyt ottamaan iisimmin.
Olen myös huomannut miten itsekeskeisiä osa minun läheisistä on. Se on ollut sellainen hämmentävä juttu. Olen aina kuvitellut että minusta välitetään ja toki niinhän se on mutta se on ehkä enemmän sellaista että minulta odotetaan jotakin. Kun odotin Alpoa kukaan ei säälinyt minua, sain juosta asiakaspalvelussa palvelemassa ihmisiä, mitata kaapelia ja kantaa tavaroita tietysti itse kontrolloin sitä mutta kukaan ei kysynyt jaksanko tai voiko auttaa. Kun Alpo sitten kuoli niin moni kyllä syytteli työni raskautta ja kuten äitini syytti isääni ettei antanut löysää mutta kukaan ei koskaan kysynyt tarvitsenko apua? Nyt ajattelin että no kyllä nyt varmasti on sitten erilainen työilmapiiri kun kaikki tietää mitä kävi ja paskat. Ei ketään kiinnosta, nyt olen itse sitten tehnyt että olen muita pyytänyt auttamaan ja istunut itse vaan perseelläni. En ole supernainen enkä halua olla nyt olen vaan ja odotan että muut tekevät puolestani ei minun tarvitse jaksaa koko ajan.

Maanantaina koittaa se päivä jolloin Alpo ei enää potkinut mahassa kaksi päivää ennen äitiysloman alkua oli niin hiljaista masu-yksiössä ja se pelottaa minua, maanantaina alkaa äitiysloma ja nyt toivon että kamuli porskuttaa vielä... On tämä niin ärsyttävää miksi, siihen en tiedä vastausta. Miksi meille kävi miten kävi sitä ei voi kertoa kukaan. Nyt on ollut mielessä pitelemistä ja saapa nähdä kun jään yksin himaan, Alpon menetyksen jälkeen en ole ollut päivääkään yksin aina mieheni on ollut jossain lähellä mutta nyt täytyy opetella...

Miten olen selvinnyt:
En ole ajatellut Alpoa siten että millainen hän nyt olisi ja mitä tekisi, miten meidän arki olisi mennyt jms.. Koska meillä ei ole muita lapsia se on helppoa olla ajattelematta, ei minulla ole tietoa millaista on pienen vauvan kanssa kotona, oikeastaan minun on vaikeampi uskoa että vauvat tulee kotiin saakka enkä siihen usko vieläkään mutta niin näyttää kaikille muille tapahtuvan joten josko meillekkin sitten ehkä.....
En jäänyt kotiin vaan melko nopeasti lähdin takaisin arkeen ja pakotin kohtaamaan kaikki ihmiset kyselyineen, niin tekee kipeää erittäin kipeää mutta se on kohdattava ja otettava osaksi omaa elämän tarinaa. Luulen että jos olisin vältellyt kovin pitkään olisi kertominen ja kohtaaminen vaikeutunut. Muistan sen päivän kun tulin töihin kuuntelin kahvihuoneen oven takana muiden puheen sorinaa ja naurua ja pillahdin itkuun, ajattelin että ei minun täällä kuuluisi olla, kotona vauvan kanssa..... Mutta ei sitä voi muuttaa elämä on yritettävä saada takaisin raiteilleen, jos tämä tapahtuu uudestaan sitten en enää tiedä jaksanko nousta mutta sitä en halua miettiä etukäteen.

Pikkumies elää aina ja ikuisesti minun sydämen alla siellä minne menehtyi ei sitä mikään tai kukaan muuta tai poista, mutta en voi antaa itselle lupaa kierähtää sen suurempaan surun kierteeseen mitä vähäisempi mielen kohina sitä helpompi on minun elää asian kanssa. Tottakai mietin koko ajan Alpoa ei sitä saa pyyhittyä. Rakastan häntä ikuisesti ja jos voisin rutistaisin ja hukuttaisin tähän rakkauteen mutta en voi.
On kamalan ristiriitaista tuntea kamalaa syyllisyyttä ja kuitenkin tietää ettei kukaan minua syytä mistään. En minä ole korvaamassa Alpoa mutta siltä minusta tuntuu, tämä on ärsyttävää olla koko ajan jonkun tunteen vallassa ja sitten tuntuu ettei missään ole järkeä ja kaikki on turhaa.

Jos tästä kaikesta on jotain opittava niin olen oppinut paljon.
- äidin rakkaus on maailman suurin rakkaus oikeasti.
- puhuminen helpottaa.
- ole joskus itsekäs, ajattele itseäsi ennen kuin muita
- rakkaus ei kuole se vahvistuu
- muistot tekevät kipeää
- älä ajattele mitä muilla on ajattele mitä itse olet saanut kokea ja kuinka kokemukset ovat tehneet sinusta vahvan vaikkei kukaan muu sitä näkisikään.

Tuo viimeinen viittaa lähinnä siihen että ystäväni ja vihamieheni ovat tehneet lapset, menneet naimisiin ennen minua mutta koskaan en ole tuntenut katkeruutta heitä kohtaan tai ollut kateellinen. Nyt Alpon menetyksen jälkeen minut valtasi viha ja katkeruus en ollut kateellinen mutta vihainen ja katkera. Kaikki elävänä syntyneet vauvat teki minut vihaiseksi, vauva onnittelut ja odottavat äidit koska tiesin että heidän vauvat syntyvät elossa.... Se oli kamalaa, en ikinä ollut tuntenut tuollaisia tunteita enkä ikinä halua uudestaan tuntea sen kanssa jouduin taistelemaan monet kerrat ja toisinaan vieläkin. Jos joku istuttaa pientä vauvaa liian aikaisin tai tekee jotain muuta niin kyllä minun vereni kiehuu, en sano mitään mutta olen hiljaa ja myhisen itsekseni ja mitä tuohon muiden vauvoihin tulee niin olen hetken ärsyyntynyt ja päästän irti ei ole minun elämä, enkä sitä haluaisi.
Mutta se on sellaista itsensä kouluttamista pikkuhiljaa, joka kerta joudun sen tekemään koska en halua jäädä siihen tunteeseen, en halua opettaa että tämä tunne on ok luulen että se tekee minusta vihaisen ja katkeran ja sitä en halua. Yritän ajatella asiaa juuri toisella tavalla että olen erityinen, harva saa olla enkelin äiti... tosin ei ole kovin haluttu paikka mutta jonkun kohdalle se sattuu ja kaikista 60 000 synnyttäjästa minut on valittu 200 joukkoon.... näin positiivisesti ajateltuna kun ei mieti sitä toista puolta....

Tässä kaikessa on se että vaikka tulinkin nopeasti raskaaksi ei se poista tuota tunnetta.

No teksti saattoi olla hieman sekopäisen kuuloista mutta sellainen minä olen....

Tänään äitin ja isän pikkumies 11kk, en halua ajatella millainen olisit se tekee liian kipeää tiedän että olisit tomera pikku-ukko ja meillä on sinua suunnaton ikävä <3

Rumat kengät 2012

Tämä runo oli ensimmäinen jonka löysin alkuvuonna, se ei silloin tuntunut miltään eikä koskettanut.

Nyt kun olen kulkenut näillä kengillä tiedän mitä tämä runo merkitsee ja sen joka sana on niin tosi.

 

Kohta vuosi, pitkä pelottava vuosi surun ja kaipauksen sumentama. Nykyisin itku on herkässä koska pääni alkaa olla niin heikko, taas kaikki se missä olimme esikoisen odotuksessa on niin tässä ja nyt, samoilla viikoilla ollaan ja pelottaa, toisesta menetyksestä en selviä, en halua selvitä.

 

Vuosi 2013, ole parempi, minä niin toivon olen ollut urhea ja yrittänyt pysyä vahvana. On päiviä jolloin olisin halunnut vaan luovuttaa mutta vielä vähän aikaa sinnittelen. Tälläisinä hetkinä sen huomaa kuinka heikko ihminen oikeastaan voi olla, tiedän että mikään ei koskaan palaa ennalleen eikä tarvitse, mutta nyt kaipaan jo sitä valoa tunnelin päähän ja näitten tunteiden rauhoittumista, en jaksa jatkuvaa myllerrystä.

Parempaa Vuotta 2013 toivoen.

 

Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää,

että en usko voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia,

että nämä ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat,
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä,

niillä pitää kulkea.

Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois. Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, jolla on tällaiset kengät.

Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennen kuin he muistavat miten paljon heihin sattuu. Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.

Ne ovat tehneet minusta sen joka olen.
Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen kengillä.

-tuntematon-

Joulu ja 11kk

Joulu olikin yllättävän rankka paikka. Itku tulvahti yksi kaks ilman sen kummempaa syytä. En ole Alpoa miettinyt siten että mitä meillä olisi tai millainen poika hän olisi. Nyt kuitenkin ajatus väkisin ajautui aina siihen, niin meillä pitäisi olla 9kk vanha poika, meidän ensimmäinen joulu yhdessä. Nyt vietimme joulun kahdestaan en jaksanut lähteä katsomaan sisarieni lapsia eikä appivanhemmatkaan napanneet.
No elämään ei voi vaikuttaa ja joulu sai minut taas ymmärtämään sen mitä meillä kuitenkin on vaikka surua onkin tämä vuosi ollut.

Melko hyvin olemme miehen kanssa selvinneet kuluvasta vuodesta vaikka raskas taival tämä on ollut enkä ajattele että tämä tähän loppuisi. Se että Alpo esikoisemme puuttuu aina ja ikuisesti elämästämme on läsnä, sitä muistoa ei kukaan voi pyyhkiä enkä niin haluaisikaan.  Alpo on poika jota rakastettiin niin kovin jo ennen syntymää ja hän sitoi meidät yhteen entistä kovemmin. Näin miehestäni sellaisen puolen jota en ole ennen tiennyt olevan ja osaan arvostaa rakasta miestä vieläkin enemmän.

On ollut hyvä huomata että katkeruus ei ole tullut pysyväksi, olen vihainen elämälle ja kaikille huolimattomille ihmisille mutta en katkera, enkä kateellinen olen onnellinen kaikesta huolimatta ja osaan nauttia näistä päivistä ja hetkistä vaikka olen surullinen. Oman lapsen menetys on sellainen asia joka muuttaa maailman, sitä on vaikea selittää mutta kaikki ne asiat jotka on olleet elämän perustana häviää, elämästä tulee epäreilu ja missään ei ole järkeä kaikki on turhaa, se on ollut vaikeaa hyväksyä että tässä olisi elämässä olisi tämän jälkeen jotain järkeä tai ehkä oikeastaan mitä väliä millään on koska mikään ei ole pyhää ja kaikki häviää kuitenkin....

Minun arvomaailma on kokenut kolauksia nyt muutenkin enemmän ja vähemmän ja olen aika väsynyt olen huomannut että ihmiset jotka ovat olevinaan jotakin eivät kuitenkaan sitä ehkä ole ja että minulta oletetaan ja odotetaan jotakin mitä en jaksa antaa. Helmikuussa tulee vuosi täyteen 1- vuotis synttärit, en ikinä tule unohtamaan sitä tunnetta jota en halua koskaan uudestaan kokea se tunne kun tiedät että sisältäsi on elämä kuollut, pelkään tulevia viikkoja, mutta en suostu luovuttamaan enkä antamaan surulle otetta nyt mennään taas eteenpäin surun kanssa käsikkäin, pidän ajattelun minimaalisena ja keskityn vauhtiin.

Vuosi 2013 tulee olemaan varmasti hyvä, käänteisen ajattelun mukaisesti 13 on onnen numero ja siihen luotan

Parempaa Uutta Vuotta 2013 kaikille enkeleiden isille ja äideille meitä on tullut vuonna 2012 liikaa uusia.

10kk

Ensiviikolla tulee kuluneeksi 10kk, kuten olen huomannut siinä ajassa ehtii tapahtumaan paljon asioita ja se miten itse jaksaa on itsestä kiinni. Minua Alpon menetys muutti, minusta tuli minäkeskeisempi ja olenkin alkanut ajattelemaan itseäni enemmän. Nyt minua ei sinällänsä kiinnosta kuinka töissä pärjätään ilman minua tai pahoitanko jonkun mielen kun pysyn joulun kotona. Kuitenkin olen pikkuhiljaa löytänyt sitä vanhaa suvaitsevaisuutta ja epäitsekeskeisyyttä, vaikeaa se on kaiken vihan ja katkeruuden sisältä löytää sitä vanhaa ihanaa omaa itseään. Pikkumiehelle viemme kynttilän aina kun on liikettä kylällä mutta en ole ottanut siitä mitään painetta, minulla ei ole enää tarvetta todistella itseäni ja menetystä, en voi sille mitään että kaikki ihmiset ei ymmärrä ja sen voin aina kertoa kun joku kysyy. Onko sinulla lapsia kysymyksen vastaus on helppo, kyllä esikoinen,  ja jos tulee lisäkysymyksiä vastaan kuten asiat on ei minulla ole hävettävää eikä se suru ole niin iholla ettenkö pysty sitä itse käsittelemään ja kertomaan.

Tammikuun lopusta asti olen etsinyt jotakin vastausta jotakin toimintamallia, sitä että mikä kaiken tarkoitus on ja miksi tämä tapahtuu meille. Miksi olen pakottanut itseni eteenpäin ja miksi en ole antanut surun vallata kokonaan itseäni. Olen ollut monta kuukautta pelkkä kysymysmerkki ja ajatellut että koska kaikki muut toimii näin on minunkin toimittava. Jotenkin olen saanut nyt kuitenkin rauhan ja ymmärtänyt kaiken, en sano etteikö minulla vielä olisi pahaolla sisäisesti, etteikö tietyt asiat saisi sydämeni murtumaan uudestaan ja uudestaan ja että se fakta että lopun elämän tulen miettimään minkä väriset silmät pojallamme olisi olleet, mitä hän nyt tekisi ja miltä näyttäisi joka kerta kun näen tummatukkaisen ruskeasilmäisen pojan ajattelen että tuollainen se oma poikanikin voisi olla, esikoisemme <3

Luin lehdestä jutun Sylvistä 99-vuotiaasta teräsmummosta joka oli palvelukeskuksen kirjeenvaihtaja. Hän oli menettänyt kaikki rakkaat 4 lasta, kaksi heistä syntyi kuolleena, kolmas eli 5,5vuotiaaksi koska hänellä oli aivovaurio ja 4lapsista eli 7-vanhaksi mutta hukkui. Rakas puoliso oli kuollut 46vuotta sitten. Lasten kuolemasta hän sanoi että "ei sitä koskaan voi unohtaa, aivan kuin pala olisi revitty pois itsestä, se kirveli monta vuotta. Mutta kaikki pitää ottaa vastaan ja kaikesta on jaksettava nousta. Kun omia lapsia ei ollut hoitolapset olivat sitäkin rakkaampia."
Olen usein miettinyt tuota mitä sitten jos niin käy että kaikki muut menee ennen minua ja jään yksin, sitä en halua mutta näillä ihmisillä jotka ovat nähneet elämää on elämänasenne jota kunnioitan ja joka saa minut ymmärtämään itseäni. Tämä minun elämänasenne on se johon minut on kasvatettu ja josta olen yrittänyt rimpuilla pois kun maailmani mureni, se ei ehkä kuitenkaan ole niin huono asenne. Asiat joita et voi muuttaa on otettava vastaan ja kasvettava siitä vahvistuttava. Minä tiedän että olen vahva, vahvempi kuin ihminen joka ei ole kokenut samaa kuin minä niistä asioista ammennan ylpeyttä ja jaksan jatkaa, ja suurin kiitos kuuluu miehelleni, tuolle maailman parhaalle isälle ja puolisolle joka ei ole mikään kaavoihin kangistunut vaan joka laittaa itsensä likoon jotta minulla olisi hyvä olla. Minun mieheni molemmat joita rakastan yli kaiken muulla ei ole väliä, ja ehkäpä uskallan toivoa että saamme pikkusisaruksen tällä kertaa ehjänä tähän maailmaan.

Elämämme muuttui 10kk sitten, en olisi halunnut kokea sitä jos sen voisi jättää kokematta mutta jos ei vaihtoehtoa ole niin päivääkään en vaihtaisi pois. Tiedän että ihana pikkumiehemme ymmärtäisi eikä haluaisi äidin olevan surullinen ja että jos kaikki olisi mennyt toisin en olisi näin vihainen ja katkera, siitä minun täytyy päästä pois. En halua muuttua vanhaksi, vaan haluan alkaa rakastamaan taas asioita, ihmisiä ja elämää. Vaikka välillä elämä potkii päähän oikein kunnolla teräskärkimaihareilla ei se auta. Minä rakastan kuitenkin näitä ihmisiä kenen kanssa täällä tällustan ja he eivät valinneet sitä että minusta tuli vihainen, he eivät ole ansainneet sitä eikä minun poikani olisi toivonut vihaistä äitiä, ei itselleen eikä sisaruksilleen. Nyt pyrin olemaan positiivinen oma "vanha" itseni <3

Vertaistukiryhmästä olen harkinnut poistumista, ryhmät on hyviä ja tarpeellisia mutta en pidä siitä että ihmiset laitetaan "minulla menee huonommin ja minun suruni on suurin" järjestykseen. Lapsen menetys on aina epäoikeudenmukainen oli kyse vauvasta tai vanhemmasta, lapsi kuin lapsi ja oma silloin ei surulla ole mitään järkeä. Minä en ole siinä asemassa että voisin alkaa mittaamaan surua, minä olen surullinen mutta sinä olet surullisempi, siihen ei välttämättä liity menetys vaan se on niin paljon henkilöstä kiinni miten sen käsittelee. Mutta suorastaan V******* tuollainen vertailu. Siksi en niinkään pidä siitä, en voi olla oma itseni siellä. Tiedän että tukiryhmässä on paljon ihmisiä joilta on mennyt ainut lapsi ja siksikin kunnioitan niitä ihmisiä ei ole oikein sanoa että sinun surusi on pienempi koska menetit vauvan ja minun suurempi koska menetin lapsen joka sairastui ja ehti elää monta vuotta. Ei se mene niin, minusta mitä itse olen oppinut asia on siten että, oma suru suruista suurin, muut samankokeneet tietää jotakin mutta ei millään sitä miltä sinust tuntuu se on jokaisin oma polku joka täytyy kulkea, kaikkine tunteineen. Mutta jos on joku jonka takia jaksaa nousta joka aamu sängystä ja joskus aina silloin tällöin päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, voi kohtukuoleman kanssa oppia elämään jotenkin.... 

Rakkaus ei koskaan kuole se vahvistuu.

Maailman paras isä ja mies

Olen pitkästä aikaa nauranut oikein kunnolla. Ennen uutta ajanlaskua olin  kamalan iloinen ihminen nauraa rätkätän vähän väliä mitä typerimmistä jutuista, nyt Alpon menetyksen jälkeen minua ei ole paljoa naurattanut ja niimpä minun nauru lihakset on surkastuneet. Olen hämmästynyt miten minun nauru on muuttunut hysteeriseksi nauruksi se ei ole sellaista heleää hihi naurua vaan hysteeristä hullun naurua... Kyllä se siitä varmasti kehittyy ja normalisoituu joskus mutta on hauska huomata itsessä sellaisia uusia piirteitä miten ihminen voi muuttua.

Nauru on hyvästä se vapauttaa jotain patoutumia sen huomaan sen jälkeen on kevyempi olla, suosittelen vaikkei se siltä tunnu mutta uskon sen olevan yhtä vahva eheyttäjä kuin kyyneleet.

Isänpäivä meni, pötkötimme suurimmaksi osaksi kotona mutta pakko oli raahautua appivanhemmille syömään, vaikka en millään olisi tahtonut. Kukaan heistä ei sanallakaan maininnut miehelleni mitään isyyteen liittyvää. Kyllä minä aamulla häntä onnittelin ja toin kaffet sänkyyn suklaan kera, mutta kyllä se pisto jonka tunsin sydämessäni oli suuri. Tänä vuonna meillä on ollut molempien ensimmäiset päivät ilman omaa poikaamme, ja se suru on suunnaton. Vihaan Facen isänpäivätoivotuksia ja toitotuksia kyllä varmasti jokainen tietää kenellä on eka isänpäivä tai muuta vastaavaa, sinä päivänä en käynyt kuin kerran en halua ottaa puukkoa rintaan kokoajan. Mitä tuntemuksia nuo herättää ja miksi? Ehkä siinä on ensimmäisenä juuri se miksi minulla ei ole varaa kirjoitella sinne siitä miltä minusta tuntuu? Jos laittasin sinne että ensimmäinen äitienpäivä mutta lapsi enkelinä tms, niin pikkasenko katottaisiin kieroon. Se ei välttämättä ole mitään katkeruutta jota tunnen vaan ehkä enemmänkin ärsyyntymistä eriarvoisuudesta, miksi eläviä muistetaan mutta ei kuolleita? Mua vaan niin ärsyttää!

No minä voisin viettää maailman parhaan miehen päivää, sellainen minulla täällä on. Sanoinkin hänelle että minusta on hyvä tietää että minun rakkaillani ei ole hätää vaikka en itse paikalla olisikaan. Hän osaa pyykätä ja siivota hän laittaa herkullista ruokaa. Mua aina välillä ahdistaa koska minulla on olot kuin prinsessalla ja mieheni on se joka on kannatellut päätäni pinnan päällä. Rakastan miehiäni <3
Tiedän että Alpon menetys oli hänelle kova pala ja että hän olisi mielummin antanut oman henkensä, aivan kuten minäkin jos olisin voinut vaikuttaa asioihin tai joku olisi jotain vinkannut olisimme tehneet kaikkemme. Mutta emme syytä toisiamme emmekä ketään muutakaan, Olemme vain välillä niin lohduttoman surullisia.

Ihmisellä on kaksi puolta voin laittaa naamarin päälle ja näyttää että kaikki on hyvin, minua ei hätkäytä mikään, olen onnellinen ja sitten on se toinen puoli joka on yleensä vain kotona itkevä tai muuten maailmaa vihaava. Blogeilla on taipumus muuttaa muotoaan, vaikka olen onnellinen minun blogi ei muuta sinällänsä sisältöä se on päivästä toiseen samojen asioiden miettimistä ja kertaamista, minusta ei saa onnellista odottajaa koska sisälläni on suuri suru ja pelko. Se on jännä miten ihminen muuttuu kun on tullut tietoiseksi siitä mitä voi menettää.

Rakkaus maailman suurin, ikuinen, naisena olemisen vaikeus, ilot ja surut , suunnaton ikävä.

Tiedän, että sinäkin halusit

Vain hetken sinut tuntea vatsassani sain,
en enempää, sen hetken vain.
Täällä äidillä ja isällä sinua kova ikävä on,
meidän surumme rauhaton, lohduton.
Mutta luona Jumalan, taivaassa siellä,
saat katsella äitiä ja isää elämän tiellä.
Sinut vielä syliini sulkea saan,
ja siinä pitää ainiaan.
Siis odota rakkahin äitiä, isää siellä,
me kohtaamme vielä taivahan tiellä.