Olen kipeänä, nuhakuume ällötys olo. Mutta muuten samoilla mennään. Mun täytyy nyt esittää pieni purkautuminen koskien sosiaalista mediaa Facebookkia. Huomasin toissa päivänä kun eräs ystävälistalla oleva rouva oli kommentoinut ystävänsä ultrakuvaa. Sanoin miehelleni että ohhoh, minä itse en uskaltanut laittaa mitään vasta kun olin kahdeksannella kuulla laitoin ystävälle mahakuvan ja sekin oli virhe.. Niin tämä joku iloinen odottaja oli laittanut sen ensimmäisen ultrakuvan ja kirjoittanut " siellä se kölli, oli ihan oikean kokoinen viisisenttiä ja laskettuaika pysyi samana 7.12" sitten oli ihmiset onnitellut jo etukäteen oikein roppakaupalla....
Meinasin postaukseen laittaa että no kuuleppa... Mutta pah annan olla jokainen tyylillään, se että ikinä en itse sitä tekisi ei tarkoita ettäkö se olisi väärin. Olen vaan usein ihmetellyt mitä kaikkea ihmiset faceen laittaa..
Ja kuten odottajana itsekkin tiedän on odotusaika erittäin epävarma ja kaikki voi mennä pieleen kun sitä mahayhteyttä ei ole jotta näkisit mitä siellä tapahtuu joten itse en seuraavalla kerralla laita yhtään mahakuvaa, iloitsen raskaudesta himassa neljänseinän sisällä jottei kukaan vahingossakaan huomaa että täällä taas odotetaan. Mutta meinaan nauttia mahasta, asukista ja kaikista vaivoista jos meille plussa joskus siunaantuu, en meinaa antaa valtaa möröille vaan menen rohkeana taas uuteen vastoinkäymiseen. Minä olen sellainen luonne että en jaksa murehtia, ajattelin aina että kuolisin synnytykseen mutta se olisi ollut silleen ok, en pelkää omaa lähtöä, tosin en meinaa sitä vauhdittaa mutta murehdin enemmän rakkaitani. Minä tiedän että minä en sitä hokase enkä joudu sen kanssa elämään vaan nämä rakkaani täällä joutuvat siitä kärsimään, siksi en sitä pelkää se kun ikävä kyllä on joskus edessä ja väistämätön.
Maanantaina tulee neljäkuukautta täyteen maailman rakkaimman pienen poikani syntymästä. olen muistellut kaikkea, laittanut haudalle kukat ja kynttilän joka viikko se ilmentäkööt meidän suurta kaipuuta. <3
Ja jos on ahdistunut ja miettii asioita liikaa ei siitä seuraa mitään hyvää, siinä väsyttää vaan itsensä.
Täällä nyt ihanan särkylääkkeen ottaneena niin kevyenä..
torstai 31. toukokuuta 2012
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
Positiivinen enkö sitten ole?
Olen aina ollut positiivinen oli myrskyä tai vaikka v-itutus on suunnaton olen aina yhtä hymyä. Nyt en kuulema enää ole, huumoriani ei ymmärrä,se on kuulema liian mustaa. En löydä mistään positiivista jos on odottava äiti kenellä on raskausdiapetes ja kenen täytyisi kontrolloida syömisiään ja noudattaa tarkkaa ruokavaliota, hän valittaa Facessa kuinka hänen pitäisi mutta ei viitsi.. Nyt vauva syntyi terveenä painoi tosin yli neljäkiloa mutta kuitenkin. Miksi en löydä siitä positiivista? Miksi minua suututtaa, minä joka raskausaikana rakastin turvotusta, söin terveellisesti nautin rauta ja vitamiini valmisteet, raudan vadelmien kera jotta varmasti imeytyy ja tein viimeiseen asti fyysistä työtä, en valittanut vaikka olo olikin aika ajoin perseestä. Miksi minun poikani ei suotu syntyä elävänä, miksi minä en saanut vauva-arkea?
Miksi kaiken tämän jälkeen minun pitäisi pystyä iloitsemaan ihmisten voi voi sääli minua asenteesta, ei ole minun juttuni ei enää. Minä herään joka aamu uuteen aamuun toivoen että poika olisi täällä, minun pitää kauhulla odottaa saanko sitä viivaa näkymään siihen testiin, ja sama sitten jos nyt joku päivä teen sen positiivisen testin joudun joka päivä elämään siinä kauhussa tuleeko tästä mitään.
Joten olen positiivinen,nautin linnun laulusta auringon laskuista ja siitä että herään joka päivä uuteen mahtavaan päivään, mutta sympatiaa tai empatiaa voi voi lässyn lässyn asioihin minulta ei riitä enkä löydä niistä mitään positiivista joten on aivan turha tulla mua mollaamaan....
Niin että sellaista tänne risukasaan kuuluu tämä on minun osani ja minä saan olla kuin perseestä ammuttu karhu jos minusta siltä tuntuu, tämä ei ole helppoa jos ihminen olisi suunniteltu vihaiseksi ja voisin itkeä kaiket päivät ilman päänsärkyä niin siten varmasti tekisin.
Miksi kaiken tämän jälkeen minun pitäisi pystyä iloitsemaan ihmisten voi voi sääli minua asenteesta, ei ole minun juttuni ei enää. Minä herään joka aamu uuteen aamuun toivoen että poika olisi täällä, minun pitää kauhulla odottaa saanko sitä viivaa näkymään siihen testiin, ja sama sitten jos nyt joku päivä teen sen positiivisen testin joudun joka päivä elämään siinä kauhussa tuleeko tästä mitään.
Joten olen positiivinen,nautin linnun laulusta auringon laskuista ja siitä että herään joka päivä uuteen mahtavaan päivään, mutta sympatiaa tai empatiaa voi voi lässyn lässyn asioihin minulta ei riitä enkä löydä niistä mitään positiivista joten on aivan turha tulla mua mollaamaan....
Niin että sellaista tänne risukasaan kuuluu tämä on minun osani ja minä saan olla kuin perseestä ammuttu karhu jos minusta siltä tuntuu, tämä ei ole helppoa jos ihminen olisi suunniteltu vihaiseksi ja voisin itkeä kaiket päivät ilman päänsärkyä niin siten varmasti tekisin.
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Uusi Blogi eri paikassa
Jos joku sattuu eksymään tänne niin voi ihmetellä että kaikki tekstit ovat samalla päiväyksellä mutta se johtuu vain siitä että minulla oli blogi helmikuun alusta Vuodatuksessa mutta en pitänyt siitä joten vaihdoin blogin tänne ja tekstit ovat kopioitu sieltä. Haluaisin myös kertoa sen verran että jos tänne eksyy joku joka joutuu kohtaamaan äitejä ja isiä jotka jakavat saman kohtalon, pahinta mitä voi tehdä on esittää että mitään ei olisi käynyt minun kohdallani olen ollut pettynyt mieheni sukulaisiin joiden mielestä en raskaana ole ollutkaan, joten ei tarvitse välttämättä sanoa voi ottaa kiinni ja rutistaa antaa jonkinlainen empaattinen ele. Koska minun elämässä on suru läsnä joka päivä, kauhistun ihmismassasta ja pienistä poikavauvoista, mietin jokapäivä mitä menetimme ja miksi. Minulle asia on tosi se on mullistanut elämäni eikä se ole vähäpätöinen. Lapsien saaminen on lahja ei itsestäänselvyys ja hän joka ei ole menettänyt ei tiedä miltä tuntuu elää tämän kanssa joka ikinen päivä niin kauan kuin henki pihisee.
Lääkäri soitti viimeviikolla, tukostaipumusta ei minulla ole joten pikkumiehen kuolema jäi mysteeriksi. Toisaalta on huojentavaa mutta toisaalta sitä olisi halunnut jonkun syyn. Nyt minulle on tullut jonkunlainen yliannostus kaikkea, kaikkia tunteita ja surua joten luulen etten kamalasti kesän aikana käy tänne kirjoittelemassa. Katsellaan syssymmällä uudestaan mitä silloin on meneillään sen näkee silloin.
Lääkäri soitti viimeviikolla, tukostaipumusta ei minulla ole joten pikkumiehen kuolema jäi mysteeriksi. Toisaalta on huojentavaa mutta toisaalta sitä olisi halunnut jonkun syyn. Nyt minulle on tullut jonkunlainen yliannostus kaikkea, kaikkia tunteita ja surua joten luulen etten kamalasti kesän aikana käy tänne kirjoittelemassa. Katsellaan syssymmällä uudestaan mitä silloin on meneillään sen näkee silloin.
Väsynyt
17.05.2012 - 21:44
Tuo otsikko kuvaa tämänhetkistä olotilaa. Peilistä näkyy
kasvot vanhemmat kuin ennen, sitä sanotaan että lapsen saaminen
kasvattaa ihmistä ja muuttaa... Niin se on muuttanut minuakin olen
surusta väsynyt, kasvoillani ei ole enää sitä luontaista iloa jota oli
ennen. Vaikka kuinka yritän en saa sitä iloa palaamaan kasvoilleni en
sitten millään. Vaikka selviän päivän rutiineista kuten ennenkin nousen,
juon kahvit ja lähden duuniin tulen kotia juon kahvit ja hommailen
jotain kotitöitä, katson telkkaria ja käyn nukkumaan. Se on siinä
rutiini jota ei ole tarvinnut muuttaa ja joka on auttanut minua
selviytymään.
Olen miettinyt miten kiteyttäisin sen miltä minusta tuntuu... Jokainen voi ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää mitä minä ja kanssasisaret käymme läpi, kukin eri tavalla omissa maailmoissa mutta kukaan kuka ei ole kokenut tätä ei sitä oikeasti voi ymmärtää. Minulta on kuollut lähes kaikki isovanhemmat, suurimman osan viimeistä matkaa olen ollut saatilla ja ollut heidän kanssaan viimeiset hetket, rukoillut ja siunannut tulevaa matkaa. Olen itkenyt, muistellut ja kironnut elämää, mutta ne ovat aina olleet ymmärrettäviä lähtöjä niin sen elämän kuuluu mennä ei minulla ole ollut vaikeuksia hyväksyä sitä ja suru on ollut erilaista siitä on toipunut helposti. Tämä suru kuin liisteriä siihen tarrautuu vaikka haluaisi päästä irti, se rutistaa joka päivä rintaa ja laittaa kyyneleet virtaamaan ihan yks kaks yllättäen, se tulee heti aamulla ja lähtee vasta sitten kun saat unen päästä kiinni se kalvaa ja nakertaa, uuvuttaa siten että alkaa tulla fyysisiä oireita.
Minulla ei ollut vauvakuumetta ennen, ennen en tiennyt mitä menetin ennen kuin sen menetin. Nyt ikävä on kova pikkumiestä, nyt ja ikuisesti.
Olen miettinyt miten kiteyttäisin sen miltä minusta tuntuu... Jokainen voi ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää mitä minä ja kanssasisaret käymme läpi, kukin eri tavalla omissa maailmoissa mutta kukaan kuka ei ole kokenut tätä ei sitä oikeasti voi ymmärtää. Minulta on kuollut lähes kaikki isovanhemmat, suurimman osan viimeistä matkaa olen ollut saatilla ja ollut heidän kanssaan viimeiset hetket, rukoillut ja siunannut tulevaa matkaa. Olen itkenyt, muistellut ja kironnut elämää, mutta ne ovat aina olleet ymmärrettäviä lähtöjä niin sen elämän kuuluu mennä ei minulla ole ollut vaikeuksia hyväksyä sitä ja suru on ollut erilaista siitä on toipunut helposti. Tämä suru kuin liisteriä siihen tarrautuu vaikka haluaisi päästä irti, se rutistaa joka päivä rintaa ja laittaa kyyneleet virtaamaan ihan yks kaks yllättäen, se tulee heti aamulla ja lähtee vasta sitten kun saat unen päästä kiinni se kalvaa ja nakertaa, uuvuttaa siten että alkaa tulla fyysisiä oireita.
Minulla ei ollut vauvakuumetta ennen, ennen en tiennyt mitä menetin ennen kuin sen menetin. Nyt ikävä on kova pikkumiestä, nyt ja ikuisesti.
Typerää typerämpi äitienpäivä
11.05.2012 - 11:48
Taas on aika hurahtanut, testitulokset pitäisi tulla ensiviikolla.
Niin äitienpäivä olisi taas sunnuntaina kuten joka vuosi 29V se on tullut niin se tulee taas. Joo kyllä ymmärrän miten ihana päivä se voi olla niinhän se on aina ollut. Äidille ennenvanhaan kun asuin kotona vietiin aamukahvit sänkyyn ja annettiin oma tekemät räpellykset joista se oli niin onnellinen tai ainakin esitti olevansa =) Sellaisia olivat minun lapsuuden ja nuoruusajan äitienpäivät. Nyt minua ahistaa ja ärsyttää koko äitienpäivä, miksei tänä vuonna olisi voitu tehdä poikkeusta ja perua se ihan vaan sen ahdistavuuden takia, tänä äitienpäivänä minun piti olla äiti ei äiti ilman lasta ja se on asia joka saa minut suuttumaan... Olen siis himpunverran katkeroitunut.
Viimeaikoina on mielessä pyörinyt taas kaikki asiat, menetykseen synnytykseen ja kaikkeen siihen liittyneet asiat. Ehkä se kuuluu tähän 4kk etappiin joka uhkaavasti kolkuttaa jo ovella. Se on jännä vaikka kuinka yrittää olla ajattelematta niin aina se sieltä tupsahtaa, uudestaan ja uudestaan.
Tämä asian laajuus ja tietoisuus kaikesta siitä että kuinka monta meitä samantienkulkijoita täällä riittää on lisännyt minun ahdistusta. Ristiriitaiset tunteet siitä kaikesta jota on tullut käytyä läpi väsyttää menetin hyvät unenlahjat odottaessa pikkumiestä ja nyt ne tuli rytinällä takaisin, voisin vain nukkua jos saisin. haluaisin siirtää aikaa eteenpäin nopeasti.
Olen alkanut heittää ihme läppää koskien pikkumiestä, en halua että kukaan unohtaa häntä, jos minäkään en voi unohtaa niin miksi antaisin sen etuoikeuden läheiselleni jotka eivät halua hänestä puhua. Asia kalvaa minua sisältä, en voi sille mitään ja tiedän että minua ei ymmärretä... mutta en voi itselleni mitään olen vihainen siitä että miksi tämä sattui meille ja minulla on pirun ikävä pikkumiestä ja vauva-arkea joka piti alkaa.
Joo en halua mitään marttyyrinsädekehää pään ympärille, mutta olen surullinen helvetin surullinen eikä sitä kukaan läheisistäni voi ymmärtää. Tämä asia ei unohdu, se ehkä laimenee mutta aina se tulee olemaan suuri osa minun elämää ja joka äitienpäivä minä kaipaan ja mietin pikkumiestäni jonka olisi kuulunut olla täällä, mutta tämä on elämää ei sen kummosempaa. Lisää paskaa vaan niskaan niin kyllä se siitä.
Niin äitienpäivä olisi taas sunnuntaina kuten joka vuosi 29V se on tullut niin se tulee taas. Joo kyllä ymmärrän miten ihana päivä se voi olla niinhän se on aina ollut. Äidille ennenvanhaan kun asuin kotona vietiin aamukahvit sänkyyn ja annettiin oma tekemät räpellykset joista se oli niin onnellinen tai ainakin esitti olevansa =) Sellaisia olivat minun lapsuuden ja nuoruusajan äitienpäivät. Nyt minua ahistaa ja ärsyttää koko äitienpäivä, miksei tänä vuonna olisi voitu tehdä poikkeusta ja perua se ihan vaan sen ahdistavuuden takia, tänä äitienpäivänä minun piti olla äiti ei äiti ilman lasta ja se on asia joka saa minut suuttumaan... Olen siis himpunverran katkeroitunut.
Viimeaikoina on mielessä pyörinyt taas kaikki asiat, menetykseen synnytykseen ja kaikkeen siihen liittyneet asiat. Ehkä se kuuluu tähän 4kk etappiin joka uhkaavasti kolkuttaa jo ovella. Se on jännä vaikka kuinka yrittää olla ajattelematta niin aina se sieltä tupsahtaa, uudestaan ja uudestaan.
Tämä asian laajuus ja tietoisuus kaikesta siitä että kuinka monta meitä samantienkulkijoita täällä riittää on lisännyt minun ahdistusta. Ristiriitaiset tunteet siitä kaikesta jota on tullut käytyä läpi väsyttää menetin hyvät unenlahjat odottaessa pikkumiestä ja nyt ne tuli rytinällä takaisin, voisin vain nukkua jos saisin. haluaisin siirtää aikaa eteenpäin nopeasti.
Olen alkanut heittää ihme läppää koskien pikkumiestä, en halua että kukaan unohtaa häntä, jos minäkään en voi unohtaa niin miksi antaisin sen etuoikeuden läheiselleni jotka eivät halua hänestä puhua. Asia kalvaa minua sisältä, en voi sille mitään ja tiedän että minua ei ymmärretä... mutta en voi itselleni mitään olen vihainen siitä että miksi tämä sattui meille ja minulla on pirun ikävä pikkumiestä ja vauva-arkea joka piti alkaa.
Joo en halua mitään marttyyrinsädekehää pään ympärille, mutta olen surullinen helvetin surullinen eikä sitä kukaan läheisistäni voi ymmärtää. Tämä asia ei unohdu, se ehkä laimenee mutta aina se tulee olemaan suuri osa minun elämää ja joka äitienpäivä minä kaipaan ja mietin pikkumiestäni jonka olisi kuulunut olla täällä, mutta tämä on elämää ei sen kummosempaa. Lisää paskaa vaan niskaan niin kyllä se siitä.
3kk
04.05.2012 - 19:58
En yhtään ihmettele että moni tämän kokenut ajattelee että onko mitään tapahtunut minulla on enää raskausarvet muistona siitä taistelusta ja tietysti sisäinen ylpeys suorituksesta. Mutta se että lopputulos ei ollut sellainen kuin olisimme niin kovasti toivoneet nollaa kaikki ylpeyden aiheet, päinvastoin minulle on tullut hieman sellainen olo että pakkohan mussa on joku vika vaikka uskon 100% että asioilla voi olla muukin selitys vaikkei lääketiede kaikkea myönnä. En ole jaksanut mitään pahemmin kirjoitella rakennus on taas vienyt mehuja terassin ja pihapuuhien merkeissä eikä muutenkaan ajatus ole luistanut. Olen kuin robotti menen eteenpäin esitän olevani iloinen ja selviytynyt mutta iltaisin vuodatan kyyneleet silloin kun kukaan ei huomaa. On myös sydäntä särkevää katsoa rakasta miestäni kun tulee televisiosta ohjelma jossa on pieni vauva, se miehen suru tuntuu luissa ja ytimissä ja tuntuu myös siltä kuin minun täytyisi pyytää anteeksi vaikka hänkin sen tietää että mitään ei olisi ollut tehtävissä eikä hän ole koskaan minua siitä syyttänytkään.
Joku päivä joskus jossakin tulevaisuudessa meillekkin annetaan toivottavasti uusi mahdollisuus, pikkumiehelle sisarus jolle voimme kertoa isovekasta joka äitin masussa kasvoi ja potki kovasti 8,5kk, sitä minä odotan koko sydämestä.
Älä äiti itke
Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.
Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.
Äiti, katso ulos.
Olen poutapilven hattarassa,
tuulessa kosketan hiuksiasi.
Sadepisarassa annan suukon poskellesi.
Auringon säteessä tunnet lämpöni.
Linnun laulussa helkkää nauruni.
Tähtien tuike on minun silmäniskuni.
Olen joka hetkessä,
jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekään.
Olen tässä, ikuisesti, sydämessä
Kevät ulkona olisipa niin mielessänikin
13.04.2012 - 19:03
Olen yrittänyt olla posittivinen ja iloinen vanha minä. Se on kuitenkin vaikeaa kaikki se minkä menetimme kalvaa minua päivittäin. Voin näyttää ulospäin että kaikki on niikuin ennen, osaan olla puhumatta pikkumiehestä tai miltä minusta tuntuu, koska huomaan ihmisten naamoista että vanha virsi ei enää jaksa... Edelleen olen etsimässä syytä, syy tälle kaikelle täytyy olla jossakin ja kun tarpeeksi kaivan sieltä se löytyy. Tukostaipumuskoe on ensi tiistaina ja tuloksia saa taas odotella kuukauden, tässä vaiheessa kuukausi tuntuu loputtoman pitkältä ajalta. Toivoisin että sieltä löytyisi syy mummolta saaduissa geeneissä olisi vika sitten olisin helpottunut ja vihainen koska olen käynyt lääkärillä jalkavaivojen takia ja lääkäri totesi että ei siellä jaloissa mitään isoja suonia mene...... taisi olla joku valelääkäri. No kaikki tuo on spekulointia siihen saakka kunnes toukokuussa kuulen tulokset.
Olen pohtinut tulevaisuutta ja se pelottaa. Olen lukenut paljon kertomuksia joissa elämä voittaa kohtukuoleman jälkeen mutta kaiken uudestaan eläminen ja kaikki se epävarmuus se pelottaa.
Mielialat vaihtelee aivan kamalasti, ylös ja alas sillä ei ole mitään kaavaa eikä siihen voi vaikuttaa
Tyhjyyttä
08.04.2012 - 22:46
Tuntuu että olisi kamala tarve kertoa jotakin, mutta yksinkertaisesti ei tule mitään ulos. Kevät on vauvamahojen aikaa ja nyt niitä näkee kaikkialla. En ole saanut mitään kamalia tunteen purkauksia mutta kyllä minua ärsyttää sen voin sanoa. Minua ärsyttää että ihmiset eivät tiedä että näin voi käydä, tosin jos tietäisivät voisi odotusaika muuttua hysteeriseksi. Minua ärsyttää että kukaan ei noteeraa sitä faktaa että olen äiti ja olen synnyttänyt ei kukaan kysele mitään sellaisia asioita kuin sellaiselta kysellään kuka on saanut elävän vauvan. Yhteiskunnassa ei ole tilaa kuolleille vauvoille eikä niiden vanhemmille. Se tekee tästä asiasta raivostuttavan! Miksi minulta ei voisi kysyä samoja asioita kun muilta?
Niin päivät rullaa eteenpäin ja minua raivostuttaa että jossain vaiheessa pitää yrittää uudestaan, ja käydä läpi samat pelot nyt vain uudesta vielä pelottavammasta perspektiivistä. Nyt tiedän asioita joita en tiennyt ensimmäisessä raskaudessa ja pelkään että en voi sivuuttaa sitä tietoutta. Jos tapahtumalle ei ole mitään syytä niin mistä voi tietää etteikö se tapahtuisi uudestaan en voi estää sitä mitenkään. Se on vaan otettava taas vastaan mitä annetaan. Mutta osaan myös iloita, iloitsen niistä ihmeistä joita muut ovat saaneet kohtukuoleman jälkeen ja niistä minun sydän pakahtuu siitä onnellisuudesta heidän puolesta, niistä onnistumisista saan voimaa katsoa tulevaisuuteen toivottavasti se tulee myös meidän kohdalle.
Olen miettinyt miten isännät suhtautuvat uuteen raskauteen meillä asia ei ole vielä ajankohtainen. Oma mieheni oli jo esikoisen raskaudessa ihana, huolehtiva. Hän siivosi ja laittoi ruokaa jos en jaksanut ja motkotti vadelmista jotta ne on varmasti kotimaisia ettei tule mitään pöpöjä. Tarkasti ruokavalion että rautalääkkeet alkoi puremaan ja sairaalassa kun odotimme synnytyksen käynnistymistä hän huolehti että hoitajat antoi oikeat lääkkeet =). Meillä on hyvä parisuhde teinivuosien ongelmien jälkeen ja Alpon menetys on vain lähentänyt meitä. Puhumme sellaisita asioista joista emme ennen puhuneet ja menetys oli meille molemmille suuri. Miehet eivät osaa surra kuten me naiset mutta se ei tarkoita etteikö he surisi yhtä paljon. Meillä on miehen kanssa yhteisiä vitutushetkiä asian tiimoilta aina silloin tällöin ja uskon että tämä asia seuraa meitä hautaan asti aina välillä nostaen itsensä pintaan. Eikä tämän pidä unohtua kuitenkin Alpossa on suuri määrä meidän rakkautta ja kaipausta joten ei se ole niin paha muisto.
No sellaisia mietteitä tänään laavalampun ääreltä, eipä ollut taas mitään tajunnanräjäyttävää kerrottavaa. Samassa suossa tarvotaan.
Niin päivät rullaa eteenpäin ja minua raivostuttaa että jossain vaiheessa pitää yrittää uudestaan, ja käydä läpi samat pelot nyt vain uudesta vielä pelottavammasta perspektiivistä. Nyt tiedän asioita joita en tiennyt ensimmäisessä raskaudessa ja pelkään että en voi sivuuttaa sitä tietoutta. Jos tapahtumalle ei ole mitään syytä niin mistä voi tietää etteikö se tapahtuisi uudestaan en voi estää sitä mitenkään. Se on vaan otettava taas vastaan mitä annetaan. Mutta osaan myös iloita, iloitsen niistä ihmeistä joita muut ovat saaneet kohtukuoleman jälkeen ja niistä minun sydän pakahtuu siitä onnellisuudesta heidän puolesta, niistä onnistumisista saan voimaa katsoa tulevaisuuteen toivottavasti se tulee myös meidän kohdalle.
Olen miettinyt miten isännät suhtautuvat uuteen raskauteen meillä asia ei ole vielä ajankohtainen. Oma mieheni oli jo esikoisen raskaudessa ihana, huolehtiva. Hän siivosi ja laittoi ruokaa jos en jaksanut ja motkotti vadelmista jotta ne on varmasti kotimaisia ettei tule mitään pöpöjä. Tarkasti ruokavalion että rautalääkkeet alkoi puremaan ja sairaalassa kun odotimme synnytyksen käynnistymistä hän huolehti että hoitajat antoi oikeat lääkkeet =). Meillä on hyvä parisuhde teinivuosien ongelmien jälkeen ja Alpon menetys on vain lähentänyt meitä. Puhumme sellaisita asioista joista emme ennen puhuneet ja menetys oli meille molemmille suuri. Miehet eivät osaa surra kuten me naiset mutta se ei tarkoita etteikö he surisi yhtä paljon. Meillä on miehen kanssa yhteisiä vitutushetkiä asian tiimoilta aina silloin tällöin ja uskon että tämä asia seuraa meitä hautaan asti aina välillä nostaen itsensä pintaan. Eikä tämän pidä unohtua kuitenkin Alpossa on suuri määrä meidän rakkautta ja kaipausta joten ei se ole niin paha muisto.
No sellaisia mietteitä tänään laavalampun ääreltä, eipä ollut taas mitään tajunnanräjäyttävää kerrottavaa. Samassa suossa tarvotaan.
2kk takana
02.04.2012 - 17:34
Tänään on kaksi kuukautta kulunut elämäni mullistaneesta päivästä vaikka ajattelin että aika ei enää liiku eteenpäin.
Kävimme mieheni kanssa viemässä pikkuiselle kynttilän. Olen löytänyt omituisen rauhan. Kyllä minua itkettää aina kun Alpoa mietin tai kuulen haikean musiikin, tai jos joku ottaa asian puheeksi. Se on minun heikko kohta ja niin varmasti tulee aina olemaan. Viikonloppuna koin ensimmäisen kerran kun kohtukuolemaa verrattiin alkuraskauden keskenmenoon. Tapuksessa oli hieman ilojuomaa nauttinut 3 lapsen äiti joka tiesi minun olevan raskaana (pieni kylä). Hän erehtyi kysymään koska laskettuaika oli.... Vastasin että meni jo poika sai siivet. Hän vetäsi lievät paniikit, hyökkäsi kaulaani kiinni ja sanoi olevansa erittäin pahoillaan... hän tietää miltä minusta tuntuu hänelle kävi samalla tavalla... sanoin että ai johon hän joo olin 10viikolla tai jotain kahden tytön välissä ja se meni kesken! Sanoin että joo no olin kuitenkin 35-viikolla jota hän ei noteeranut ollenkaan. Onneksi olin kahvilinjalla joten ei ollut agressiivisuutta ilmassa ja annoin asian olla, muutoin olisin saattanut saada jonkun raivokohtauksen. En sano tätä sillä etteikö keskenmeno olisi kamalapaikka, ja etenkin se on kamalapaikka jos lapsen saanti on vaikeaa, mutta jos on 3-lasta ja yksi keskenmeno en voi kauheasti alkaa kauhistella tai en edes usko että tuo k.o rouva tietäisi hetkeäkään miltä minusta tuntui.
Tänään kävin energiahoidossa.. jos joku miettii että pah. humbuukia niin selittäköön minulle sen että miten aivan vieras ihminen jonka näen ensimmäistä kertaa ja jolle en puhunut elämästäni mitään, näki auran väreistä että minulla on hormonitoiminta sekaisin ja kysyi onko minulla ollut keskenmeno tai muu??! Sain muitakin juttuja siellä mutta niitä en halua jakaa kaikille =)
Olen löytänyt sisäisen rauhan eikä se tee minusta huonoa ihmistä, rakastan ja kaipaan äidin ja isin omaa pikkuenkeliä omaa aarrettamme. Takaisin emme sinua saa mutta olet aina sydämissämme ja ajatuksissamme.
Kävimme mieheni kanssa viemässä pikkuiselle kynttilän. Olen löytänyt omituisen rauhan. Kyllä minua itkettää aina kun Alpoa mietin tai kuulen haikean musiikin, tai jos joku ottaa asian puheeksi. Se on minun heikko kohta ja niin varmasti tulee aina olemaan. Viikonloppuna koin ensimmäisen kerran kun kohtukuolemaa verrattiin alkuraskauden keskenmenoon. Tapuksessa oli hieman ilojuomaa nauttinut 3 lapsen äiti joka tiesi minun olevan raskaana (pieni kylä). Hän erehtyi kysymään koska laskettuaika oli.... Vastasin että meni jo poika sai siivet. Hän vetäsi lievät paniikit, hyökkäsi kaulaani kiinni ja sanoi olevansa erittäin pahoillaan... hän tietää miltä minusta tuntuu hänelle kävi samalla tavalla... sanoin että ai johon hän joo olin 10viikolla tai jotain kahden tytön välissä ja se meni kesken! Sanoin että joo no olin kuitenkin 35-viikolla jota hän ei noteeranut ollenkaan. Onneksi olin kahvilinjalla joten ei ollut agressiivisuutta ilmassa ja annoin asian olla, muutoin olisin saattanut saada jonkun raivokohtauksen. En sano tätä sillä etteikö keskenmeno olisi kamalapaikka, ja etenkin se on kamalapaikka jos lapsen saanti on vaikeaa, mutta jos on 3-lasta ja yksi keskenmeno en voi kauheasti alkaa kauhistella tai en edes usko että tuo k.o rouva tietäisi hetkeäkään miltä minusta tuntui.
Tänään kävin energiahoidossa.. jos joku miettii että pah. humbuukia niin selittäköön minulle sen että miten aivan vieras ihminen jonka näen ensimmäistä kertaa ja jolle en puhunut elämästäni mitään, näki auran väreistä että minulla on hormonitoiminta sekaisin ja kysyi onko minulla ollut keskenmeno tai muu??! Sain muitakin juttuja siellä mutta niitä en halua jakaa kaikille =)
Olen löytänyt sisäisen rauhan eikä se tee minusta huonoa ihmistä, rakastan ja kaipaan äidin ja isin omaa pikkuenkeliä omaa aarrettamme. Takaisin emme sinua saa mutta olet aina sydämissämme ja ajatuksissamme.
Enkeleitä hiuksissani
30.03.2012 - 21:46
Otsikko kertookin jo tulevasta kirjoituksesta. Sain vihjeen Lorna Byrnen kirjasta Enkeleitä hiuksissani ja luin sen välittömästi, suorastaan koukutuin. Minulla on elämässä ollut aina vahva usko siihen että kaikella on merkitys ja pienestä pitäen mummonikin sanoi että ihmisen elinpäivät on kirjoitettu suureen kirjaan, ne ovat ennalta määrätyt.
Hieman kirjasta: Lorna on nainen joka on nähnyt ja jutellut pienestä asti enkeleille ja he ovat ohjanneet häntä. Kirjassa kerrotaan Lornan veljestä joka kuoli 10pvä:n ikäisenä. Hänen sielu oli äidin vierellä kunnes äiti oli tarpeeksi vahva päästääkseen irti. Kirjassa on paljon muitakin yhteyksiä. Siinä myös sanottiin että meidän tulevaisuus on jo tiedossa ennen kuin synnymme, jokainen sielu tietää mihin joutuu jo etukäteen. Voisi luulla että ahdistuisi moisista jutuista mutta olen levollinen, olen ollut paremmalla tuulella muutaman päivän kirjaa lukiessani. Kirja itkettää ja naurattaa, surettaa ja lohduttaa. Minun elämässäni on ollut paljon "yliluonnollisia" juttuja ja olen aina avoin kokeilemaan kaikkea. Ehkä Alpon menetys on ollut helpompi kohdata koska jollakin tasolla olen tiennyt asian tapahtuvan, merkkejä oli vaikka en niitä ymmärtänyt... nyt joku voisi ajatella että olen seonnut mutta voin vakuuttaa olevani täysissä voimissa.
Olin esimerkiksi kirjoittanut päiväkirjaani muutamaa kuukautta aikaisemmin että nyt on asiat liian hyvin ja jotain pahaa tapahtuu, siskoni ei halunnut äidin järjestää vauva-kutsuja joita äitini vaati, siskoni sanoi että katsotaan sitten kun olen äitiyslomalla... ja sinne en ehtinyt. En halunnut laittaa vauvalle huonetta, se oli ihan kesken enkä liiemmin miettinyt sairaalakassia tai jännittänyt synnytystä. Ja se päivä kun menetin Alpon tiesin että se oli tapahtunut ja joku käski lähtemään töistä ultraan mutta en kuunnellut vaan menimme kotiin.
Muita samanlaisia asioita joita minulle on sattunut esimerkiksi vaarini kuolema, hän oli kuusi viikkoa kooman kaltaisessa tilassa saatuaan aivoverenvuodon sortavalassa matkalla. Kävin joka päivä katsomassa vaaria juttelin ja olin hänen kanssaan vaikka hän ei mitään puhunut. Eräänä päivänä radiosta tuli kappale jossa nainen lauloi valittavalla äänellä että kukaan ei kuule, makaan sairaalassa eikä kukaan kuule huutoani. En löytänyt kappaletta ja voihan se olla mielikuvituksen tuote mutta sellainen kappale sieltä tuli. Viimeisen kerran kun kävin Vaarini luona harjasin hänen hiuksensa, kostutin suuta ja meinasin lähteä kotiin, autolla ollessani tuli tunne että minun on käännyttävä takaisin ja menin hänen luokseen. Istuin ja juttelin rukoilin rukouksen (vaarini oli uskonnollinen) ja hyvästelin vaarin. Puolentunnin kotimatkan jälkeen tulin vanhemmilleni ja äitini kysyi miten vaari voi. Raivostuin äidilleni ja huusin että no miten nyt voi! siten kuin kala kuivalla maalla!! itkin ja raivosin. kymmenen minuuttia myöhemmin vanhemmilleni soitettiin että vaari oli nukkunut pois ja lähdin katsomaan häntä isäni, mummoni ja vaarin veljen kanssa. Tiesin että vaari oli odottanut minua ennen kuin lähti. Samanlainen raivokohtaus tuli kun menetin Alpon vaikka en sitä osannut yhdistää.
Olen skeptinen näissäkin asioissa ihminen ei voi uskoa mitään mitä ei näe. Mutta olen omituisen levollinen oikeastaan ärsyttävä olotila, näin sen piti mennä <3
Ihanaa pikkumiestä on äidillä kova ikävä eikä hetkeä mene etten häntä ajattelisi, tunnen itseni huonoksi ihmiseksi koska välillä näen asian niin selvästi. Ihmisellä tulee kamala tarve etsiä syitä tapahtumalle ja välillä on vaan annettava olla, osata luovuttaa kaikille ei yksinkertaisesti löydy syytä.
Tuntui että asiaa olisi ollut enemmänkin mutta nyt tuli tyhjentynyt fiilis, öitä palataan taas!
Otsikko kertookin jo tulevasta kirjoituksesta. Sain vihjeen Lorna Byrnen kirjasta Enkeleitä hiuksissani ja luin sen välittömästi, suorastaan koukutuin. Minulla on elämässä ollut aina vahva usko siihen että kaikella on merkitys ja pienestä pitäen mummonikin sanoi että ihmisen elinpäivät on kirjoitettu suureen kirjaan, ne ovat ennalta määrätyt.
Hieman kirjasta: Lorna on nainen joka on nähnyt ja jutellut pienestä asti enkeleille ja he ovat ohjanneet häntä. Kirjassa kerrotaan Lornan veljestä joka kuoli 10pvä:n ikäisenä. Hänen sielu oli äidin vierellä kunnes äiti oli tarpeeksi vahva päästääkseen irti. Kirjassa on paljon muitakin yhteyksiä. Siinä myös sanottiin että meidän tulevaisuus on jo tiedossa ennen kuin synnymme, jokainen sielu tietää mihin joutuu jo etukäteen. Voisi luulla että ahdistuisi moisista jutuista mutta olen levollinen, olen ollut paremmalla tuulella muutaman päivän kirjaa lukiessani. Kirja itkettää ja naurattaa, surettaa ja lohduttaa. Minun elämässäni on ollut paljon "yliluonnollisia" juttuja ja olen aina avoin kokeilemaan kaikkea. Ehkä Alpon menetys on ollut helpompi kohdata koska jollakin tasolla olen tiennyt asian tapahtuvan, merkkejä oli vaikka en niitä ymmärtänyt... nyt joku voisi ajatella että olen seonnut mutta voin vakuuttaa olevani täysissä voimissa.
Olin esimerkiksi kirjoittanut päiväkirjaani muutamaa kuukautta aikaisemmin että nyt on asiat liian hyvin ja jotain pahaa tapahtuu, siskoni ei halunnut äidin järjestää vauva-kutsuja joita äitini vaati, siskoni sanoi että katsotaan sitten kun olen äitiyslomalla... ja sinne en ehtinyt. En halunnut laittaa vauvalle huonetta, se oli ihan kesken enkä liiemmin miettinyt sairaalakassia tai jännittänyt synnytystä. Ja se päivä kun menetin Alpon tiesin että se oli tapahtunut ja joku käski lähtemään töistä ultraan mutta en kuunnellut vaan menimme kotiin.
Muita samanlaisia asioita joita minulle on sattunut esimerkiksi vaarini kuolema, hän oli kuusi viikkoa kooman kaltaisessa tilassa saatuaan aivoverenvuodon sortavalassa matkalla. Kävin joka päivä katsomassa vaaria juttelin ja olin hänen kanssaan vaikka hän ei mitään puhunut. Eräänä päivänä radiosta tuli kappale jossa nainen lauloi valittavalla äänellä että kukaan ei kuule, makaan sairaalassa eikä kukaan kuule huutoani. En löytänyt kappaletta ja voihan se olla mielikuvituksen tuote mutta sellainen kappale sieltä tuli. Viimeisen kerran kun kävin Vaarini luona harjasin hänen hiuksensa, kostutin suuta ja meinasin lähteä kotiin, autolla ollessani tuli tunne että minun on käännyttävä takaisin ja menin hänen luokseen. Istuin ja juttelin rukoilin rukouksen (vaarini oli uskonnollinen) ja hyvästelin vaarin. Puolentunnin kotimatkan jälkeen tulin vanhemmilleni ja äitini kysyi miten vaari voi. Raivostuin äidilleni ja huusin että no miten nyt voi! siten kuin kala kuivalla maalla!! itkin ja raivosin. kymmenen minuuttia myöhemmin vanhemmilleni soitettiin että vaari oli nukkunut pois ja lähdin katsomaan häntä isäni, mummoni ja vaarin veljen kanssa. Tiesin että vaari oli odottanut minua ennen kuin lähti. Samanlainen raivokohtaus tuli kun menetin Alpon vaikka en sitä osannut yhdistää.
Olen skeptinen näissäkin asioissa ihminen ei voi uskoa mitään mitä ei näe. Mutta olen omituisen levollinen oikeastaan ärsyttävä olotila, näin sen piti mennä <3
Ihanaa pikkumiestä on äidillä kova ikävä eikä hetkeä mene etten häntä ajattelisi, tunnen itseni huonoksi ihmiseksi koska välillä näen asian niin selvästi. Ihmisellä tulee kamala tarve etsiä syitä tapahtumalle ja välillä on vaan annettava olla, osata luovuttaa kaikille ei yksinkertaisesti löydy syytä.
Tuntui että asiaa olisi ollut enemmänkin mutta nyt tuli tyhjentynyt fiilis, öitä palataan taas!
Aivopieruja..
26.03.2012 - 13:41
Viikonloppuna oli veljenpojan ristiäiset. Ajattelin että olen vahva ja pystyn olemaan tilaisuuden ajan. Ensimmäinen virsi 218 sai jo kyyneleet valtoimenaan tulvimaan. Oli pakko siirtyä pois kirkkoriviltä.
En ole vahva ja vaikka kuinka haluaisin on tapaus muuttanut minua, olen vain tyhjä kuori vailla sisältöä. Oman lapsen menetys saa aikaan sen että kehoon tulee omituinen vaikeasti selitettävä ilmiö älytön tyhjyys. Kaikki se millä ennen oli jotain arvoa tuntuu nyt arvottomalta, töihin pitäisi yrittää keskittyä mutta en saa siitä mitään irti. Sanoin miehelleni eilen että mitä me olemme ennen tehneet, telkkarin tuijotus tuntuu niin tylsältä. Kun 8,5kk ehti ajatella valmiiksi elämää niin nyt en ymmärrä mitä minun / meidän pitäisi tehdä? Mistä saan sisältöä elämään kun kaikki tuntuu niin vastenmieliseltä ja turhalta.
En tiedä miten tästä tyhjyydestä noustaan vaikka kuinka yritän nauttia vanhoista "mukavista" asioista ei niitä kiksejä meinaa tulla, hymyilen naamalla mutta sisällä ei tunnut siltä.
No täytyy mennä virran mukana,ehkäpä joku päivä löydän sen minkä olen kadottanut.
Viikonloppuna oli veljenpojan ristiäiset. Ajattelin että olen vahva ja pystyn olemaan tilaisuuden ajan. Ensimmäinen virsi 218 sai jo kyyneleet valtoimenaan tulvimaan. Oli pakko siirtyä pois kirkkoriviltä.
En ole vahva ja vaikka kuinka haluaisin on tapaus muuttanut minua, olen vain tyhjä kuori vailla sisältöä. Oman lapsen menetys saa aikaan sen että kehoon tulee omituinen vaikeasti selitettävä ilmiö älytön tyhjyys. Kaikki se millä ennen oli jotain arvoa tuntuu nyt arvottomalta, töihin pitäisi yrittää keskittyä mutta en saa siitä mitään irti. Sanoin miehelleni eilen että mitä me olemme ennen tehneet, telkkarin tuijotus tuntuu niin tylsältä. Kun 8,5kk ehti ajatella valmiiksi elämää niin nyt en ymmärrä mitä minun / meidän pitäisi tehdä? Mistä saan sisältöä elämään kun kaikki tuntuu niin vastenmieliseltä ja turhalta.
En tiedä miten tästä tyhjyydestä noustaan vaikka kuinka yritän nauttia vanhoista "mukavista" asioista ei niitä kiksejä meinaa tulla, hymyilen naamalla mutta sisällä ei tunnut siltä.
No täytyy mennä virran mukana,ehkäpä joku päivä löydän sen minkä olen kadottanut.
Mietiskelyä..
17.03.2012 - 21:51
Olen ollut viime päivinä taas surullisempi. Alpon laskettuaika oli 7.3, mieheni syntymäpäivä 5.3. Tänä vuonna emme synttäreitä viettäneet, Alpon piti olla isin synttärilahja mutta...
Olen myös tajunnut miten tyhmä ja tietämätön olen oikeasti ollut, miten olen elänyt vaaleanpunaisessa kuplassa. Alpon menetyksen jälkeen olen huomannut miten paljon meitä Enkeleiden äitejä ja isiä täällä on ja olen saanut paljon tukea ja voimaa heistä. Minua harmittaa myös se että asiasta ei kamalasti puhuta, en ajattele asiaa siten että se olisi jotain muuttanut vaikka olisin kohtukuolemasta tiennyt vaan ajattelen siten että olisimme saaneet ottaa Alposta kuvia hyvällä kameralla ja tutkia ja katsella rakasta aarrettamme. Nyt kaikki meni sellaisessa sumussa että en osannut ottaa asiaa siten vaan tuntui että on kamala kiire. Oli ihanaa että meille sattui kätilö joka seisoi rinnalla ja odotti että otan pojan syliin, sitä olisin katunut lopun elämäni myös nuo muutamat kuvat jotka kätilö puhelimellani otti on tärkeitä muistoja.
Olen katsellut Youtubesta muistoja muualta maailmasta ja meillä suomessa on niin erilainen kulttuuri asian käsittelystä. Tietysti meille kaikille tämä on elämän suurin menetys ja tämä on kova paikka mutta silti toivoisin että asiasta voitaisiin tehdä jotenkin sellainen että asiasta tiedettäisiin.
No palaan asiaan kun kuulen tiistaina jälkitarkastuksen tulokset, jännittää aivan kamalasti kaiken kohtaaminen =(
Löysin Youtubesta ihanan kappaleen se ohessa http://www.youtube.com/watch?v=qAA183bnS40
Olen ollut viime päivinä taas surullisempi. Alpon laskettuaika oli 7.3, mieheni syntymäpäivä 5.3. Tänä vuonna emme synttäreitä viettäneet, Alpon piti olla isin synttärilahja mutta...
Olen myös tajunnut miten tyhmä ja tietämätön olen oikeasti ollut, miten olen elänyt vaaleanpunaisessa kuplassa. Alpon menetyksen jälkeen olen huomannut miten paljon meitä Enkeleiden äitejä ja isiä täällä on ja olen saanut paljon tukea ja voimaa heistä. Minua harmittaa myös se että asiasta ei kamalasti puhuta, en ajattele asiaa siten että se olisi jotain muuttanut vaikka olisin kohtukuolemasta tiennyt vaan ajattelen siten että olisimme saaneet ottaa Alposta kuvia hyvällä kameralla ja tutkia ja katsella rakasta aarrettamme. Nyt kaikki meni sellaisessa sumussa että en osannut ottaa asiaa siten vaan tuntui että on kamala kiire. Oli ihanaa että meille sattui kätilö joka seisoi rinnalla ja odotti että otan pojan syliin, sitä olisin katunut lopun elämäni myös nuo muutamat kuvat jotka kätilö puhelimellani otti on tärkeitä muistoja.
Olen katsellut Youtubesta muistoja muualta maailmasta ja meillä suomessa on niin erilainen kulttuuri asian käsittelystä. Tietysti meille kaikille tämä on elämän suurin menetys ja tämä on kova paikka mutta silti toivoisin että asiasta voitaisiin tehdä jotenkin sellainen että asiasta tiedettäisiin.
No palaan asiaan kun kuulen tiistaina jälkitarkastuksen tulokset, jännittää aivan kamalasti kaiken kohtaaminen =(
Löysin Youtubesta ihanan kappaleen se ohessa http://www.youtube.com/watch?v=qAA183bnS40
Kaikenlaista
04.03.2012 - 20:33
Eilen oli rakkaan Enkelimme uurnan lasku. Tuntuu että kuukausi on mennyt vauhdilla, tasan kuukausi sitten hyvästelimme pikku miehemme. Oikea laskettuaika olisi ensi viikolla, tuntuu niin väärältä miksi näin piti käydä? Olen miettinyt tätä kohtukuolemaa ja katsellut netistä miten paljon siitä löytyy tietoa. Olen yllättynyt tiedon vähyydestä ja siitä millaisia harhakuvia ihmisillä on, tosin sekaan mahtuu myös aivan älyttömiä juttuja joissa ei ole mitään järkeä. Itse kuulun siihen ryhmään joka olisi halunnut tietää asiasta jo neuvolassa, en minä stressaa tulevasta mutta minulle ei kukaan kertonut että vauvan liikkeitä pitää tulla tietty määrä tunnissa. Niin joku voi ajatella että pönttö no tottakai pitää tarkkailla sehän on päivänselvää, niin tottakai se on päivänselvää mutta se että niitä pitäisi olla 50-100 tunnissa oli tieto jonka luin vasta netistä. Neuvolassa ei kerrota mitään pahoja asioita, siellä painotetaan sokerirasituskoetta, imettämistä yms mutta kukaan ei sanallakaan mainitse että tälläinen on mahdollista. On kuitenkin faktaa että jollekkin se osuu joka vuosi n 200 tapausta ja suurin osa heistä on sellaisia joille se sattuu ensimmäisen kerran. Sellaisia kuten me joille kaikki on uutta ja ihmeellistä eikä ole kokemusta vielä mistään. Niin meitä tulee kokoajan lisää, se on murheellista en toivoisi kenenkään kokevan tätä tyhjyyttä, vääryyttä ja se ettei olisi ollut mitään syytä poikamme oli täydellinen.
Minua on myös ahistanut eräs nykyisin hyvänpäiväntuttu ennen olimme hyviäkin ystäviä. Hän on yli 30-v yhden lapsen eronnut äiti, uuden miehen kanssa seurustellut n 1v. Tämä ihminen sanoi esikoisensa jälkeen että ei enää koskaan lapsia ja nyt hän pohtii abortin tekoa. Hän halusi antaa uudelle miehelle lapsen koska mies niin pitää lapsista, sitten mies ei olisikaan vielä halunnut, ja sitten he päättivät että ok tulkoon ja nyt sitten taas että pitäisikö keskeyttää? Yksi syy on myös tähän että ei ole kuulema varma voisiko hän rakastaa uutta vauvaa koska rakastaa esikoistaan niin paljon. Hmmmm.. Minulle on aivan sama mitä tekee idiootti kuin idiootti, hän lähetti minulle enkeliriipuksen kun kuuli meidän tapauksesta.. tuntui melko tekopyhältä. Me jouduimme hautaamaan kauan toivotun esikoispojan ilman mitään järjellistä syytä ja tämä toinen vaan mennä porskuttaa eikä edes ole varma haluaako lasta. Laitoin viestiä että eiköhän tuossa iässä pitäisi jo tietää mitä elämältä haluaa ja laitoin enkeliriipuksen viestin mukaan. Lisäsin vielä että teidän vauva tarvitsee tätä enemmän kuin meidän. Joo joku voisi pitää mua melko kusipäisenä mutta olen tuntenut ja tukenut tuota ihmistä yli 10v saamatta koskaan häneltä tukea silloin kun olisin tarvinnut. Et voi käskeä ihmisiä miten heidän tulisi elää, mutta onneksi ne ihmiset voi valita joiden kanssa haluaa elää.
Nyt olen aloittanut uuden elämän asenteen, minulta ei enää sympatiaa tipu jos itse aiheuttaa omat ongelmat. Elämä on epäreilua, mutta nyt tämän kanssa täytyy oppia elämään.
Eilen oli rakkaan Enkelimme uurnan lasku. Tuntuu että kuukausi on mennyt vauhdilla, tasan kuukausi sitten hyvästelimme pikku miehemme. Oikea laskettuaika olisi ensi viikolla, tuntuu niin väärältä miksi näin piti käydä? Olen miettinyt tätä kohtukuolemaa ja katsellut netistä miten paljon siitä löytyy tietoa. Olen yllättynyt tiedon vähyydestä ja siitä millaisia harhakuvia ihmisillä on, tosin sekaan mahtuu myös aivan älyttömiä juttuja joissa ei ole mitään järkeä. Itse kuulun siihen ryhmään joka olisi halunnut tietää asiasta jo neuvolassa, en minä stressaa tulevasta mutta minulle ei kukaan kertonut että vauvan liikkeitä pitää tulla tietty määrä tunnissa. Niin joku voi ajatella että pönttö no tottakai pitää tarkkailla sehän on päivänselvää, niin tottakai se on päivänselvää mutta se että niitä pitäisi olla 50-100 tunnissa oli tieto jonka luin vasta netistä. Neuvolassa ei kerrota mitään pahoja asioita, siellä painotetaan sokerirasituskoetta, imettämistä yms mutta kukaan ei sanallakaan mainitse että tälläinen on mahdollista. On kuitenkin faktaa että jollekkin se osuu joka vuosi n 200 tapausta ja suurin osa heistä on sellaisia joille se sattuu ensimmäisen kerran. Sellaisia kuten me joille kaikki on uutta ja ihmeellistä eikä ole kokemusta vielä mistään. Niin meitä tulee kokoajan lisää, se on murheellista en toivoisi kenenkään kokevan tätä tyhjyyttä, vääryyttä ja se ettei olisi ollut mitään syytä poikamme oli täydellinen.
Minua on myös ahistanut eräs nykyisin hyvänpäiväntuttu ennen olimme hyviäkin ystäviä. Hän on yli 30-v yhden lapsen eronnut äiti, uuden miehen kanssa seurustellut n 1v. Tämä ihminen sanoi esikoisensa jälkeen että ei enää koskaan lapsia ja nyt hän pohtii abortin tekoa. Hän halusi antaa uudelle miehelle lapsen koska mies niin pitää lapsista, sitten mies ei olisikaan vielä halunnut, ja sitten he päättivät että ok tulkoon ja nyt sitten taas että pitäisikö keskeyttää? Yksi syy on myös tähän että ei ole kuulema varma voisiko hän rakastaa uutta vauvaa koska rakastaa esikoistaan niin paljon. Hmmmm.. Minulle on aivan sama mitä tekee idiootti kuin idiootti, hän lähetti minulle enkeliriipuksen kun kuuli meidän tapauksesta.. tuntui melko tekopyhältä. Me jouduimme hautaamaan kauan toivotun esikoispojan ilman mitään järjellistä syytä ja tämä toinen vaan mennä porskuttaa eikä edes ole varma haluaako lasta. Laitoin viestiä että eiköhän tuossa iässä pitäisi jo tietää mitä elämältä haluaa ja laitoin enkeliriipuksen viestin mukaan. Lisäsin vielä että teidän vauva tarvitsee tätä enemmän kuin meidän. Joo joku voisi pitää mua melko kusipäisenä mutta olen tuntenut ja tukenut tuota ihmistä yli 10v saamatta koskaan häneltä tukea silloin kun olisin tarvinnut. Et voi käskeä ihmisiä miten heidän tulisi elää, mutta onneksi ne ihmiset voi valita joiden kanssa haluaa elää.
Nyt olen aloittanut uuden elämän asenteen, minulta ei enää sympatiaa tipu jos itse aiheuttaa omat ongelmat. Elämä on epäreilua, mutta nyt tämän kanssa täytyy oppia elämään.
Varokaa minulla on rutto!
29.02.2012 - 22:01
Kuten otsikossa tuolta minusta tuntuu. Olen kertonut Alpon menetyksestä vain parille hyvälle ystävälle mutta tiedän että tämä Jumalan seläntakana oleva kylä tietää. Kaikki tästä tietää onhan oma äitini kertonut asiasta auliisti. No ei tämä salaisuuskaan ole mutta ihmetyttää ihmisten käytös. En tiedä mikä on oikea suhtautuminen asiaan? Toisaalta ärsyttää että odottaako he että otan asian puheeksi ennen kuin voivat sanoa minulle mitään, eivätkö he ajattele miten typerältä tuntuu että tuttu kaupan täti joka on ennen kysellyt kuulumisia onkin nyt tuppisuu ja katselee tyyliin muualle kun tulen kassalle?!?
En oleta että ihmiset osaisivat asiaa käsitellä tai sanoa mitään mutta kaikista typerintä on juuri tuollainen käytös kun tasan tarkkaan tiedän että seläntakana höpistään ja voivotellaan. Tähän tapahtumaan ei ole sanoja eikä tarvitse olla, mutta on ihan hyvä ja kohtelias tapa edes käyttäytyä normaalisti. Vituttaa suoranaisesti!
Tunteet heittelevät laidasta laitaan. Pystyn toimimaan hyvin kunhan kukaan ei kysele mitään, kun tulee puhetta raskaudesta hanat aukeaa. Raskausaika itsessään oli ihanaa aikaa, minä rakastin mahaa ja kaikkia siitä seuranneita vaivoja en valittanut mistään päinvastoin. Se on jännä miten hormonit tekee pirteäksi, sanoinkin että jos sitä hormonia myytäisiin pillereinä ostaisin heti. Vaikka joutui ravaamaan yöllä veskissä olin aamuisin pirteä kuin peipponen nyt haluaisin vaan nukkua. Oikeastaan muutos tapahtui heti silloin kun tiesin että Alpo on menehtynyt samantien loppui vessa käynnit. Mutta raskausaika on mahtavaa aikaa, pitää kuunnella omaa kroppaa eikä saa murehtia liikaa. Elämässä sattuu ja tapahtuu välillä paskoja asioita, silloin pitää muistaa niitä hyviä hetkiä joita oli.
Laskettuaika olisi ollut ensiviikolla, vähän on surullinen mieli. Kuluisipa aika pian että saisi ehkä jotain tuloksia selville vajaa kuukausi ja silloin on osa tutkimuksista valmiita. Tukostaipumuskoetta odotettava vielä huhtikuulle.
Ajatukset harhailee eikä meinaa saada nyt tekstiksi on siis yritettävä toinen päivä uudestaan.
Kuten otsikossa tuolta minusta tuntuu. Olen kertonut Alpon menetyksestä vain parille hyvälle ystävälle mutta tiedän että tämä Jumalan seläntakana oleva kylä tietää. Kaikki tästä tietää onhan oma äitini kertonut asiasta auliisti. No ei tämä salaisuuskaan ole mutta ihmetyttää ihmisten käytös. En tiedä mikä on oikea suhtautuminen asiaan? Toisaalta ärsyttää että odottaako he että otan asian puheeksi ennen kuin voivat sanoa minulle mitään, eivätkö he ajattele miten typerältä tuntuu että tuttu kaupan täti joka on ennen kysellyt kuulumisia onkin nyt tuppisuu ja katselee tyyliin muualle kun tulen kassalle?!?
En oleta että ihmiset osaisivat asiaa käsitellä tai sanoa mitään mutta kaikista typerintä on juuri tuollainen käytös kun tasan tarkkaan tiedän että seläntakana höpistään ja voivotellaan. Tähän tapahtumaan ei ole sanoja eikä tarvitse olla, mutta on ihan hyvä ja kohtelias tapa edes käyttäytyä normaalisti. Vituttaa suoranaisesti!
Tunteet heittelevät laidasta laitaan. Pystyn toimimaan hyvin kunhan kukaan ei kysele mitään, kun tulee puhetta raskaudesta hanat aukeaa. Raskausaika itsessään oli ihanaa aikaa, minä rakastin mahaa ja kaikkia siitä seuranneita vaivoja en valittanut mistään päinvastoin. Se on jännä miten hormonit tekee pirteäksi, sanoinkin että jos sitä hormonia myytäisiin pillereinä ostaisin heti. Vaikka joutui ravaamaan yöllä veskissä olin aamuisin pirteä kuin peipponen nyt haluaisin vaan nukkua. Oikeastaan muutos tapahtui heti silloin kun tiesin että Alpo on menehtynyt samantien loppui vessa käynnit. Mutta raskausaika on mahtavaa aikaa, pitää kuunnella omaa kroppaa eikä saa murehtia liikaa. Elämässä sattuu ja tapahtuu välillä paskoja asioita, silloin pitää muistaa niitä hyviä hetkiä joita oli.
Laskettuaika olisi ollut ensiviikolla, vähän on surullinen mieli. Kuluisipa aika pian että saisi ehkä jotain tuloksia selville vajaa kuukausi ja silloin on osa tutkimuksista valmiita. Tukostaipumuskoetta odotettava vielä huhtikuulle.
Ajatukset harhailee eikä meinaa saada nyt tekstiksi on siis yritettävä toinen päivä uudestaan.
Onnitteluja
27.02.2012 - 19:45
Nyt on tullut ensimmäiset onnittelut kun porukat ovat huomanneet että maha on hävinnyt...
Herättää ristiriitaisia tunteita ja hallitsemattomia itkun purskahduksia. En oikein tiedä kuinka asian kertoisin.. Se on vaikeaa kun ihmiset onnittelevat ennenkuin itse ehdit asiaan reakoida, tulee vain töksäytettyä että ei ole syytä onnitella tai voihan onnitella mutta vauvaa meillä ei ole. Olen selittänyt asian avoimesti ja ajatellut että älä kysy jos et oikeasti halua tietää. Tähän on nyt vaan alkuun totuttava ei nyt ihmisille tule ensimäisenä mieleen että ennen laskettua olemme saaneet vauvan ja haudanneet sen.
Nyt ymmärrän että tätä menetystä eivät muut ymmärrä kuin he ketkä ovat tämän kokeneet. Sisarusparvessa ajatellaan minun olevan kait ihan ok, tuntuu että saan hieman hohhoijaa tyylisiä katseita jos asiasta puhun. Eräs läheinen sanoi minulle että varmasti olisi vielä pahempi jos vauva olisi syntynyt ja sen menettäisi sitten myöhemmin kun on ehtinyt kiintyä, vastasin että niin varmasti on. Mutta mietittyäni asiaa olen päätynyt siihen että ei sillä ole väliä minkä ikäinen lapsi on. Jokaiselle oman lapsen menettäminen on maailmanloppu, minun lapseni kuoli jo ennen syntymää mutta minä tunsin kaikki potkut ja hikat lähes 8kk. Tuo kuvaa kanssaihmisten ajatusmaailmaa, minun suruni ja menetykseni pitäisi olla helpompi kuin jonkun joka on lapsensa kanssa leikkinyt, syöttänyt yms. Mutta niin se ei mene meidän suru on yksinäisempää koska sitä ei välttämättä kukaan pysty jakamaan meidän kanssa.
Toinen asia joka on yllättänyt on se että on tullut lähes pakonomainen tarve saada lapsi. En ole ikinä kärsinyt vauvakuumeesta mutta nyt tuntuu että aika loppuu, aika kuluu liian hitaasti.. Onneksi olen pikkuhiljaa saanut tuonkin ajatuksen päästä pois käskenyt mieltä rauhoittumaan. Otetaan nyt päivä kerrallaan ja katsotaan mihin se johtaa.
Olen jäänyt koukkuun vertaistukipalstoille, minun on pakko saada tietoa että elämä on jatkunut ja miten muut ovat käsitelleet asiaa. Se onkin ollut minun pelastus. kevät tuntuu olevan vauvojen aikaa koska niitä on ystäväpiirissä enemmän ja vähemmän, kyllä sitä mieli on haikeana kun ei sitä tuhisevaa nyyttiä meille suotu.
Nyt on tullut ensimmäiset onnittelut kun porukat ovat huomanneet että maha on hävinnyt...
Herättää ristiriitaisia tunteita ja hallitsemattomia itkun purskahduksia. En oikein tiedä kuinka asian kertoisin.. Se on vaikeaa kun ihmiset onnittelevat ennenkuin itse ehdit asiaan reakoida, tulee vain töksäytettyä että ei ole syytä onnitella tai voihan onnitella mutta vauvaa meillä ei ole. Olen selittänyt asian avoimesti ja ajatellut että älä kysy jos et oikeasti halua tietää. Tähän on nyt vaan alkuun totuttava ei nyt ihmisille tule ensimäisenä mieleen että ennen laskettua olemme saaneet vauvan ja haudanneet sen.
Nyt ymmärrän että tätä menetystä eivät muut ymmärrä kuin he ketkä ovat tämän kokeneet. Sisarusparvessa ajatellaan minun olevan kait ihan ok, tuntuu että saan hieman hohhoijaa tyylisiä katseita jos asiasta puhun. Eräs läheinen sanoi minulle että varmasti olisi vielä pahempi jos vauva olisi syntynyt ja sen menettäisi sitten myöhemmin kun on ehtinyt kiintyä, vastasin että niin varmasti on. Mutta mietittyäni asiaa olen päätynyt siihen että ei sillä ole väliä minkä ikäinen lapsi on. Jokaiselle oman lapsen menettäminen on maailmanloppu, minun lapseni kuoli jo ennen syntymää mutta minä tunsin kaikki potkut ja hikat lähes 8kk. Tuo kuvaa kanssaihmisten ajatusmaailmaa, minun suruni ja menetykseni pitäisi olla helpompi kuin jonkun joka on lapsensa kanssa leikkinyt, syöttänyt yms. Mutta niin se ei mene meidän suru on yksinäisempää koska sitä ei välttämättä kukaan pysty jakamaan meidän kanssa.
Toinen asia joka on yllättänyt on se että on tullut lähes pakonomainen tarve saada lapsi. En ole ikinä kärsinyt vauvakuumeesta mutta nyt tuntuu että aika loppuu, aika kuluu liian hitaasti.. Onneksi olen pikkuhiljaa saanut tuonkin ajatuksen päästä pois käskenyt mieltä rauhoittumaan. Otetaan nyt päivä kerrallaan ja katsotaan mihin se johtaa.
Olen jäänyt koukkuun vertaistukipalstoille, minun on pakko saada tietoa että elämä on jatkunut ja miten muut ovat käsitelleet asiaa. Se onkin ollut minun pelastus. kevät tuntuu olevan vauvojen aikaa koska niitä on ystäväpiirissä enemmän ja vähemmän, kyllä sitä mieli on haikeana kun ei sitä tuhisevaa nyyttiä meille suotu.
Uuden elämän alku ja loppu
30.1.2012 maanantai
Kaksi päivää äitiysloman alkuun, jännittää. En olekkaan ollut kotona sitten yläasteen 14vuotta sitten. Siitä lähtien olen ollut aina töissä pitänyt vain pakolliset kesä- ja talvilomat, nyt täytyisi opetella uusi jännittävä rutiini. Ajattelin että mieheni olisi kotona muutaman viikon vauvan synnyttyä jottei tarvitsisi selvitä kaikesta uudesta yksin, peloissa. Maanantai oli omituinen päivä, olin levoton maha tuntui painavammalta kuin ennen sanoin miehelleni ääneen että näinköhän tämä täältä kohta syntyy… En tiennyt siinä vaiheessa kuinka oikeassa olisinkaan. Hieroskelin koko päivän levottomana mahaani, töistä lähtiessä mieleen hiipi ajatus että lähtisimme käymään sairaalassa mutta koska sinne oli tunnin ajomatka en halunnut sitä edes ehdottaa, eikä minulla ollut mitään oireita joten miksi menisimme, se oli vaan sellainen ajatus.
Kotiin päästyämme olin vielä levottomampi, sanoin miehelle että Alpo ei liiku pitäisikö minun soittaa synnytysosastolle. Epäröin en halunnut vielä ajattelin ettei tässä mitään ole Alpo on vaan väsynyt kuten loppuraskauteen kuuluu ei vauvat ole enää niin aktiivisia. Kuitenkin aloin panikoitumaan, syvällä sisälläni tiesin että kaikki ei ole hyvin jotain on pahasti pielessä, mieheni kehotti soittamaan jotta saan mielen rauhan. Soitin minua käskettiin juomaan makeaa ja käymään kuumassa suihkussa tein kuten kehotettiin. Tilanne ei muuttunut Alpo ei liikkunut, soitin uudestaan kello oli n 22 he sanoivat että ei varmastikkaan ole mitään hätää mutta jotta saisin mielenrauhan voisimme lähteä käymään siellä niin sitten lähdimme. Ajomatka oli haikea tiesin sen että pikkumies on edelleen samassa asennossa, en vaan halunnut uskoa sitä todeksi. Meidät otettiin sisään ja kätilö alkoi etsiä sydänääniä, hän omasta mielestään saikin ne vaimeana kuuluviin sanoin miehelleni että nuo on minun omat. Kätilö hätääntyi hieman mutta yritti esittää tyyntä hän kertoi kohdun ärähtelevä se yritti suojella vauvaa, seuraavaksi hän sanoi hakevansa lääkärin jotta voisimme katsoa ultralla tilanteen. Sydämeni ja maailmani oli siinä vaiheessa palasina tiesin mitä olisi tulossa seuraavaksi.
Lääkäri tuli ja siirryimme ultrahuoneeseen, laitoin silmät kiinni koska pelkäsin katsoa, en halunnut nähdä Alpoa killumassa kohdussani elottomana. Mieheni katsoi näyttöä ja kuulin lääkärin lohduttomat sanat, "ikävä kyllä sydän ei lyö!" Aloin huutamaan kirosanoja olin epätoivoinen tilanne oli niin epätodellinen ajattelin että tämä on vaan pahaa unta jotakin muuta kuin todellista. Shokkivaihe oli hetkessä ohi tuntui omituiselta tuntui kuin hetkessä olin vakavoitunut ja ajattelisin taas järkevästi kuten aina kun on joku kriisitilanne otan tilanteen haltuun. Itkuisena nieleskellen kyyneleitä kysyin lääkäriltä miten edetään. Hän kertoi kuinka synnyttäisin normaalisti, olin kauhuissani sanoin että en pysty siihen ottakaa se vaan ulos mahdollisimman nopeasti. Hoitaja rauhoitteli että voisimme mennä kotiin vielä yöksi ei olisi mikään hätä ja huomenna aamusta tulisimme takaisin niin käynnistys aloitettaisiin. Lähdimme kotiin surullisena istuimme autossa hiljaa kumpikaan ei tainnut sanoa mitään ajoimme vaan niin lohduttomana kuin kaksi ihmistä olla voi. Kello oli jo puolenyön kun olimme kotona, maailma oli menettänyt merkityksensä mietin kuinka kertoisin kaikille kaikki odottivat meidän vauvaa. Yritimme nukkua jotta jaksaisimme aamusta taas lähteä mutta uni ei ottanut tullakseen. Aamulla soitin äidilleni ja kerroin tapahtuneesta ja sanoin soittavani isälle, äiti ehti kuitenkin soittaa ja isä jätti vastaajaani viestin jossa nieleskeli kyyneleitä ja oli erittäin pahoillaan. Äiti oli ehtinyt kaataa kaikki isäni niskaan ja syyttää häntä tapahtuneesta, soitin isälle ja sanoin ettei syypäätä tähän ole nämä asiat vain tapahtuvat. Sitten soitin läpi mieheni siskon sekä omani he olivat kauhuissaan tuntui pahalta pilata heidän päivänsä. Soitin muistaakseni myös miehen äidille. Heidän kaikkien maailmat murenivat yhdellä puhelinsoitolla, siitä alkoi odotuksen viikko. Lähdimme kymmeneltä sairaalalle jossa otettiin kasa verikokeita, minut tutki lääkäri ja kertoi kuinka etenisimme olin järkevä olin kuin viilipytty lähes kylmä, kuuntelin kaikki mitä kerrottiin ja murruin kun kukaan ei nähnyt sitä. Ensimmäisen kerran mieheni itki elämässään, sanoin että sinun ei tarvitse esittää vahvaa anna tulla kaikki ulos. Meidät otettiin naistentautien osastolle sisään ja huoneeseen tuotiin miehelle oma sänky. Kanyyli asetettiin käteen ja kerrottiin että yhdeltä laitettaisiin ensimmäinen kapseli joka käynnistäisi supistukset. Hoitajat olivat ihania kaikki hieman surullisia mutta hoitivat asian hyvin, juttelivat ja otti meidät huomioon. Meille sanottiin että käynnistys olisi varmasti nopea niin ne yleensä olivat. Supistukset alkoivat lähes välittömästi pieninä minua jännitti, suorastaan pelkäsin tulevaa synnytystä sanoinkin hoitajalle että en ollut ajatellut tämän menevän näin, joutuisin käymään kaikki samat asiat läpi kuin normaalisti mutta minulla ei ollut sitä adrenaliinia jonka olin olettanut olevan kun vauva syntyy spontaanisti ja elävänä. Olin kauhuissani. Käynnistyskapselit eivät vaikuttaneet kuten niiden olisi pitänyt ja annosta jatkettiin, se oli kivuliasta purin huulta kun kapseli laitettiin ja mieheni piti minua kädestä. Nukuimme ja itkimme yhdessä, puhuimme paljon tapahtuneesta läheiset kyselivät kuulumisia miten asiat etenee. Se ei edennyt seuraavana päivänä annos pysyi samana 6h välein tabletti sisälle kohdunsuulle joka kerta se kävi vain kivuliaammaksi, lääkäri tutki onko edistystä tapahtunut mutta ei. Kolmantena päivänä annosta pienennettiin ja aikaa lyhennettiin 4h, joka kerta hoitajat tarjosivat särkylääkettä poistamaan kipua, mutta olin niin surullinen ja vihainen halusin tuntea kipua, halusin tietää miten asian menisi normaalisti en halunnut myrkyttää itseäni. Hoitajat sanoivat että heidän ensisijainen tavoite on että minä en tunne kipua ja he ihmettelivät miksi en särkylääkettä halua. Mutta olin sen päättänyt tämä viedään kunnialla loppuun ja esikoiseni saisi kunniakkaan tulemisen jonka äitinsä jaksoi kantaa ilman aivojen narikkaan heittämistä.
Meille tuli sairaalapsykologi juttelemaan, sairaslomalta palannut varmasti burn outista toipuva nainen. Hän ei löytänyt oikeita sanoja, käski meidän vaan olla onnellisia tästäkin mitä olemme saaneet kokea koska moni ei koe edes vauvan potkuja mahassa, olin vihainen ajattelin että tämä onkin sellainen asia jonka varmasti jokainen haluaa kokea, kuollut, painava maailman suurin aarre kohdussa elottomana.
Kuitenkin aloin asiaa ajattelemaan siten, olin kiitollinen kaikesta minkä sain kokea, katsoin sairaalan kahviossa ihmisiä erisyistä siellä olevia, yhdellä oli syöpä toisella joku muu. Ajattelin että minun murheeni on pieni heihin verrattuna. Tupakkapaikalla hoitajat keskustelivat rankasta työstä ja lyhkäsistä lomista mielessäni pyöri vaan yksi ajatus voi kun tietäisitte. He katsoivat minua paheksuen koska näytinhän raskaana olevalta naiselta joka postailee tupakkapaikalla. Mutta se oli pakopaikka kun sain lähteä ulos vaikkakin haistelemaan tupakansavua se oli minulle helpotus.
Huoneestamme oli tullut pesä, se oli turvallinen paikka jonne aina palasin tunsin sen lähes kodinomaiseksi paikaksi. Huoneessa olimme turvassa me kolme omassa pikkumaailmassa vauva oli turvassa kohdussani jotenkin kaikki tuntui rauhalliselta. Tiesin mitä tuleman pitää mutta sairaalassa olo sai aikaan sen että ajatus muuttui omituisesti positiiviseksi, en voinut olla kenellekään vihainen, rakastin pientä Alpoa koko sydämestäni, ja mieheni oli mahtava, turvallinen kumppani, eikä minulla ollut ketään ketä olisin syyttänyt.
Torstaina tutkinut lääkäri sanoi että voisimme puhkaista illalla kalvot nopeuttaakseen synnytystä, sanoin että kiitos ei, halusin että asia menee luonnollisesti eikä liian nopeasti. Koska kehoni ei ollut valmis synnyttämään halusin että paikat löystyy ja kypsyy ihan rauhassa ilman hoppua, sanoin että meillä ei enää ole mikään kiire ja kyllä se itsekseen sieltä tulee. Tulehdusarvoni olivat alkaneet nousta ja sain antibiootteja sekä verenohennuspiikin kerran päivässä. Sanoin lääkärille että varmaan tämä stressi niitä nostaa yritin esittää vahvaa.
Perjantaina alkoi supistukset kovenemaan yöllä, silloin otin ensimmäisen annoksen suoneen särkylääkettä, koska en pystynyt enää nukkumaan ilman sitä. Se oli lämmin humaus yhtä nopeasti ohi kun oli tullutkin. Supistukset olivat voimakkaita ja tulivat säännöllisesti. Ummistin silmät viideksi minuutiksi ja puuskutin. Mieheni nukkui sikeästi koska hoitajat olivat antaneet hänelle diapameja nukahtaakseen. Hän ei herännyt vaikka tökin ja pyysin soittamaan kelloa, ei auttanut kuin kömytä itse painamaan nappia. Sanoin hoitajalle että nyt on kivut sitä luokkaa että varmasti pitäisi katsoa tilanne. Hoitaja tutki minut se ei enää tuntunut miltään ja sanoi että olisi aika siirtyä synnytys-saliin, kysyi pystyisinkö kävelemään ja vastasin että kyllä. Herätin pöhnässä olevan mieheni ja sanoin että nyt mennään, hän oli sitä mieltä että jos olisin vielä malttanut jotta hän olisi voinut vielä nukkua..
Lähdimme synnytys saliin ja kätilö oli vastassa, ihana Riina niin turvallinen ja empaattinen kätilö kuin kätilö olla voi hän oli varmasti pudonnut meitä varten taivaasta. Hän katsoi tilanteen ja iski kipupiikin kannikkaan, se on jännä miten ihminen joka pelkää neuloja ja verikokeen ottoa muuttuu viikossa ihmiseksi joka ei pelkää mitään. Asetuin synnytyspedille, kerroin miehelleni että kuulen reggae musiikkia, miestäni nauratti ja sanoi ettei sellaista kuulu mistään. Kipupiikki taisi olla sen verran stydi aine että sai jonkun sortin hallusinaatioita. Sitten kuului vaimea poksahdus, sanoin että nyt tapahtuu jotain, kalvo puhkesi ja hieman tuli lapsivettä ei paljoa koska sitä ei muodostu kun lapsi ei enää sitä niele. En ajatellut synnytystä etukäteen vaan olin ajatellut sen menevän omalla painolla. Riina kutsui epiduraalin ja sieltä tuli juuri herännyt hieman ranskalaiselta kuulostava mieslääkäri. Hän tuhisi selkäni takana ja laittoi kamalasti pelkäämäni epiduraalin, joka ei yllätyksekseni sattunutkaan. Melkein välittömästi sen laitettuaan sanoin Riinalle että nyt tuntuu supistus erilaiselta, hän sanoi että mitä se supistus käskee tekemään, sanoin että se käskee ponnistamaan mutta pidätin. Riina tarkasti tilanteen ja tunnin sisällä olinkin jo kahdesta sentistä auennut kymmeneen. Hän sanoi että voin ponnistaa kun supistus niin käskee ja ponnistin. Supistus lakkasi ja Riina hiveli vatsaani samantien tuli uusi supistus ja ponnistin, kysyin välissä mieheltäni miten hän jaksaa minulla ei ollut mitään hätää kolmannella ponnistuksella syntyi täydellinen pikkumies(6h 50min I-vaihe 19min II-vaihe 6min). Ilman itkua, kiroilua ja huutoa olin suoriutunut kunnialla tehtävästäni, lievissä kivuissa. Poika mitattiin ja meille kerrottiin Alpon mitat 2,2kg 49cm täysin valmis pikkupoika, sitten hoitaja vei Alpon ja pesi sekä kapaloi valkeaan liinaan tiiviiseen pakettiin. Salissa vallitsi suuri suru ja haikeus, mieheni istui rinnallani ja olimme surullisia. Riina toi Alpon huoneeseen ja kysyi ottaisinko hänet syliin, sanoin että en taida uskaltaa ja Riina seisoi Alpo sylissään ja odotti että olin tarpeeksi vahva katsomaan ja pitämään pientä poikaamme sylissäni. Niin hän antoi suurimman nukkuvan aarteemme syliin ja kysyi olisiko meillä kameraa? sanoin puhelimen olevan huoneessamme ja hän lähti sitä hakemaan. Riina otti kuvia ja laittoi Alpon meidän viereen, pidin toisen käden Alpossa ja toisen miehessä ja nukahdin. Heräsin kun Alpoa tultiin hakemaan pois ja peseydyin. Minulle ei tullut tikkejä ja muutenkin synnytys oli ollut hyvä joten pääsimme lähtemään Lauantaina kotiin. Synnytys kesti 6h,50min ja ensikertalaiselta se meni mitä mainiosti vaikkakin lopputulos olikin lohduton.
Siitä päivästä alkoi uusi ajanlasku elämässämme.
Kaksi päivää äitiysloman alkuun, jännittää. En olekkaan ollut kotona sitten yläasteen 14vuotta sitten. Siitä lähtien olen ollut aina töissä pitänyt vain pakolliset kesä- ja talvilomat, nyt täytyisi opetella uusi jännittävä rutiini. Ajattelin että mieheni olisi kotona muutaman viikon vauvan synnyttyä jottei tarvitsisi selvitä kaikesta uudesta yksin, peloissa. Maanantai oli omituinen päivä, olin levoton maha tuntui painavammalta kuin ennen sanoin miehelleni ääneen että näinköhän tämä täältä kohta syntyy… En tiennyt siinä vaiheessa kuinka oikeassa olisinkaan. Hieroskelin koko päivän levottomana mahaani, töistä lähtiessä mieleen hiipi ajatus että lähtisimme käymään sairaalassa mutta koska sinne oli tunnin ajomatka en halunnut sitä edes ehdottaa, eikä minulla ollut mitään oireita joten miksi menisimme, se oli vaan sellainen ajatus.
Kotiin päästyämme olin vielä levottomampi, sanoin miehelle että Alpo ei liiku pitäisikö minun soittaa synnytysosastolle. Epäröin en halunnut vielä ajattelin ettei tässä mitään ole Alpo on vaan väsynyt kuten loppuraskauteen kuuluu ei vauvat ole enää niin aktiivisia. Kuitenkin aloin panikoitumaan, syvällä sisälläni tiesin että kaikki ei ole hyvin jotain on pahasti pielessä, mieheni kehotti soittamaan jotta saan mielen rauhan. Soitin minua käskettiin juomaan makeaa ja käymään kuumassa suihkussa tein kuten kehotettiin. Tilanne ei muuttunut Alpo ei liikkunut, soitin uudestaan kello oli n 22 he sanoivat että ei varmastikkaan ole mitään hätää mutta jotta saisin mielenrauhan voisimme lähteä käymään siellä niin sitten lähdimme. Ajomatka oli haikea tiesin sen että pikkumies on edelleen samassa asennossa, en vaan halunnut uskoa sitä todeksi. Meidät otettiin sisään ja kätilö alkoi etsiä sydänääniä, hän omasta mielestään saikin ne vaimeana kuuluviin sanoin miehelleni että nuo on minun omat. Kätilö hätääntyi hieman mutta yritti esittää tyyntä hän kertoi kohdun ärähtelevä se yritti suojella vauvaa, seuraavaksi hän sanoi hakevansa lääkärin jotta voisimme katsoa ultralla tilanteen. Sydämeni ja maailmani oli siinä vaiheessa palasina tiesin mitä olisi tulossa seuraavaksi.
Lääkäri tuli ja siirryimme ultrahuoneeseen, laitoin silmät kiinni koska pelkäsin katsoa, en halunnut nähdä Alpoa killumassa kohdussani elottomana. Mieheni katsoi näyttöä ja kuulin lääkärin lohduttomat sanat, "ikävä kyllä sydän ei lyö!" Aloin huutamaan kirosanoja olin epätoivoinen tilanne oli niin epätodellinen ajattelin että tämä on vaan pahaa unta jotakin muuta kuin todellista. Shokkivaihe oli hetkessä ohi tuntui omituiselta tuntui kuin hetkessä olin vakavoitunut ja ajattelisin taas järkevästi kuten aina kun on joku kriisitilanne otan tilanteen haltuun. Itkuisena nieleskellen kyyneleitä kysyin lääkäriltä miten edetään. Hän kertoi kuinka synnyttäisin normaalisti, olin kauhuissani sanoin että en pysty siihen ottakaa se vaan ulos mahdollisimman nopeasti. Hoitaja rauhoitteli että voisimme mennä kotiin vielä yöksi ei olisi mikään hätä ja huomenna aamusta tulisimme takaisin niin käynnistys aloitettaisiin. Lähdimme kotiin surullisena istuimme autossa hiljaa kumpikaan ei tainnut sanoa mitään ajoimme vaan niin lohduttomana kuin kaksi ihmistä olla voi. Kello oli jo puolenyön kun olimme kotona, maailma oli menettänyt merkityksensä mietin kuinka kertoisin kaikille kaikki odottivat meidän vauvaa. Yritimme nukkua jotta jaksaisimme aamusta taas lähteä mutta uni ei ottanut tullakseen. Aamulla soitin äidilleni ja kerroin tapahtuneesta ja sanoin soittavani isälle, äiti ehti kuitenkin soittaa ja isä jätti vastaajaani viestin jossa nieleskeli kyyneleitä ja oli erittäin pahoillaan. Äiti oli ehtinyt kaataa kaikki isäni niskaan ja syyttää häntä tapahtuneesta, soitin isälle ja sanoin ettei syypäätä tähän ole nämä asiat vain tapahtuvat. Sitten soitin läpi mieheni siskon sekä omani he olivat kauhuissaan tuntui pahalta pilata heidän päivänsä. Soitin muistaakseni myös miehen äidille. Heidän kaikkien maailmat murenivat yhdellä puhelinsoitolla, siitä alkoi odotuksen viikko. Lähdimme kymmeneltä sairaalalle jossa otettiin kasa verikokeita, minut tutki lääkäri ja kertoi kuinka etenisimme olin järkevä olin kuin viilipytty lähes kylmä, kuuntelin kaikki mitä kerrottiin ja murruin kun kukaan ei nähnyt sitä. Ensimmäisen kerran mieheni itki elämässään, sanoin että sinun ei tarvitse esittää vahvaa anna tulla kaikki ulos. Meidät otettiin naistentautien osastolle sisään ja huoneeseen tuotiin miehelle oma sänky. Kanyyli asetettiin käteen ja kerrottiin että yhdeltä laitettaisiin ensimmäinen kapseli joka käynnistäisi supistukset. Hoitajat olivat ihania kaikki hieman surullisia mutta hoitivat asian hyvin, juttelivat ja otti meidät huomioon. Meille sanottiin että käynnistys olisi varmasti nopea niin ne yleensä olivat. Supistukset alkoivat lähes välittömästi pieninä minua jännitti, suorastaan pelkäsin tulevaa synnytystä sanoinkin hoitajalle että en ollut ajatellut tämän menevän näin, joutuisin käymään kaikki samat asiat läpi kuin normaalisti mutta minulla ei ollut sitä adrenaliinia jonka olin olettanut olevan kun vauva syntyy spontaanisti ja elävänä. Olin kauhuissani. Käynnistyskapselit eivät vaikuttaneet kuten niiden olisi pitänyt ja annosta jatkettiin, se oli kivuliasta purin huulta kun kapseli laitettiin ja mieheni piti minua kädestä. Nukuimme ja itkimme yhdessä, puhuimme paljon tapahtuneesta läheiset kyselivät kuulumisia miten asiat etenee. Se ei edennyt seuraavana päivänä annos pysyi samana 6h välein tabletti sisälle kohdunsuulle joka kerta se kävi vain kivuliaammaksi, lääkäri tutki onko edistystä tapahtunut mutta ei. Kolmantena päivänä annosta pienennettiin ja aikaa lyhennettiin 4h, joka kerta hoitajat tarjosivat särkylääkettä poistamaan kipua, mutta olin niin surullinen ja vihainen halusin tuntea kipua, halusin tietää miten asian menisi normaalisti en halunnut myrkyttää itseäni. Hoitajat sanoivat että heidän ensisijainen tavoite on että minä en tunne kipua ja he ihmettelivät miksi en särkylääkettä halua. Mutta olin sen päättänyt tämä viedään kunnialla loppuun ja esikoiseni saisi kunniakkaan tulemisen jonka äitinsä jaksoi kantaa ilman aivojen narikkaan heittämistä.
Meille tuli sairaalapsykologi juttelemaan, sairaslomalta palannut varmasti burn outista toipuva nainen. Hän ei löytänyt oikeita sanoja, käski meidän vaan olla onnellisia tästäkin mitä olemme saaneet kokea koska moni ei koe edes vauvan potkuja mahassa, olin vihainen ajattelin että tämä onkin sellainen asia jonka varmasti jokainen haluaa kokea, kuollut, painava maailman suurin aarre kohdussa elottomana.
Kuitenkin aloin asiaa ajattelemaan siten, olin kiitollinen kaikesta minkä sain kokea, katsoin sairaalan kahviossa ihmisiä erisyistä siellä olevia, yhdellä oli syöpä toisella joku muu. Ajattelin että minun murheeni on pieni heihin verrattuna. Tupakkapaikalla hoitajat keskustelivat rankasta työstä ja lyhkäsistä lomista mielessäni pyöri vaan yksi ajatus voi kun tietäisitte. He katsoivat minua paheksuen koska näytinhän raskaana olevalta naiselta joka postailee tupakkapaikalla. Mutta se oli pakopaikka kun sain lähteä ulos vaikkakin haistelemaan tupakansavua se oli minulle helpotus.
Huoneestamme oli tullut pesä, se oli turvallinen paikka jonne aina palasin tunsin sen lähes kodinomaiseksi paikaksi. Huoneessa olimme turvassa me kolme omassa pikkumaailmassa vauva oli turvassa kohdussani jotenkin kaikki tuntui rauhalliselta. Tiesin mitä tuleman pitää mutta sairaalassa olo sai aikaan sen että ajatus muuttui omituisesti positiiviseksi, en voinut olla kenellekään vihainen, rakastin pientä Alpoa koko sydämestäni, ja mieheni oli mahtava, turvallinen kumppani, eikä minulla ollut ketään ketä olisin syyttänyt.
Torstaina tutkinut lääkäri sanoi että voisimme puhkaista illalla kalvot nopeuttaakseen synnytystä, sanoin että kiitos ei, halusin että asia menee luonnollisesti eikä liian nopeasti. Koska kehoni ei ollut valmis synnyttämään halusin että paikat löystyy ja kypsyy ihan rauhassa ilman hoppua, sanoin että meillä ei enää ole mikään kiire ja kyllä se itsekseen sieltä tulee. Tulehdusarvoni olivat alkaneet nousta ja sain antibiootteja sekä verenohennuspiikin kerran päivässä. Sanoin lääkärille että varmaan tämä stressi niitä nostaa yritin esittää vahvaa.
Perjantaina alkoi supistukset kovenemaan yöllä, silloin otin ensimmäisen annoksen suoneen särkylääkettä, koska en pystynyt enää nukkumaan ilman sitä. Se oli lämmin humaus yhtä nopeasti ohi kun oli tullutkin. Supistukset olivat voimakkaita ja tulivat säännöllisesti. Ummistin silmät viideksi minuutiksi ja puuskutin. Mieheni nukkui sikeästi koska hoitajat olivat antaneet hänelle diapameja nukahtaakseen. Hän ei herännyt vaikka tökin ja pyysin soittamaan kelloa, ei auttanut kuin kömytä itse painamaan nappia. Sanoin hoitajalle että nyt on kivut sitä luokkaa että varmasti pitäisi katsoa tilanne. Hoitaja tutki minut se ei enää tuntunut miltään ja sanoi että olisi aika siirtyä synnytys-saliin, kysyi pystyisinkö kävelemään ja vastasin että kyllä. Herätin pöhnässä olevan mieheni ja sanoin että nyt mennään, hän oli sitä mieltä että jos olisin vielä malttanut jotta hän olisi voinut vielä nukkua..
Lähdimme synnytys saliin ja kätilö oli vastassa, ihana Riina niin turvallinen ja empaattinen kätilö kuin kätilö olla voi hän oli varmasti pudonnut meitä varten taivaasta. Hän katsoi tilanteen ja iski kipupiikin kannikkaan, se on jännä miten ihminen joka pelkää neuloja ja verikokeen ottoa muuttuu viikossa ihmiseksi joka ei pelkää mitään. Asetuin synnytyspedille, kerroin miehelleni että kuulen reggae musiikkia, miestäni nauratti ja sanoi ettei sellaista kuulu mistään. Kipupiikki taisi olla sen verran stydi aine että sai jonkun sortin hallusinaatioita. Sitten kuului vaimea poksahdus, sanoin että nyt tapahtuu jotain, kalvo puhkesi ja hieman tuli lapsivettä ei paljoa koska sitä ei muodostu kun lapsi ei enää sitä niele. En ajatellut synnytystä etukäteen vaan olin ajatellut sen menevän omalla painolla. Riina kutsui epiduraalin ja sieltä tuli juuri herännyt hieman ranskalaiselta kuulostava mieslääkäri. Hän tuhisi selkäni takana ja laittoi kamalasti pelkäämäni epiduraalin, joka ei yllätyksekseni sattunutkaan. Melkein välittömästi sen laitettuaan sanoin Riinalle että nyt tuntuu supistus erilaiselta, hän sanoi että mitä se supistus käskee tekemään, sanoin että se käskee ponnistamaan mutta pidätin. Riina tarkasti tilanteen ja tunnin sisällä olinkin jo kahdesta sentistä auennut kymmeneen. Hän sanoi että voin ponnistaa kun supistus niin käskee ja ponnistin. Supistus lakkasi ja Riina hiveli vatsaani samantien tuli uusi supistus ja ponnistin, kysyin välissä mieheltäni miten hän jaksaa minulla ei ollut mitään hätää kolmannella ponnistuksella syntyi täydellinen pikkumies(6h 50min I-vaihe 19min II-vaihe 6min). Ilman itkua, kiroilua ja huutoa olin suoriutunut kunnialla tehtävästäni, lievissä kivuissa. Poika mitattiin ja meille kerrottiin Alpon mitat 2,2kg 49cm täysin valmis pikkupoika, sitten hoitaja vei Alpon ja pesi sekä kapaloi valkeaan liinaan tiiviiseen pakettiin. Salissa vallitsi suuri suru ja haikeus, mieheni istui rinnallani ja olimme surullisia. Riina toi Alpon huoneeseen ja kysyi ottaisinko hänet syliin, sanoin että en taida uskaltaa ja Riina seisoi Alpo sylissään ja odotti että olin tarpeeksi vahva katsomaan ja pitämään pientä poikaamme sylissäni. Niin hän antoi suurimman nukkuvan aarteemme syliin ja kysyi olisiko meillä kameraa? sanoin puhelimen olevan huoneessamme ja hän lähti sitä hakemaan. Riina otti kuvia ja laittoi Alpon meidän viereen, pidin toisen käden Alpossa ja toisen miehessä ja nukahdin. Heräsin kun Alpoa tultiin hakemaan pois ja peseydyin. Minulle ei tullut tikkejä ja muutenkin synnytys oli ollut hyvä joten pääsimme lähtemään Lauantaina kotiin. Synnytys kesti 6h,50min ja ensikertalaiselta se meni mitä mainiosti vaikkakin lopputulos olikin lohduton.
Siitä päivästä alkoi uusi ajanlasku elämässämme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)